Nyt olen elämässäni siinä hetkessä ja ajassa, että katson taaksepäin. Koko elämääni. Asemani perheen äitien jatkumossa on muuttumassa, minusta on tulossa äitien vanhin, samalla ainoa. Olen saanut elää mummujen jälkeläisenä, olen saanut elää omien lasteni isoäidin tyttärenä ja olen saanut elää äitinä. Lapsenlapsia ei ole. Äitiä ei pian ole. Jatkumo on aika ohut.
Perheen miehet lähtivät päiväksi pois. Jäin yksin. En osannut tulla tyhjään kotiin. Löysin itseni kirpulta, en millään lailla suunnitellut mitään sen kaltaistakaan. Löysin ysärikirjan lasten neuleista, Jonna Kivilahti, Lasten neuleet, isompien lasteni lapsuus nousi iholle.
Kuva lainattu osoitteesta antikvaari.fi |
Löysin tabletilleni suojan, vauvan tyynyliinan, äitini on kaikille lapsilleni tehnyt sellaisen. Löysin ankan ja kilpikonnan kokoelmaani. Pentikin lasilautanen eurolla.
Korjattava ja pehmustettava tabletinsuojus |
Pöytäliinasta tulee kierrätyskassi |
Millään lailla edelleenkään suunnittelematta jatkoin matkaani ja huomasin olevani suuressa uudessa kierrätyskeskuksessa. Palasin lapsuuteeni. Tuollainen kahvipurkki oli kotonani. Tuollainen kaakaopurkki. Tuollaisesssa äiti piti murukahvia. Hei, seinäkello keittiössä! Arabian kahvikupit. Tuolit. Kirjasarja, maljakko, hei mehulinko, ilmankostutin, tupperin mukit, muovinen kattolamppu, loputtomiin. Isän tekemä puhelinpöytä oli paljon upeampi näitä lastulevyteelmiä. Jalkalamppu. Paimentolaismatto oli pölyallergisen kammotus, mutta muuten niin ihana ja pehmeä, lämmin. Lasipöytä tuli taloon vuonna -76. Kierros lapsuudessa.
Lapsuudenkodin keittiössä oli neljä tuolia, yhdistelmä näitä kahta allaolevaa, malli kuin tuossa sinisessä, materiaali kuten punaisessa. Siniset olen kirpulta ostanut jo kauan sitten ja niitä on vain kaksi, punaiset ovat isäni "perintöä", lapsuudestani, niitä on kolme. Tuo kahvipurkki takertui käteeni nostalgiasyistä, maksoin siitä varmasti liikaa, mutta sillä ei ole merkitystä. Noita purkkeja oli noin tusina lapsuudenkodin keittiön yläkaapissa, niissä oli kaikenlaista, erityisesti muistan mannasuurimot ja sokerin, kahvin lisäksi tietty. Ruisjauhot? Mitä muuta?
Joku ehkä tietäänkin välittömyydestäni äitini kanssa. Hahhahhaa, suomen kieli on hieno, mikä sanaleikki tuo onkaan. Oletetusta poiketen, minulla ei siis ole välejä äitini kanssa. Ja se tuo oman lisänsä tähän päivään, näihin päiviin, noin niin kuin laajasti ajatellen. Tuo välittömyys on ensi kädessä äitini valinta, jälkimmäisessä vaiheessa minun valintani. Ilman suuria purkauksia näillä on menty jo vuosia. Liki tarkalleen kuusi vuotta.
Ei, en ihan kylmä ole. Olen käynyt tapaamassa äitiäni, viime viikolla. Hyvästellyt. Hymyillyt. Siitä tapaamisesta lähtien minulla on ollut punaiset silmät. En ole itkenyt. Mutta peilistä näen punaiset, tuijottavat silmät. Viikon olin nukkumatta. Enää en. Vatsa kipeä. Työ lohduttaa. Olen säikky. Vieras numero puhelimessa saa minut ja sydämeni hypähtämään, adrenaliini purskahtaa kehoon, tärisen. Vastaan. Ei sairaalasta. Töistä. Sama vartin kuluttua. Augh! Työkaveri. Huh. Elän, pelkään, odotan. Milloin? Mitä sitten?
Ihana, tervetullut talvi. Saunankattoindeksi kertoo lunta olevan viitisentoista senttiä. Pakkasta mukavasti. Lumitöitä.
Kuoleman tammikuu.