tiistai 24. toukokuuta 2016

Yhtäältä ja toisaalta


Saako olla äitinsä kuolemiseen väsynyt? Ai eikö? Ei se mitään, minä olen.

Vuodenvaihteesta alkaen hän on kuollut, tehnyt kuolemaa. Joka ikinen päivä olen ajatellut hänen mahdollista huomista kuolemaansa. Joka ikinen sunnuntai olen tehnyt suunnitelmaa seuraavaksi viikoksi mahdollisen kuoleman varalta. Mitä jos hän kuolee minun ollessani siellä ja siellä? Töissä? Ystävän kanssa? Koulutuksessa? Matkalla? Meillä on puhelinhälytys hänen romahtamisensa varalta, saan soiton jos on mahdollista ehtiä saattamaan hänet rajan yli.

Kauanko on tehtävä näitä suunnitelmia?

En tarkoita, että hänen pitäisi kuolla, vaan kauanko on tehtävä suunnitelmia omalle varalleni? Hän eläköön niin kauan, kun se on hänelle hyväksi, eikä hänellä ole voittamattomia tuskia. Mutta jos olisi jokin keino olla tekemättä suunnitelmia itse, olisin kiitollinen. Jos voisi olla olematta varuillaan, Varsinkin kun tietää, etteivät omat suunnitelmat ole mitään, ei ole mitään, mihin voisi valmistautua.

Ja silti minä pelkään. Odotan enkä odota. Itsekäs paska. Olen. Kyllä.


Lainaan suuresti arvostamaani sanataituria, Juicea


Yhtäältä ja toisaalta

matka ei ole tässä ja nyt,
se on jossain aina,
sieltä tänne, täältä sinne


Tuossa on jotain käsittämätöntä lohdullisuutta, lohtua, jolla ei ole nimeä.


On isäni syntymäpäivän aatto. Hän olisi täyttänyt 75. Ei täytä. Kirsikka kukkii, omena kukkii, voikukkameri kukkii, syreeni kukkii. Päärynä ei kuki. Tuoksu täyttää ilman makeana.

Ristiriitaa kaikki.

t.





lauantai 7. toukokuuta 2016

Alas päin



Valmistaudun ystäväni siunaustilaisuuteen. Käyn suihkussa. Hellin kasvojani pupsutellen ja puunaillen. Kuivaan hiuksia. Pakkeloin. Kikurran takkutukkaani. Vedän päälleni vaatteita. Helmet. Rauhassa. Vilkaisen peiliin. Äitini katsoo sieltä.

Rauhani on mennyttä.

Niin, äiti. Lepää hoitokodissa. Veljeni huolehtii hänestä. Minä olen vain surullinen. Äiti heikkenee. Minä olen vain surullinen. Äitienpäivä. Minä olen vain surullinen.

Läheiseni tietävät, miksi olen vain surullinen. Minä tiedän, miksi olen vain surullinen. Miksi tätä on silti niin vaikea elää?

Oi miksi.

-t-

Suru vetää hartioita alaspäin.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Siedettävää


Murtuma selässä. Kauan sitten leikattu lonkka pitäisi operoida uudelleen, muttei operoida, koska hän on niin vanha eikä käytä särkylääkkeitä. Syöpä. Olkapää sijoiltaan, takasin, kantositeessä, kaatumisen seurauksena. Jalka poikki. Rinnus mustana eteenpäin kaatumisen seurauksena. Avanne temppuilee.

Nuo  ovat jakautuneet lähi-ihmisille, tarkasti ottaen neljälle heistä, naispuolisille. Ikähaitarina kahdestakymmenestä kahdeksaankymmeneen välillä. Hitto.

Työkaveri jätti maallisen taivalluksen. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta osaamista.

Tulppaaneissa on nuppuja, parhaissa pilkistää jo väri. Ensin satoi jäätä. Sitten vettä. Kunnes lunta. Tiet kymmensenttisessä loskassa. Huoh.

Lakritsijogurtti on oivallista, meidän läntisimmässä maakunnassame tuotettua, kannattaa kokeilla jos lakusta tykkää. Ja jos tekee siitä sellaisen vatsapommin, siihen voi laittaa sekaan paahdettua Valo pellavarouhetta, ei sillä että kokeillut olisin, jostain vaan tuli mieleeni... josta taasen juontui pieneen mieleeni, että Urtekramin lakritsijauhe on kokeilujen jälkeen osoittautunut parhaaksi ominaisuuksiltaan, sopii sekä kylmiin että kuumennettaviin ruokiin. Se säilyttää ominaisuutensa erinomaisesti eikä rakenne muutu kylmässä eikä kuumassa. Hauska lopputulos tulee kun marengit tekee vegeversiona, kikherneliemeen.

Tuore siika on taivaallista. Ja toisaalta, taivaasta puheen ollen, taivaalla pilkistelee sinistä lumipilvien väleistä...

Eräs pitkähäntäinen nisäkäs on vienyt kaikki virkkaamani tiskirätit, mitä lie viitisentoista kappaletta. Varmaankin jälkikasvun pehmikkeeksi pikkupikku pesäänsä seinän väliin :( Langanlopuista olin virkutellut, puuvillaa, pellavaa, bambua. Onneksi on Susannan tuotantoa jemmassa, ja niiden loppuessa voi tilata lisää. Voin suositella. Tästä pääsee kilkauttelemalla Susannan puotiin ostoksille. 


Keskustelua aamusella: M = minä, V = vanha mies P = pikkulapsi

M > V: laitatko sen läskin uuniin? (possun niskaa tarkoitin)
V uunin luona > M: Tuus tänne :)

P: Ei äiti läski ole, se on vaan keskivertokokoinen keski-ikäinen!

Näin meillä. Huoh.

Huomenaamuna solmun selvittämistä. Näillä mennään. Huoh.

Siedettävää, ei kuitenkaan hurraamista.

-t-

perjantai 8. huhtikuuta 2016


Uaah, hengissä aina vain, sekä minä että kantaäiti.

Ei vaiskaan, ei minun hengessäni pitelemistä ole, joskus vaan ui syvemmällä kuin joskus. Vietin lomaakin, eka kerran elämässäni ihan silloin kun muut ovat töissä. Omiituista.

Sormet polttelevat tekemään jotakin. Jotakin edes. Mitä ne tekevät? No, eivätpä juuri mitään. Paitsi ehkä villasukkia. Monet sellaiset. Ajatuksia on niin miljoona. Käsien ja aivojen yhteistyö ei vaan oikein pelaa. Kuukauden ajan pikkulapsen kylpytakki on ollut ompelukoneessa. Kyllä, kirjaimellisesti, koneessa. Kesken sauman tuli jokin mukatärkeä juttu ja niin tekele jäi koneeseen. Aina ajattelen, että huomenna, huomenna teen sen. Huomista vaan ei vielä ole noussut.

Perjantai oli erikoinen, aamulla olin aikeissa mennä kahdeksaan töihin, huomasin kellon olevan lähempänä puolta yhdeksää sinne saapuessani. Olin ihan oikeasti arponut menenkö autolla vai fillarilla. Kilometri. Järki vai tunne. Järki voitti yksnolla ja suhautin punaisella ratsullani uusi ihana keltainen kypärä päässäni, jää arvailujen varaan, kummalla menin. Järki vikisi jotain parkkipaikkojen puutteesta keskellä kaupunkia hullujen päivien aikaan... siunattu järki.

No, työpaikalla parkkeerattuani katokseen näin harvinaisen näyn. Musliminainen, hunnutettu, vain silmät näkyivät. Meidän talossa ensimmäinen milloinkaan näkemäni näin hunnutettu. Toki muslimit tuttuja ovat, mutta näin hunnutetut eivät meillä. Huiveja on ja huivittomia myöskin. Lähi-Idästä tulleita kristittyjä paljonkin. Hämmennyin.

No, työ imaisi mukanaan. Upeita ihmisiä. Hyviä keskusteluita. Mielipiteitä, eriäviäkin. Kunnes, mennään kotiin. Huijasin, en minä minnekään kotiin mennyt, menin tapaamaan pomoani. Eipä ollut paikalla, vaikka oli sovittu. Läksin sitten seuraavaan kohteeseen, sekään ei ollut koti, vaan ravintolakeikka. Loistava kokki. Kotimatkan eväänä hyvä mieli. Hahhahhaa, reittini kulki kirjaimellisesti kulttuurin keskellä. Joka puolella linnut sirkuttivat ja ihmiset olivat hyväntuulisia, lienikö syynä perjantaisuus?

Kotiuduttuani aah, pikkulapsi oli luvannut tehdä ruokaa meille. Mitä saimme?





Hän sai kaupparahaa ja hankki tarvittavat ainekset ja kahvin huomisaamuksi (tänään joimme jotain ihmesekoitusta pannujauhatuksesta, amarettokahvipuruista ja näytepussista jotain tuntematonta kahvipurua). Teki itse pihvit. Voinette uskoa, että oli ihan parasta. Pikkulapsella on yökyläkaveri, kirjastossamme (eikös ole juhlavasti sanottu) soi jazz, korona paukkuu, kamera surisee ja pikkumiehet uhoavat. On siellä muutakin ääntä, pelin nimi on "bilko", laudalla on perinteisten nappuloiden lisäksi legonappuloita ja sitä pelataan biljardimaisesti. Omassa lasissa kuplii hyvä kuohuviini, ilta on pimentynyt ja elämä on hyvää.

Huomenna satakuntaretki, setäni täytti seitsemänkymmentä ja toinen setä täyttää kahdeksankymmentä, on siis syytä juhlia. 

Aikakirjamainintana, olen poistanut yhden henkilön elämästäni, ehkä olen siitä jo maininnut. Tämä henkilö tuo vain pahaa mieltä. Ja koko ajan tunnen syyllisyyttä siitä, mitä tein. Syyllisyys kalvaa, vaikka tiedän sen olleen ainoa oikea ratkaisu. Asiat eivät ole niin kovin yksinkertaisia. Mutta yksinkertaista ja konkreettista on paha olo, kipu, tästä ihmisestä. Elän päätökseni kanssa, en puolustele, en kehuskele, siedän. Itseäni.

Eikös ollutkin niitä-näitä tarinoiden hyvin kuvattua todellisuutta? Kaikki on totta. Jokapäiväinen arki vaan on jotain muuta. Erilaista. Pelkoa, tyytyväisyyttä, naurua, raivoa, hymyä, rauhaa, kiukkua, vihaa, voimaa ja voimattomuutta, näin niin kuin kilttejä sanoja käyttääkseni. Ehkä tuo pelko suurimpana. Ehkä siinä myös syy harvaan päivittämiseen. Kirjoitettavaa olisi paljon, rohkeus ei vaan riitä. Ihania ja kamalia hetkiä. Jälkimmäisiä turhan paljon peittoamaan ihanat. 

Mutta joka aamu aurinko nousee, pilven edestä tai pilven takaa. Oma päätös on, kuinka se vaikuttaa. 




PS. Olen parina päivänä kuopsuttanut puutarhaa, on vaikea muistaa olevan vasta huhtikuu. Suren nimittäin kovasti paljon mukakuolleita kasveja. Ne nyt sattuneesta syystä eivät vielä ole nousseet, hyvänä esimerkkinä lipstikka. Surin jo viikon sen häviämistä ja tänä aamuna töihin lähtiessäni menin sen kautta, todetakseni sieltä löytyvän sentin kokoisia punaisia lipstikan alkuja, huhhuh vaan. Ruohosipulit kymmensenttisiä, samoin tulppaanit. Maksaruoho mitätön. Siemenestä lähtenyt karviaispuska koki leikkauksen ja puolimetrisen siirron. Iirikset pitää kaivaa ylös ja jakaa. Sinivuokko ei kuki vaikka on koko päivän auringossa. Ruusut leviävät hallitsemattomasti. Pakkanen vei viimeiset sammalleimut. Kivikkokasveista suurin osa on ruskeina. Akileijat hengissä. Mysteerikukka pikkuisen versoo. Leimut puskevat uutta. Mansikoissa ei yhtään vihreää lehteä. Mintut ainakin tuoksuvat. Salkoruusu joko kuollut tai maan alla (ne olivat ne juurakkojutut). Pensasmustikasta ei tietoa, ei merkkejä elämästä. Narsisseja ei missään, krookukset loistavat poissaolollaan. Luumu(paju)puu eleetön. Saksalaiskaupan harjaneilikka itää. Missä ovat samettiruusun siemenet? Entä basilika? Tomaatti? Kuka hankkisi? Kuka kylväisi?

perjantai 26. helmikuuta 2016

Kont poik

Yhtään järjellistä ajatusta ei päässä ole, ainakaan minkäänlaisessa järjestyksessä. Kuukausi on kulunut, ja talvilomaviikko on lopuillaan.

Tilannekatsausta.

Kantaäiti hengittää edelleen, kaikista ennakkoajatuksista poiketen.

Kakkaa tulvii.

Minun maailmani on suistumassa raiteiltaan, hyvin monesta suunnasta. Toivoni on siinä, että kaikki suistamisyritykset tulevat yhtaikaa ja kustakin suunnasta tuleva voima tekeekin kokonaisuutena yllätyksen ja kohdistuessaan minuun ne nostavat minut tukevasti ylemmäs ja selviän lommoutuneena, mutta kokonaisena. Sitä odotellessa.

Soitin puhelun, joka oli niin jännittävä, ettei mikään elämässäni ennen ole jännittänyt niin paljoa. Ei se puhelun suunnittelu eikä asia sinällään niin hurja ollut, mutta huomasin puhelimessa ollessani, miten veri virtasi kuplina suonistossa ja koko keho tärisi. Ääni oli kuitenkin vakaa. Adrenaliini taisi virrata niin tehokkaasti, että se suorastaan kolahteli suonissa ja varsinkin niiden mutkissa. Mutta ei mitään, edelleen täristen voin todeta, että asia selkenee.

Olen ollut turneella. Lähinnä koko viikon, mutten kuitenkaan.

Lomaa edeltävänä perjantaina lapsi katkoi jalkansa. Kont poik. Satakuntalaisittain kontti poikki. Siis Tampereelle. Sieltä valmistujaisiin keskiseen satakuntalaismaisemaan. Josta takaisin tayssiin. Josta kotiin. Jossa vähän aikaa. Josta itä-siperian laakioille, josta tampereelle, josta poriin, josta raumalle, josta kotiin ja muuttamaan keskilasta.

Paikallisliikenteen kaukoauto kuljetti minun Suurelle Kirkolle. Sain todeta, että mikäli ottaa kipsisukantekeleen mukaansa, kannattaa ottaa myö puikot. Totesin myös, että pääkaupungin keskusta taitaa olla liian kallis paikka pitää kukkakauppaa. Osasin ostaa paikallisjunaan yhdensuuntaisen lipun, jolla sitten pääsin perille. Itä-Siperian laakioilla on lunta. Siellä on myös rakas ystävä lumen keskellä. Kiitos viimeisestä :)

Suuri seikkailu jatkukoon. Tikkurilan asemalle päädyin paikallisbussin ja -junan avustamana, vain todetakseni, että onnekseni osaan suomea. Juna pohjoisen suuntaan oli myöhässä ja lukiessani opasruutua ymmärsin veeärrän katkaisseen junan kahtia ja minun junani olisi se eka saapuva kappale. Raukkaparat, jotka eivät suomea osanneet lukea, toivon heidän osuneen edes vahingossa oikeaan junankappaleeseen. 

No, nääskaupunki oli paikoillaan. Oli kovasti jännittävä herätä ja silmät avatessaan huomata tuijottavansa suuren suurta valaistua kirkkoa silmiensä edessä, tämä päätä tyynyltä nostamatta. Ja kun sänky oli riittävän korkealla maan pinnalta, näky oli vaikuttava. Sitten lähdettiinkin pyörätuoliajelulle kauppakeskukseen. Lapsen piti välttämättä saada vyölaukku!! Joo'o, juuri niin, luit oikein, vyölaukku. Kuulemma sopii mainiosti yhteen köpöttelykeppiensä kanssa. Onneksi vyölaukut ovat tulossa taas muotiin, löysimme sellaisen suht vaivattomasti.

Lapsen luona pyykkihuoltoa, tiskausta, lääkintää, ruokahuoltoa, järjestelyä, näin äitinsä sai itselleen paremman olon tietäessään lapsen alustavasti selviävän ainakin seuraavaan päivään, kuten on käynyt ilmi. Enää ei taida ihan niin hyvin pärjätä, kivut jalassa ovat kovat, liian kovat lääkkeiden taltutettavaksi. Paska.

No sitten lapsen luota kipin kapin rautatieasemalle, jo toisen kerran ylitin itseni ja osasin ostaa automaatista junalipun, vieläpä ihan oikein. Jossain missä lie asemalla veturi hajosi. Hajosi jopa niin, että veeärrän konnari ihan oikeasti tunnusti sen ja vieläpä pahoitteli sitä kaiuttimessa. En ole tämänmoisia pahoitteluja ennen kuullutkaan. No, saivat ne sen veturin sitten kait käyntiin, koska matka jatkui. Asemalla oli serkkuseni vastassa minua ja me suuntasimme uuteen paikalliseen  sushiravintolaan, lounasbuffaan. Oli joka euron arvoinen.

Ja niin maailma parantui, palasen ainakin, sai puhua sydämensä kyllyydestä asioiden oikeilla nimillä, kaunistelematta. Ja joo, naapuripöydässä kuuntelivat korvat punaisina ja pohtien, pitäisikö tilata valkotakkiset noutamaan daameja. Mm. nauroimme väärissä kohtaa, asioille, joille ei kukaan järkevä ihminen naura. Hitto teki hyvää nauraa. Eivät herrat sitten autoa tilanneet, koska jatkoimme matkaamme vapaasti. Sain päivän aikana myös nähdä tätini kirjeen toiselle tädilleni vuodelta 1965. Ajalta, jolloin vanhempani olivat menossa naimisiin. Sen aikaista sähköpostia...

Serkkuseni käytti naureskellessamme termiä, joka on minulle tuttu, satakuntalainen kait, mutta en millään saa mieleeni, mistä se juontaa. Pohdimme nimittäin, että kun tässä tällä tavalla sopimattomasti naureskelemme väärille asioille, on odotettavissa / pelättävissä kuumia kiviä päähämme putoilemaan. Voi kun saisi ajatuksesta kiinni, tässä niin odottelen niitä kiviä putoilemaan.
 
No, sain tavata myös serkkuseni äidin, tätini, jolle kirje oli osoitettu. Siinä on nainen, joka ei ole muuttunut yhtään viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ainakaan, 78-vuotiaana näyttää viiskymppiseltä.

Tähän itselle muistiin alahuuli. Rantalan alahuuli. Joo, enot ja äiti omaavat sen. Ja totisesti osaavat sitä käyttää. Eikä tämä tainnut olla kehu. Toisaalta en ole uskaltanut peiliin katsoa, josko sieltä sellainen pilkistäisi. Se saattaisi selittää monta asiaa. Tyyliin, en se minä ollut, se oli joku muu, rantala-alahuuli varmaan.

Siinä sitten iltaa istuessamme vilkaisin puhelimestani matkahuoltoa, mitenkäs ne autot kulkevatkaan kotokulmille. Kappas, viimeinen auto meni just kymmenen minuuttia sitten. Seitsemältä! Tämmöisiä juttuja ne kaikenmaailman onnipussit sitten saavat aikaan, ennen ylihintaa kiskoneet kilpailijat karsivat heikommin kannattavia vuorojaan kunnon kansalaisten kustannuksella. Vuosikymmenet autot ovat ajaneet säännöllisesti aamusta iltaan tunnin-parin välein. Enää ei. Kyllä vaan vanhaan hyvään aikaan bussitkin kulki.

No mikäs olisi vaihtoehto? Huittinen? Ei, ei mene ilta-autoja. Rauma? Joo, puolen tunnin kuluttua menee sinne. Siellä puolentoista tunnin vaihto ja linjuri kotiin. Joo. Torstai-iltana suljetussa raumassa kylmässä ja pimeässä? Mitä tekee hän? Valitsee mahdollisuuden päästä kotiin vielä saman päivän aikana. 

Hyppää serkkusen saattamana linjabiiliin, ajaa etelään, kävelee paikalliseen mukavan  lämpöiseen hotelliin nautitsemaan hieman, pikkuisen calvadosta ja vähän enemmän viiniä. Ja niin loppumatka sujuu mukavasti Mr Beanin kyydissä. Mies näytti häneltä ja jos osaa kuvitella Mr Beanin mahdollisen  ajotyylin, voi kuvitella myös ne kiihkeähköt kärsimättömät kaasutukset, jarrutukset ja kurvailut Raumalta kotiin. Kello 00.00 laskin pääni omaan tyynyyn, monta kokemusta rikkaampana ja kovasti tyytyväisenä. Ihana, kun on omia ihmisiä, ihana kun on ystäviä. Kaikesta kakasta huolimatta aurinko paistaa ja mieli on hyvä.

Valitettavasti kuitenkin tuntuu siltä, että kakka on taas verottanut pääkoppaani, muistin kanssa on taas hankaluuksia. Paljon. Ellen erikseen paina asiaa, mitä tahansa, mieleeni, sitä ei lokeroistani enää löydy. Ja vaikka painankin, takeita muistamisesta ei ole. Hyvänä esimerkkinä tästä jälkimmäisestä on kirjastosta lainaamani Hannu Lauerman kirja, Usko, toivo ja niin mikä? Vaikka sen tiedän, en milloinkaan sitä muista. Aina mieleen nousee vaan Usko, toivo ja raskaus, kirja sekin, mutta kun tiedän, ettei se ole se ja tiedän sen oikean nimen olevan jokin samankaltainen. Se kolmas sana on huijaus, mutta jos sana mieleeni nousee, olen aivan varma, ettei se se voi olla. Vaikka kyllä. Se on. Se on edessäni ja osaan taas kerran tarkistaa, mikä se olikaan. Lomamuudi saakin olla tämmönen, mutta ensi viikolla tarkistetaan fakta, kuinkas aivot toimivat tositilanteessa, kun niitä aivoja oikeasti tarvitaan.

Muistipainia käyden

-tarjah-





lauantai 16. tammikuuta 2016

Välitöntä


Nyt olen elämässäni siinä hetkessä ja ajassa, että katson taaksepäin. Koko elämääni. Asemani perheen äitien jatkumossa on muuttumassa, minusta on tulossa äitien vanhin, samalla ainoa. Olen saanut elää mummujen jälkeläisenä, olen saanut elää omien lasteni isoäidin tyttärenä ja olen saanut elää äitinä. Lapsenlapsia ei ole. Äitiä ei pian ole. Jatkumo on aika ohut.

Perheen miehet lähtivät päiväksi pois. Jäin yksin. En osannut tulla tyhjään kotiin. Löysin itseni kirpulta, en millään lailla suunnitellut mitään sen kaltaistakaan. Löysin ysärikirjan lasten neuleista, Jonna Kivilahti, Lasten neuleet, isompien lasteni lapsuus nousi iholle.

Kuva lainattu osoitteesta antikvaari.fi


Löysin tabletilleni suojan, vauvan tyynyliinan, äitini on kaikille lapsilleni tehnyt sellaisen. Löysin ankan ja kilpikonnan kokoelmaani. Pentikin lasilautanen eurolla.

Korjattava ja pehmustettava tabletinsuojus


Pöytäliinasta tulee kierrätyskassi


Millään lailla edelleenkään suunnittelematta jatkoin matkaani ja huomasin olevani suuressa uudessa kierrätyskeskuksessa. Palasin lapsuuteeni. Tuollainen kahvipurkki oli kotonani. Tuollainen kaakaopurkki. Tuollaisesssa äiti piti murukahvia. Hei, seinäkello keittiössä! Arabian kahvikupit. Tuolit. Kirjasarja, maljakko, hei mehulinko, ilmankostutin, tupperin mukit, muovinen kattolamppu, loputtomiin. Isän tekemä puhelinpöytä oli paljon upeampi näitä lastulevyteelmiä. Jalkalamppu. Paimentolaismatto oli pölyallergisen kammotus, mutta muuten niin ihana ja pehmeä, lämmin. Lasipöytä tuli taloon vuonna -76. Kierros lapsuudessa.

Lapsuudenkodin keittiössä oli neljä tuolia, yhdistelmä näitä kahta allaolevaa, malli kuin tuossa sinisessä, materiaali kuten punaisessa. Siniset olen kirpulta ostanut jo kauan sitten ja niitä on vain kaksi, punaiset ovat isäni "perintöä", lapsuudestani, niitä on kolme. Tuo kahvipurkki takertui käteeni nostalgiasyistä, maksoin siitä varmasti liikaa, mutta sillä ei ole merkitystä. Noita purkkeja oli noin tusina lapsuudenkodin keittiön yläkaapissa, niissä oli kaikenlaista, erityisesti muistan mannasuurimot ja sokerin, kahvin lisäksi tietty. Ruisjauhot? Mitä muuta?




Joku ehkä tietäänkin välittömyydestäni äitini kanssa. Hahhahhaa, suomen kieli on hieno, mikä sanaleikki tuo onkaan. Oletetusta poiketen, minulla ei siis ole välejä äitini kanssa. Ja se tuo oman lisänsä tähän päivään, näihin päiviin, noin niin kuin laajasti ajatellen. Tuo välittömyys on ensi kädessä äitini valinta, jälkimmäisessä vaiheessa minun valintani. Ilman suuria purkauksia näillä on menty jo vuosia. Liki tarkalleen kuusi vuotta.

Ei, en ihan kylmä ole. Olen käynyt tapaamassa äitiäni, viime viikolla. Hyvästellyt. Hymyillyt. Siitä tapaamisesta lähtien minulla on ollut punaiset silmät. En ole itkenyt. Mutta peilistä näen punaiset, tuijottavat silmät. Viikon olin nukkumatta. Enää en. Vatsa kipeä. Työ lohduttaa. Olen säikky. Vieras numero puhelimessa saa minut ja sydämeni hypähtämään, adrenaliini purskahtaa kehoon, tärisen. Vastaan. Ei sairaalasta. Töistä. Sama vartin kuluttua. Augh! Työkaveri. Huh. Elän, pelkään, odotan. Milloin? Mitä sitten?

Ihana, tervetullut talvi. Saunankattoindeksi kertoo lunta olevan viitisentoista senttiä. Pakkasta mukavasti. Lumitöitä.

Kuoleman tammikuu.



perjantai 1. tammikuuta 2016

Vilkuttava Kämäräinen


Ei kuvia. Ei valoa.

Vuoden ensimmäinen päivä. Herättiin iltapäivän puolella puhelimen soittoon. Ihana veljeni ilahdutti isosiskoaan uudenvuodenpuhelulla. Sovimme, ettei hän kerro äidille, että meillä nukuttiin vielä iltapäivällä :)

Kait sitä iltapäivään nukkuukin, jos menee yöpuulleen neljältä aamusella. Normimittaiset yöunet siis. Onneksi ollaan saatu vetelehtiä "koko" päivä kotosalla. Ja ollaankin sitten vetelehditty, kuka telkun edessä, kuka lojuen ja kuka tiskaten eilisiä tiskejä. Pientä todellisuuspakoa hiusvärillä ja ainakin kuukaudella nuorentui ulkoinen olemus. Tai ainkin viikolla. Tai päivällä? Mutta hei, hiusten alapuoli ei ole ollut kipeänä ollenkaan, tässä iässä riittää valvominen nuupahtaneeseen olemukseen.

Keskiyöllä toki kilisteltiin perinteiseen tapaan kummisetä-Mummilla, se on aina vain yhtä hyvää. Ihanasti Mumm oli ulkoilmaa lämpöisempää. Lunta ei ole edelleenkään, pakkasta muutama aste, tuuli liian monta sekuntimetriä.

Mummiin tarvitaan oikeat lasit, niitä meiltä löytyy enää seitsemän kappaletta alkuperäisestä kahdesta tusinasta. Sellaisia oikeita siis. Taannoin hankin kohtuullisen määrän skumppalaseja, typerästi katsoin niiden mitat väärin ja niin ollen ne ovat tylsän matalat ja jotenkin epäkivat. No, niitä epäkivoja piti sitten ottaa yksi käyttöön viime yönä. Yhden "oikean" lasin kohtaloksi tuli tapaaminen jäisen maan kanssa, joten niitä onkin enää vain kuusi kappaletta. Ja vielä yksi oikeista laseista on saanut itselleen uuden pinnoitteen, sitä taidettiin pitää liian lähellä tähtisädetikkuja liian pitkään, taisi räiskyä jotain epäpuhtauksiksi laskettavia osumia lasin pintaan. Ei irtoa perinteisin menetelmin, happoa tai emästä en vielä ole testannut.

Uuden vuoteni eka oppimani asia tuli velipuhelussa. Ihastelin hänelle öistä taksillesoittoani, soitin 28 kertaa palveluun, ennen kuin pääsin läpi (puhelimeni kertoi lukumäärän, en laskenut...). Kuulin Valopilkusta, jolla taksijonoon pääsee kätevästi ihan ite. Todettiin palvelun olevan kiva, kun ei enää tarvii jutella ihmisen kanssa tilatessaan taksia. No, ensin vähän mietin, että niinhän se on, voi harmi, tykkään puhua ihmisten kanssa koneiden sijaan. Mutta kerrattuani viime yön taksitilauksen, muutin mielipiteeni. En kaipaa keskustelua, jos se on viimeöisen kaltainen. Vai mitä mieltä olette seuraavasta vuoropuhelusta:

- Taksi.
- X X täällä hei!
Hiljaisuus.
- Tarvitisisn auton osoitteeseen se ja se :)
Hiljaisuus.
- Kyytiin on tulossa neljä henkeä.
Hiljaisuus. Jatkuu. Aina. Vaan.
Ja jatkuu. Mietin jo, että mitähän minun nyt tulee tehdä, olenkohan tipahtanut langoilta.
Kunnes.
- Selvä.
- Kiva, kiitos ja hei!
- .
Naks.

No, taisihan olla vuoden kiireisin yö heillä. En arvostele enempää, mutta aion ainakin kokeilla tuota Valopilkkua. Katsotaan sitten uudelleen.

Voihan Vilkuttava Kämäräinen, ei minusta irtoa positiivisuutta, ei millin vertaa. En löydä mitään hyvää sanottavaa  mistään. Vieläkään. No, olenpahan ainakin, kaiken tapahtuneen jälkeen, elossa.

t.

JK. Kävimme eilen kaupoilla, hankittiin sopivaksi katsomamme kattaus piipittäjille, tai oikeammin sanottuna vinkujille. Ensin herkkua napaan ja sitten niska-poikki-hoitoon. Kiitos.

JJK. Ellet tiedä, kuka on Vilkuttava Kämäräinen, kato vähäsen kuuklesta.