maanantai 28. tammikuuta 2013

Vajaakätinen virkkaa?



Vasemmalla kädellä eläminen on sitten mukavaa. Ei se ollut vielä mitään, että käsi oli toimintakyvytön kuukauden, kyllä sillä pärjäsi. No sitten se kiltti kirugisetä puukotti sitä edellisten repeämien lisäksi ja vielä sidotutti koko käden kylkeen ja tyynyyn kiinni. Tässä sitä ollaan. Kädetönnä elelen. Tietty jotain hyvääkin. Sain luvan käyttää sukkapuikkoja ja virkkuukoukkua, joo'o luit oikein, sain luvan. Kunhan ranne pysyy oikealla korkeudella, muulla ei ole väliä. No, niin rohkea en vielä ole ollut, että koukkuun olisin koskenut, kävin kyllä lankakaupassa hypistelemässä, parisenkymppiä meni...

On taivaan tosi, että olen päässyt helpolla, käpälä ei juurikaan ole särkenyt. Tai tietty leikkauksen jälkeen, tai no, oikeastaan ei edes silloin, oli sen verran sopivat napit. Niitä nappeja pari päivää ja olo oli kuin iloluontoisemmallakin naisihmisellä :) Mikään ei ollut huonosti tai haitannut ja oli suorastaan ilo lähteä ostamaan (vuorokausi leikkauksesta) vanhojentanssikenkiä keskilapsen seurana (lue: maksajana). Sen verran ammattitaitoinen ostaja tosin olen, että eka kauppa, ammattinsa taitava myyjä ja ekat kenkulit. Se oli siinä. Ja pisteenä sen kuuluisan ii:n päällä komeili hintalappu, kakskyt euroo. Jos ne kengät olisi maksaneet satasen, olisin senkin niistä maksanut, mutta joskus voi voittaa, taas niin kävi... 

Sit mulla on semmonen olo, että soittaessani töihin taisin hihitellä. Hyi minä, vakava asia ja yks hihittelee kuin olisi hauskaakin.

Jollain lailla on semmoinen olo, että tahtoo vielä vähän makustella. Minut leikattiin tällä kertaa yksityisellä puolella, viimeksihän minut (kilpparini) leikattiin suuressa sairaalassa julkisella. Ja jotenkin, en vieläkään tiedä, kumpi parempi jos kumpikaan. Toki yksityisellä puolella on kaksi suurta etuaan, aikataulutus ja byrokratia.

Vakuutuksen turvin menin suoraan yksityiselle, heti tutkimus ja ekat kuvat. Seuraavalla viikolla magneettikuvat ja puhelindiagnoosi. Kaksi arkipäivää ja leikkausajasta sopiminen. Silloin kun minulle parhaiten työn puolesta sopii siis. Leikkauspäivä, illalla kotiin. Virtuaaliavusteinen voinnin seuranta kolme vuorokautta, puhelinapu (vain) päiväsaikaan seitsemänä päivänä viikossa. Siteiden vaihto kaksi vrk leikkauksesta. Edessäpäin tikkien poisto, lääkärin tapaaminen ja tehokas kuntoutus (onkin tarpeen, olkapäälläni roikkuu nimittäin hyödytön turta uloke, jossa vain sormet toimivat jollain lailla). 

Joo ja kiitos leikanneelle taholle, ainoa, mitä minun piti itse tehdä, oli vahinkoilmoitus. He hoitivat kaiken muun vakuutusyhtiön kanssa. He tekivät sen mikä on heidän vahvuutensa eivätkä jättäneet sitä amatööri-kompuroijalle. Kiitos siitä!!

Jotenkin minulla on aiemmin koettuun verrattuna sellainen olo, ettei julkinen puoli pystyisi samaan tehokkuuteen ja joustavuuteen. 

Mennessäni sisään ilahduin heti kivoista sairaalahousuista, mustaharmaat. Paita sitten tuottikin pettymyksen, samanlainen trikookankainen vaaleansininen kaapu kuin julkisellakin. Joku minua varmaan voisi valistaa ja kertoa syyn tuohon paitaan :) No, mennessäni vuoteelleni odottelemaan vuoroani olisin saanut iPadin, mutta kun satuin jo selailemaan omalla älykkäälläni. Ja kivoja nappejakin he tarjosivat... Leikkauksen jälkeen huomasin olevani suuressa heräämössä ainoa naispuolinen. Ihmekös tuo, samana päivänä kun sattui leikkaamaan the urheiluvammalääkärisetä samaisessa talossa. Ja jos olin ainut naispuolinen, niin olin myös se, joka railakkaasti nosti potilaiden keski-ikää... 

Ollessani riittävästi herännyt minulle tuotiin aamiaistarjotin. Kello oli kolme. Ihanaista tuoretta kuumaa kahvia, pienellä piristyksellä varustettu tuore kinkku-juustoruisleipä kasviksineen, valmiiksi käsiteltyjä tuoreita hedelmiä, Yosaa ja lämmin toscapulla. Ja konjakkilasi. Ja minähän sulin. Hyvä ruoka ja parempi mieli, vai miten se meni? Ne pienet yksityiskohdat siinä prikalla ja minä kuvittelin olevani filmitähti. Ei julkisen puolen tarjoiluissa oikeasti vikaa ole, heillä vain ei ole resursseja siihen pieneen viimeistelyyn, joka minutkin sulatti. Totuus on, että julkisella puolella tehdään ruokaa laadukkaammista raaka-aineista kuin ravintoloissa. Mut kun suolaa on vähemmän kuin totuttu on, niin se ruokahan on pahaa. Mitä se ei oikeasti ole. Ja olen taas lausunut, ugh!

Ja jos joku ystävällinen tuota paita-asiaa voisi valaista, niin olisi toinenkin kiinnostava yksityiskohta: Kaikissa papereissa, jotka oparaatioon liittyivät, kerrottiin huolella, miten alkoholia ei saa nauttia 24 tuntiin ennen eikä jälkeen operaation, ja kuitenkin se tuoksuva lasi kahvin keralla eteen kannettiin. Mihin muuhun kuin sairaaladramatiikkaan se mahtaa liittyä?

Ja hitsiläinen, vielä pari juttua. 

Täällä kotona palvelu on erinomaista, aamiainenkin leijailee sänkyyn, ruoat ovat hyvin vasenkätiselle sopivia, aamuisin pukija tulee ja kysyy toivetta päivän asusta ja vielä pukeekin. 

Mutta sitten se päivän negatiivisuusannos. Olin eilisen nauliutuneena telkun eteen, koko päivän. Itseäni siitä vain syyttää voin, mutta päätin purra hammasta. Ällistyttävä ohjelmatarjonta. Ällistyttävä. Minähän en juurikaan telkkua katso (huomaattehan sädekehäni, plim plim), en vain ehdi ja mitä lie. Nyt muistan taas syyn.    Mitä ihme roskaa se tarjoaa? Sellaista ohjelmistoa suurimmalta osalta, että olisi ollut katsojia kunnioittavampaa jättää ne tekemättä tai jos tehtykin on, niin ainakaan Suomeen ostamatta. Ja jos joku ne vielä on ostamaankin mennyt, voisi joku karsinta vielä olla ennen eetteriin päästämistä. Joo joo, tiedän, siinä on se off-näppäin, mutta niin erinomainen ihminen kun olen, niin olen, olen... ällistynyt.

Eikä ällistystä kotikuviotkaan vähennä. Tuo kuvaaminen kun on vähän hankalaa, sitten kun tilanne tulee, sitä tekee minkä voi.

Keskilapsi on selvästi sisäistänyt ergonomian:


terv. nimim. "Ällistyttävä naiseläjä"

torstai 17. tammikuuta 2013

Mitä tekisi Nutellapurkilla, pohti ystäväni


Nutellaa, munia ja jauhoja, 
kas siinä resepti, 
jonka eräältä pinterestinystävältä kuulin. 

Kipinkapin pinnailemaan, 
josko löytäisi lisää tietoa. 
Ja löytyihän sitä:


DO NOT ADD SUGAR! These are the best cookies EVER! 1 cup Nutella, 1 whole egg, 1 cup flour - bake for 6-8 min @ 350 degrees.

Do not add sugar!
These are the best cookies EVER!
1 cup Nutella
1 whole egg
1 cup flour
-bake for 6 - 8 min @ 350 degrees.


Pinterest ei joko halunnut toimia
tai sitten näpylöijä tässä päässä ei osaa,
yhtä kaikki.
Linkki ei toiminut.
Keksien alkuperä on osioitteessa
pin4fun8954.blogspot.com.

Osoitetta lukiessaan tietysti voi
tulla mieleen, 
että hmm. mitenkähän tämää meneekään

Jos olet niin ihanainen, 
että innostut kokeilemaan, 
ole kiltti ja kerro meille muillekin,
onnistuiko?
Vai oliko se vain huvia?

Kokeilisin itse, 
mutkun ei ole tota mössöä just ulottuvilla :(

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Rampa ja sokee

Niitä me tuon vanhan miehen kanssa ollaanm rampa ja sokee. Oltiin aamulla lähdössä, toinen hammaslääkäriin ja toinen silmälääkäriin. Samaan rakennukseen mentiin, aika puolen tunnin välein. Huomattiin sitten ettei voidakaan mennä autolla. Minä kun en voi käteni puolesta ajaa eikä mieheni taas silmänsä puolesta. No, tuumittiin, josko sittenkin mentäisiin, hän ajaisi ja minä näkisin. Päätettiin sitten kuitenkin olla menemättä, kun tuota luntakin oli tullut...

Yritin kuukelista hakea sopivaa kuvituskuvaa tähän, sitä kuitenkaan löytämättä. Tekstipuolelta löysin hyvän osman, kirjasta Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi, K. Raitio, kas näin ei kuvaa, vaan tällainen tarina:



Rampa mies istui suruissaan tien laidalla. Sokea sattui siitä ohi kulkemaan. Rampa, jolle aika kävi pitkäksi, kun täytyi toimettomana virua, huusi tälle: “Mitäs kuuluu, veikkonen?”

Sokea valitti, ett'ei voinut tiellä pysyä, ja kysyi häneltä, eikö hän tahtoisi olla niin ystävällinen, että johtaisi häntä kappaleen matkaa.

“Ah", vastasi rampa, “senhän mielelläni tekisin, kun minulla vaan olisi niin terveet jalat kuin sinulla; mutta minähän miesparka en saata kävellä!” “Ja minä mies poloinen en saata nähdä", lausui sokea. Näin valittelivat he toisilleen kurjuuttaan.

Äkisti juolahti sokean mieleen hyvä tuuma. “Kuulehan", sanoi hän rammalle, “istu sinä minun selkääni; minä kannan sinua. Minä lainaan sinulle terveet jalkani, lainaa sinä minulle terveet silmäsi.” 

Tuumasta toimeen. Sokea kantoi rampaa, rampa johti sokeata. Näin auttoi toinen toistaan. Yhdessä pystyivät he nyt suorittamaan, mitä kumpikin erikseen olisi ollut kykenemätön aikaan saamaan. 

(Tuolta löytyi muuten paljon muutakin kovin opettavaista tarinaa niitä tarvitseville, näin sivumennen mainittuna.)

Ei vaiskaa, hauskat meillä muuten. Vanhalle miehelle pukkasi tuosta vain kaihin toiseen silmään, puolisokea. Ja minä rampana sitten rampautin itseäni vielä lisää. Minähän olen joulusta lähtien syönyt särkylääkettä, milloin migreeniin,  temppuilevaan hampaaseen ja olkapäähän, milloin vain hampaaseen ja olkaan. No, tänä aamuna sitten sain  päivystysajan omalle hammaslääkärilleni, hampaassa oli enää reunat. Kävi ilmi, ettei siinä sitten muuta enää olekaan kuin laidat, tai oikeastaan enää yksi laita. Ja nyt on monttu täynnä jonkinlaista kittiä pitämässä ikeniä ojennuksessa, kunnes saan siihen vähän lisää rakenteita. Ja kunnallisessa hammashoidossa kun olen, siihen saattaa mennä vähänkin aikaa. 

Jos tässä taasen haluaa jotain hyvää nähdä, tuo syöminen on vähän hankalaa, hui kauheeta, voisko paino laskea? Ja sitten se toinen positiivinen näkökanta: koskei kerran autolla tai fillarilla voi töihin huristella, voi rauhassa aamusella jo ottaa sen parhaan lääkkeen, sen jossa on se sellainen kiva punainen kolmisivuinen kuva... ja kylä helpottaa, niinko tamperelaine sanois.

Mikäs tässä siis ollessa, pää jomottaa noin viikon kahdesta, hammas kiukuttelee ja olkapää ratkennut. Aamulla taas töihin hyvin lääkittynä :)

Jaksetaan painaa loppuviikko, jookos kaikki!






PS. Jippii, uusi lukija, tervetuloa!!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Himmeli


Siihenhän tuli yllätyksekseni kukka, kas näin.

Tänään näin hänen esikuvansa,
pahoittelut kummallisista väreistä
ja epätarkkuuksista:

Nimeä en vieläkään tiedä,
tiedän vain,
että amppeliin pitäisi päätyä:)

Tiedän myös, 
että tikuttelin muutamat sukat joulupakettiin. 
Isosiskolle ja pikkusiskolle. 
Isosiskolle ja kolmelle pikkuveljelleen.
Alemman kuvan sukkia tarkemmin katselemalla 
voi päätellä jotakin sisarusten ikäeroista...




Ja vielä tämän äitiliinin ylpeydenaihe:

Joku varmaan muistaa 
mitä tekikään pikkulapsi jouluksi? 
Pakkasi kaikki itsetekemänsä lahjat näin :)


Entä mikä tämä seuraava on ?

Himmeli.

Meillä kaikki millään lailla tuunattu 
tai muuten käsittämätön käsinväkerrys 
saa nimityksen "himmeli", 
kunnes toisin todetaan.



Tämä himmeli on valmistettu 
kahdesta ruotsalaiskaupan myymästä, 
sittemmin hajonneen jalkalampun 
jalustapainon kuoresta, 
kuparilättysestä ja
sisalnarusta.
Osoitteenaan on 
keskilapsen huoneen katto.

Täm mainittu pikkulapsemme taitaapi seurailla
edesmenneen isoisänsä
jalanjälkiä,
taitava käsistään ja 
aina tarttumassa kaikkeen uuteen.
Tosin tarttuu myös kaikkeen korjattavaan 
ja muuhunkin tehtävään asiaan.

Suklaamousse.
Kakluunien lämmitys.
Lamppujen korjaus.
Vohvelit.
Sämpylät.
Imurointi.
Näin esimerkiksi,
kuluneella viikolla.

Oma-aloitteisesti.

Hän muuten sai porakoneen joululahjaksi :O

Jatkan vielä reilun viikon tätä odotusta,
sitten alkaa se oikea poteminen.
Käsi nimittäin on nyt aivan rauhallinen,
kunhan ei mene tekemään sitä virhettä,
että kättään nostaisi.
Olkavarsi siis kehossa kiinni 
ja kaikki menee hyvin.

Jänteitä (?) siis on kaksi poikki.
Leikkauksen jälkeen pitää pitää
jonkinlaisessa kantositeessä 
jonkinlaisen tyynyn tukemana kättä,
jonkinmoisen ajan.
Pelkäsin sitä semmoista lentokonehärveliä.

Kun tuon sidejutun kuulin,
päättelin näppäränä 
kyseessä olevan sellaisen eron,
 että minullahan 
mennään tähystyksellä olkapäähän.
Kursitaan kokoon mitä kursia voi.
Minulla ei pitäisi olla 
missään luustossa vikaa, 
luulisin sen häkkyrän kuuluvan kuvaan 
siinä tapauksessa, 
että luihin tai muihin 
sen sellaisiin rakenteisiin kajottaisiin.

Olinhan taas tarpeeksi epäselvä?
Juuri noin ajatukseni 
tässä odotellessa juoksee. 
Ota siitä sitten kiinni.




maanantai 7. tammikuuta 2013

Kahvia ja esikoita

Istahdin aamupäivällä kahvilaan imppaamaan tuoksuja. Joka puolelta tulvi ihania aromeja, tuoretta ruisleipää, pullaa, leipää, mausteita, kebua, pizzaa, sushia, savukalaa, hedelmiä, kahvia, aivan hurmaava sekoitus tuoksuja. Istuin kupposeni kanssa ja silmät kiinni haistelin. Pitkään. Oman kahvini juon yleensä au naturel, niin nytkin, minä niin tykkään tästä suomikahvista. Automaattikahvi useimmiten on sitä kamalaa ruotsalaista poltettua mallia, vanha kunnon juhlamokka on se mun juttu, jos valita saa, mieluiten pannuversiona. Sitä kovin harvoin tulee keitettyä, lähinnä mökillä ja tulilla metsässä. Josta tulikin mieleen lisätä kuva mökiltä, lainaan vanhan talon vanhan miehen ottamaa kuvaa, kas tässä sauna:

Etsi kuvasta tonttu


Olen palannut työmaalle jo viime viikolla ja varmaan tämä ja ensi viikko menee siellä, sitten taitaapi alkaa saikka. Lääkäri ehdotti saikkaa jo nyt, mutta sanoin vain käden olevan pois pelistä, pään pitäisi vielä pelata. Leikkaukseen saakka siis töissä, kaksi jännettä poikki. Ei pitäisi vanhan naisen alkaa intoilla. Mutta hip huraa, tuntuu sijaisen järjestämisen olevan suurempi juttu kuin työnteko konsanaan. Teen siis tarpeellista työtä, siihen tarvitaan sijainen, en siis ole myöskään korvaamaton, taas tuli todistetuksi. Näin meidän kesken, ajattelin saikan aikana vähän tehdä päivittävää työtä oman työni helpottamiseksi, se vaatii lukemista ja peffankulutusta, ei kädenkulutusta juurikaan. Huomatkaa sädekehä, minä erinomainen ihminen!!

Olen kovin avuton. Huomaa kovasti monen asian olevan oikean käden takana. En voi ajaa autoa. En voi fillaroida. Siivoaminenkin hankalahkoa. Omepelukone ei käy, virkkuukoukku kymmenen minuuttia. Pukeutuminen kiemurtelua ja pujottelua. Kaikenlainen kantaminen ja nostelu mahdotonta. Onneksi lumityöt ovat harvassa nyt. Mutta nappeja kuitenkin voi aina kirpulta hankkia, suuri pussillinen taas odottaa... Tiskaaminen sujuu, astianpesukone lopetti käyntinsä ikuisiksi ajoiksi sopivasti juuri ennen joulua, käsitiski siis on ollut lempiharrastukseni viimeset ajat. Käpäliä voi kaikessa rauhassa liotella lämpöisessä tiskivedessä kurottelematta millään lailla. Astioiden kuivaaminen on terapiaa, meillähän ei kaappeja keittiössä ole, joku kun ne tuossa taannoin repi alas seiniltä aikomuksenaan laittaa uudet, huom. aikomuksena. Tietsikannäpyttely sujuu, voin siis näpylöidä lähes kaksin käsin kone lähinnä sylissäni. Tosin ikänäkö vähän hidastaa, kurkin ruutua vähän turhan läheltä noin päätelasien kannalta. Tästä taitaa saada vielä niskankin kipeäksi olkapään lisäksi. 

Ruikutukset sikseen, päivittelyä tilalle. Kävin vanhan miehen kyyditsemänä kaupassa. Joulukukat oli myyty halvalla pois. Mitä oli tullut tilalle? K-E-V-Ä-T-E-S-I-K-O-I-T-A!!! Nyt on talvi!!! Onneksi kahvilassa oli laskiaispullia ja runebergintorttuja talvitunnelmaa ylläpitämässä, jo on aikoihin eletty esikoiden kanssa. Olen puhunut ja paheksunut, piste.

Eilen läksi kuusi kävelemään, tai ei oikeastaan kävelemään, se odottaa pilkottuna suuressa jätesäkissä lämpöpatterin vierellä neulasten tippumista. Laitan sitten kuvan, jahka neulaset ovat muisto vain ja olen vasemmalla kädellä jatkojalostanut oksat, ei kuitenkaan kannata pidätellä hengitystä sitä odotellessa :)

Ja vielä yksi mielen päällä oleva juttu, kaikki varmaan ovat jo saaneet verokorttinsa. Minä suorastaan ilahduin saadessani omani. Tosin ensin kiroilin katsottuani pidätysprosenttia. Tarkemmin korttia katseltuani huomasin verottajan kehitelleen minulle jostain etten sanoisi suuren palkankorotuksen, näinä aikoina kun lähinnä palkanalennuksista puhutaan. Kipinkapin verkkoon ja laskemaan uusi kortti, ja huh, monta prosenttiyksikköä sain laskemaan. Tai olisin mielelläni ne korkeammatkin prosentit maksanut, mikäli työnantajani olisi ollut samaa mieltä uudesta hienosta palkastani. Ei kuitenkaan tunnu siltä.

Nyt siis, jääkäätte langoille, palataan taas jahka on uutta ihmeteltävää,

tämän kevään vasenkätinen