sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Viattomien lasten päivä


Täsä mittä viatont ol. Kuha ny vvaa otsiko sai kirjotta, kalentterii ko kattosi.

Olen olemassa. Siitä on hyviä tuntemuksia. Koko syksy on ollut sanalla sanoen raskas, monelta kannalta. Onneksi vastapainona on ihania asioita. Niistä ihanuuksista olemme saaneet joulun aikaan nauttia.  Kaksi kuormaa laivantuomia "omiamme", tärkeitä pieniä ja isompia, yksi autollinen toisia omiamme tuolta nääsvillestä, kaksi hurmaavaa nuortaparia yllättäen, yksi mukava "adoptiolapsi", kummisedän tapaaminen, tätsy seurueineen hyvissä voimissa, vanhan miehen vanha isä tilanteeseen nähden hyväkuntoinen, siinä onnea. Omat muruset ovat olleet ilonamme ja lähellämme. Onnea.

Insinööri tuli kotiin
Valkea joulu, pakkasta, auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja juomaa. Onnea. Yllättävä villasukkatehdas tuotti muutamat sukkelit, muuten joulupukki toi tonttujen tekemiä lahjoja. Ei mitään mahdollisuutta muuhun kuin tonttutehtaiden tuotantoon tänä vuonna.

Onko tämä jo
ylikukkinut?
Minkäänlaista kiiltokuvajoulua ei ole ollut. Ei olla pukeuduttu parhaimipiime, joululaulut eivät ole kaikuneet, siivoukseksi on laskettu imurointi, kortit läksivät viimeisenä mahdollisena päivänä postiin, kukaan ei leiponut ihania joululeivonnaisia (ei silti, ei niitä kukaan olisi syönytkään), lapset eivät ole kilvan leikitelleet kuusen äärellä... noiden sijaan ollaan syöty kaksi kinkkua, tai siis oikeastaan kolmattakin, kaikki ollaan venytty mukavissa asustuksissa, telkkukin on pauhannut, kynttilöitä on poltettu, kuusta ihailtu, se oli ainoa koristeemme (haettiin se taas kirkolta, meidän metsä on siellä), ollaan tavattu sukulaisia ja ystäviä, juotu litratolkulla kahvia ja pikkuisen viiniäkin, nukuttu, pelattu ja luettu, ja  joo, syöty riittämiin särkylääkkeitä, meillä kun on noita nuuskuttajia riittänyt (hahaa, en minä), ja kyllä, meillä ollaan naurettu, iät ovat pidenneet huomattavasti kaikilla mukana olleilla.

Yksi erikoinen ja mieltäni sykähdyttänyt tapahtuma on ollut, isolapsi kun uuden auton itselleen osti. Takuuaikana siinä ilmeni vika, joka on auton vienyt toistamiseen pukeille. No joulunajaksi muru sitten sai sijaisauton. Huoh. Miten sen nyt sanoisi.
Tikka hakkaa,
taustalla
sembrianmänty
On aika mukava auto autonen, sen hinnalla saisi parikin minun autoani uutena. Neliveto, vähänkö olen kade. Ajomukavuus ihan omalla taajuudellaan, enpä ole ennen kokenut ( tai siis en nytkään tietty kokenut, sillä kun oli lupa vain muruni ajaa, ihan vaan vieressä istuin). Kaikki tapahtuu nappia painamalla suitsaitsukkelaan. Matka sujuu kuin kehdossa keinahdellen, sulavasti. Äänentoistolaite poimii takapaksista kassista tabletin soittolistan ja toistaa sitä, milloin soinnahdellen, milloin basson jytkeellä. Toki sillä soittaakin voi, ratista puhelinta säädellen. Huoh.
Talvi yllätti hakkaajan

Automaattivaihteinen lulla. Nyt ymmärrän vähän enemmän tuonmerkkisillä autoillaan ajavien kuskien aiheuttamia reaktioita liikenteessä. Se vaan toimii kuin unelma, kiihtyy nanosekunnissa, hyrrää ja on silkkaa ajonautintoa. Olenkohan hehkuttanut rarpeeksi. Varmaan. Voi ehkä tihkua läpi, että tykkään hyvästä autosta ja varsinkin hyvällä autolla ajamisesta. Olen liikenteessä kuin kotonani. Josta puheen ollen, pätevyydestä puuttuu edelleen kaksi päivää. Ehkä keväällä voisi olla aikaa hoitaa ne pois alta.

Tiäks muuten mikä tuo on, tuon ekan kuvan kohde? Vihjeenä voi sanoa, että sen otatti lapsi, joka aina miettii miksi. Miksi mitä ja miten. Ehdotuksia?

Näin eväin kohti huomista työpäivää ja sitten juhlistamaan vaihtuvaa vuotta, palataan linjoille, voikaatte hyvin :)


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kissin ruokakuppi hukassa

Järjetön kiire töissä. Tai oikeemmin ei kiire, vaan loputon määrä tehtävää. Viimeisen työpäivän ennen joulua pitäisi olla ensi viikon lopulla, ei takuulla ole. Tulossa taas aamustailtaanviikko. No, se on vasta ensi viikolla, nyt on nyt.

Eilen taisin julkkiskokin selän takaa ostaa muutaman paketin tipusen jauhelihaa ja siitä pyöräytin massan, vähän perunahiutaletta, sipulaa, kermaa ja mozzarellaa seassa. Se olikin se onnistunut osuus... liki kaksi kiloa lihaa, nyt ei jäljellä muruakaan siitä. Miten niin meillä ollaan lihansyöjiä?

Viikko lakkiaisista ja lattialla on kummia juttuja. Laatikollinen viinilaseja, kausi(joulu)valot, kassillinen tyhjiä pulloja, kuihtunut kukka-asetelma (joo, lattialla), korulippaita muutama... joo, itekin ihmettelen.

Tänään taivaalla oli outo valoilmiö, pyydystin sitä ja kolmatta adventtikynttilää kameralla. Onnistuinkin, mutta turha haaveilla kuvien käsittelystä julkaisukuntoon, pöytäkoneelle ei taida päästä. Täällä lanitetaan. Kolmella koneella Simit seikkailevat, kaksi prisessaa ja yksi toisen sukupuolen edustaja paahtavat menemään. Niin, tässä kohdassa pitää mainita meillä olevan uuden "adoptiolapsen", mukavan sellaisen, punatukkaisen :)

Joulukorttitehdas käynnistyi tänään, vain merkit puuttuvat. Niillä nyt ei niin kovin kiire ole, onhan jouluun vielä aikaa ja toisaalta maksan joka tapauksessa täyden hinnan, hups vaan.

Firman pikkujoulutkin kuitattu, ihan uusin kipsinkopsin kengin. Ekat monenmoneen vuoteen, kengät siis. Tosin muistin myös, miksi nämä tyyppijuhlat olivat ekat monenmoneen vuoteen. Sekä seura että tarjoilut olivat huippua, mutta pintaan nousi rankkoja asioita menneisyydestä, ei kuulu lempitapahtumiin tällaiset pippalot.

Näillä eväin alkavaan viikkoon, voidaan hyvin, kaikki :)





PS. Otsikon viittaus kissiin tuli selkäni takaa, liittynee simittämiseen...

maanantai 8. joulukuuta 2014

Väsynyt mutta onnellinen



Noilla sanoilla päivitin eilen naamakirjani. Toukokuusta saakka takaraivossa vaikuttanut hetki on eletty, onnellisesti ohitettu. Keskilapsi lakitettu. Jakku valmis ja hattu päässä. Seuralaisenani on suunnaton väsymys. Suunnaton.

Lakituksesta
Onnellisuuteni kumpuaa kaikista lapsistani. Upeat lapset ja ylpeä äiti. On kovin vähän sanoja, joilla kuvata tunnettani noita sanoja paremmin. Ehkä tyytyväisyys voisi olla täydentämässä.
Sankarin malja

Perheellemme tutulla tavalla valmistauduimme lakkiaisiin. Viimeiseen hetkeen. Murut aiheuttivat hilpeyttä valmistelujen lomassa, en ennen ole kuullut kenenkään muun tinkineen samana päivänä sekä hautaustoimistossa että apteekissa, kummassakin onnistuen...

Juhlajuomat hankki isolapsi, mukanaan tarkka (!) ohjeistus hankinnoista. Tulokseen hyvin tyytyväinen äiti. Tilkka itsekeitettyä tyrniglögisiirappia onnittelumaljan pohjalle ja päälle Demi Seco Cavaa, luomumallia, nam. Autoilijan versiossa oli kylmää mustikkaglögitiivistettä (lienee sen maineikkaan turkulaismehutehtaan tuotantoa, sen joka tekee valkoherukasta kuohariakin) ja omatekoista kuplavettä, mielestäni onnistunut yhdistelmä. Illalla prinsessan  tytsykät saivat vaaleanpunaista kuplajuomaa, merkiltään Las Morias. Mitään tietoa hinnoista ei ole. Kaksi laatikollista meni. Tai ei ihan, taitaa olla pullo kumpaakin vielä jäljellä.
Tässä ovat onnittelujuomat

Ruokana tarjosimme jamaikalaismaustettua kanaa, bataattiperuna- ja polentapalsterilaatikkoa, keltajuurista ja muista vaaleista juureksista tehtyä uunirosollia (ei siis keitettyä kamaa, vaan pahdettua), bataattifetasalaattia, marinoitua papusalaattia, salaatinkastikkeena balsamicosiirappia, focacciaa valkosipulilevitteen kera ja jälkkärinä minivalkosuklaapannacottaa. Juomana valkoviini hanasta ja vesi. Lapsia ei mukana ollut, ellei lasketa itetehtyä.

Kaffen kera lakkikakun lisäksi oli minimuffareita italialaisella marenkikuorrutteella, koristeenaan sokerimassasta tehty nappi, miniwhoopiet sitruunatäytteellä, daimkeksejä sekä taateli- ja kanelileipiä. Kantavana ajatuksena menussa oli joulun läheisyys, mutta ei jouluruokaa. Ei punaista, muuta kuin tomskut leivässä. Lisämausteena kaikki ruoka oli gluteenitonta ja vehnätärkkelyksetöntä. Jos leivonnaiset olivat ns. taviksia, niille oli gluteeniton vastaava. Kumpikaan noita tarvitsevista ei ollut mukana.

Tavallisesti tässä perheessä vietetään Itsenäisyyspäivää kuten monet muutkin, tuntematonta ja linnanjuhlia katsoen, herkkuja syöden ja itsenäisyyskynttilöitä poltellen, meillä lisäksi joulukortteja tehden. Tänä vuonna tavallisuuteen tuli muutos, kynttilätkin ikkunoilla sytytettiin vasta puoli seitsemältä. Korteista ei ole edes ajatusta olemassa. Linnanjuhlista tiedän vain lööpissä näkyneen hoikan naisen päällä olleen puvun, en tiedä edes väriä... joku varmaan teki tai oli tekemättä jotain, samoin joku varmaan sanoi jotain tai...

Ruokakuvia ei kukaan ottanut


Oli aika erikoiset/erilaiset nuo juhlamme, koko päivänä tapasimme vain yhden sukulaisen. Vieraat olivat ystäviämme, sekä sankarin että meidän vanhempien. Sukulaisia oli toki kutsuttu, mutta kullakin oli syynsä olla olematta paikalla. Saimme viettää hyvän päivän, itsellä kuitenkin morkkis huonosta emännöinnistä. Minulla oli kuitenkin syyni, miksi tein niin kuin tein. Minun hyvä päiväni jatkui vielä yön ylikin, saimme pitää isolapsen kummitädin miehineen vielä pidempäänkin. Onnellisuutta. Rakas, tärkeä ystävä.

Kun jäimme perheen kesken, iski totaalinen väsymys. Mitä tein? En mitään. Vain olin. Söin pari ruisleipäpalaa valkosipulilla. Taisin kumota yhden pullonpohjan. Luullakseni näin telkusta sen ei menny niinku-ohjelman, muistelisin heidän tehneen jotain hassuja narusta roikkuvia havukimppuja, en ole varma. Sukkaakin olisi voinut kutoa siinä ollessaan tekemättä mitään, mutta ei ahteri liikahtanut lankoja hakemaan. Yön nukuin kuin kuollut (anteeksi kielikuva), aamulla heräsin kelloon ja hinasin itseni leipätyöni äärelle.

Kuuklelääkärin diaknoosi (josta taannoin kitisin) tuli tänään kumotuksi, oma henkilääkärini oli samaa mieltä kanssani sen vaikutuksesta kehooni. Huh ja pah, helpotuksen huokaus. Miksi sitten en heti puhunut henkilääkärilleni tästä muistiongelmsta? Kyllä hän tietää siitä, mutta puhuin työterveyslääkärille, koska ongelma liittyy työntekooni, työhön, jossa olemattomasta muistista saattaa olla haittaa, huonolla tuurilla jopa vaaraa. Tuota viimemainittua vähän pelkään. Suuri osa ammattitaitoani on selkäytimessä ja sieltä nousee osaaminen ja tilanteiden hallinta. Mutta mitä jos ei nousekaan? Kaiken lisäksi muistiani on tutkittu työterveydessä jo aiemminkin. 

Tulee mieleeni jostain jossain vaiheessa lukemani jonkun lääkärin kommentti kilpirauhaspotilaista. Hän sanoi, että kilpparia potevilta pitäisi kieltää ainakin väliaikaisesti ajokortti. Näin jälkikäteen olen samaa mieltä. Sekä liika- että vajaatoimintaisilla on kognitiivisia haasteita, joita ei itse välttämättä edes tunnista. Mutta totuuden nimissä on sanottava, että olisinpa halunnut nähdä lääkärin, joka olisi maininnut minulle ajokortista... minut tuntevat lienevät samaa mieltä...

Voikaa hyvin,

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mikä päivänvalo?


Ei täällä sitten mitään päivänvaloa viikonvaihteessa ollut. Tänään sen sijaan oli, näin ikkunasta. Lakipöytä sitten valmistui, olen sen jo suhulakannutkin. 

Tänään sipaisin viimeiset liimat hyllyyn, joka niinikään sai päälleen lakia. Hylly lienee ostettu esikoislapsen ollessa kovin pieni, ihan oikeasti mappihyllyksi. Siitä alkaen se on valitettavasti seilannut mukanamme, aina sitä on jostain ihme syystä tarvittu. Ja näytetään tarvittavan edelleen. Se kun oli susiruma, ajattelin, ettei se ainakaan rumene lakikäsittelystä. Olen edelleen samaa mieltä.

Ja kuten kuvista saattaa päätellä, päivänvalo oli tuli, oli ja meni, ainakin vartin tänään. Emme kuitenkaan samaan aikaan osuneet päivänvalo ja minä lakikirjani kanssa samaan paikkaan. Kuvista näkyy, miten työni jälki on kohtalaisen tuoretta, liimavesi vielä kosteana. Tavoitteeni ei missään tapauksessa ollut olla millintarkka, siinä onnistuin mielestäni loistavasti. Sinne päin kaikki. 

Kuvata kun en osaa, klikkailen vaan ja tulos valitettavasti näkyy oikeassa laidassa. Toinen salamalla ja toinen ilman. Huhhuh. Onneksi en osallistu mihinkään valokuvauksen kauneuskisaan, onneksi tämä on vain päiväkirja ja tähän otettuja kuvia. Olisi ihan mukava perehtyä valokuvaukseenkin, niitä mukavia perehdyttäviä juttuja vaan olisi niin paljon, Ei vanha jaksa... 

Ja tässä voi vielä lisätä, että perehtyminen vaatii myös muistia. Minun piti tänään tehdä marsipaaniruusuja. Mietin ja mietin pienessä päässäni, en saanut mitään muistikuvaa mieleeni. No, ajattelin, että kun vaan otan sen marsipaanipallukan tassuuni, käsi muistaa liikkeen. Ei muistanut. Joitain satoja ruusuja tehneenä. No, tämäkin on juttu, joka ei jää ihan niineen tekemättä, maailma on täynnä kaikenmaailman juutuupeja, mutta kertoo kieltään muistini tilasta. Kun edes lihasmuisti ei pelitä. Minä kun en koskaan kiroile (edelleenkään...), voisin sanoa tässä vaikka "voihan pahus".