lauantai 16. tammikuuta 2016

Välitöntä


Nyt olen elämässäni siinä hetkessä ja ajassa, että katson taaksepäin. Koko elämääni. Asemani perheen äitien jatkumossa on muuttumassa, minusta on tulossa äitien vanhin, samalla ainoa. Olen saanut elää mummujen jälkeläisenä, olen saanut elää omien lasteni isoäidin tyttärenä ja olen saanut elää äitinä. Lapsenlapsia ei ole. Äitiä ei pian ole. Jatkumo on aika ohut.

Perheen miehet lähtivät päiväksi pois. Jäin yksin. En osannut tulla tyhjään kotiin. Löysin itseni kirpulta, en millään lailla suunnitellut mitään sen kaltaistakaan. Löysin ysärikirjan lasten neuleista, Jonna Kivilahti, Lasten neuleet, isompien lasteni lapsuus nousi iholle.

Kuva lainattu osoitteesta antikvaari.fi


Löysin tabletilleni suojan, vauvan tyynyliinan, äitini on kaikille lapsilleni tehnyt sellaisen. Löysin ankan ja kilpikonnan kokoelmaani. Pentikin lasilautanen eurolla.

Korjattava ja pehmustettava tabletinsuojus


Pöytäliinasta tulee kierrätyskassi


Millään lailla edelleenkään suunnittelematta jatkoin matkaani ja huomasin olevani suuressa uudessa kierrätyskeskuksessa. Palasin lapsuuteeni. Tuollainen kahvipurkki oli kotonani. Tuollainen kaakaopurkki. Tuollaisesssa äiti piti murukahvia. Hei, seinäkello keittiössä! Arabian kahvikupit. Tuolit. Kirjasarja, maljakko, hei mehulinko, ilmankostutin, tupperin mukit, muovinen kattolamppu, loputtomiin. Isän tekemä puhelinpöytä oli paljon upeampi näitä lastulevyteelmiä. Jalkalamppu. Paimentolaismatto oli pölyallergisen kammotus, mutta muuten niin ihana ja pehmeä, lämmin. Lasipöytä tuli taloon vuonna -76. Kierros lapsuudessa.

Lapsuudenkodin keittiössä oli neljä tuolia, yhdistelmä näitä kahta allaolevaa, malli kuin tuossa sinisessä, materiaali kuten punaisessa. Siniset olen kirpulta ostanut jo kauan sitten ja niitä on vain kaksi, punaiset ovat isäni "perintöä", lapsuudestani, niitä on kolme. Tuo kahvipurkki takertui käteeni nostalgiasyistä, maksoin siitä varmasti liikaa, mutta sillä ei ole merkitystä. Noita purkkeja oli noin tusina lapsuudenkodin keittiön yläkaapissa, niissä oli kaikenlaista, erityisesti muistan mannasuurimot ja sokerin, kahvin lisäksi tietty. Ruisjauhot? Mitä muuta?




Joku ehkä tietäänkin välittömyydestäni äitini kanssa. Hahhahhaa, suomen kieli on hieno, mikä sanaleikki tuo onkaan. Oletetusta poiketen, minulla ei siis ole välejä äitini kanssa. Ja se tuo oman lisänsä tähän päivään, näihin päiviin, noin niin kuin laajasti ajatellen. Tuo välittömyys on ensi kädessä äitini valinta, jälkimmäisessä vaiheessa minun valintani. Ilman suuria purkauksia näillä on menty jo vuosia. Liki tarkalleen kuusi vuotta.

Ei, en ihan kylmä ole. Olen käynyt tapaamassa äitiäni, viime viikolla. Hyvästellyt. Hymyillyt. Siitä tapaamisesta lähtien minulla on ollut punaiset silmät. En ole itkenyt. Mutta peilistä näen punaiset, tuijottavat silmät. Viikon olin nukkumatta. Enää en. Vatsa kipeä. Työ lohduttaa. Olen säikky. Vieras numero puhelimessa saa minut ja sydämeni hypähtämään, adrenaliini purskahtaa kehoon, tärisen. Vastaan. Ei sairaalasta. Töistä. Sama vartin kuluttua. Augh! Työkaveri. Huh. Elän, pelkään, odotan. Milloin? Mitä sitten?

Ihana, tervetullut talvi. Saunankattoindeksi kertoo lunta olevan viitisentoista senttiä. Pakkasta mukavasti. Lumitöitä.

Kuoleman tammikuu.



perjantai 1. tammikuuta 2016

Vilkuttava Kämäräinen


Ei kuvia. Ei valoa.

Vuoden ensimmäinen päivä. Herättiin iltapäivän puolella puhelimen soittoon. Ihana veljeni ilahdutti isosiskoaan uudenvuodenpuhelulla. Sovimme, ettei hän kerro äidille, että meillä nukuttiin vielä iltapäivällä :)

Kait sitä iltapäivään nukkuukin, jos menee yöpuulleen neljältä aamusella. Normimittaiset yöunet siis. Onneksi ollaan saatu vetelehtiä "koko" päivä kotosalla. Ja ollaankin sitten vetelehditty, kuka telkun edessä, kuka lojuen ja kuka tiskaten eilisiä tiskejä. Pientä todellisuuspakoa hiusvärillä ja ainakin kuukaudella nuorentui ulkoinen olemus. Tai ainkin viikolla. Tai päivällä? Mutta hei, hiusten alapuoli ei ole ollut kipeänä ollenkaan, tässä iässä riittää valvominen nuupahtaneeseen olemukseen.

Keskiyöllä toki kilisteltiin perinteiseen tapaan kummisetä-Mummilla, se on aina vain yhtä hyvää. Ihanasti Mumm oli ulkoilmaa lämpöisempää. Lunta ei ole edelleenkään, pakkasta muutama aste, tuuli liian monta sekuntimetriä.

Mummiin tarvitaan oikeat lasit, niitä meiltä löytyy enää seitsemän kappaletta alkuperäisestä kahdesta tusinasta. Sellaisia oikeita siis. Taannoin hankin kohtuullisen määrän skumppalaseja, typerästi katsoin niiden mitat väärin ja niin ollen ne ovat tylsän matalat ja jotenkin epäkivat. No, niitä epäkivoja piti sitten ottaa yksi käyttöön viime yönä. Yhden "oikean" lasin kohtaloksi tuli tapaaminen jäisen maan kanssa, joten niitä onkin enää vain kuusi kappaletta. Ja vielä yksi oikeista laseista on saanut itselleen uuden pinnoitteen, sitä taidettiin pitää liian lähellä tähtisädetikkuja liian pitkään, taisi räiskyä jotain epäpuhtauksiksi laskettavia osumia lasin pintaan. Ei irtoa perinteisin menetelmin, happoa tai emästä en vielä ole testannut.

Uuden vuoteni eka oppimani asia tuli velipuhelussa. Ihastelin hänelle öistä taksillesoittoani, soitin 28 kertaa palveluun, ennen kuin pääsin läpi (puhelimeni kertoi lukumäärän, en laskenut...). Kuulin Valopilkusta, jolla taksijonoon pääsee kätevästi ihan ite. Todettiin palvelun olevan kiva, kun ei enää tarvii jutella ihmisen kanssa tilatessaan taksia. No, ensin vähän mietin, että niinhän se on, voi harmi, tykkään puhua ihmisten kanssa koneiden sijaan. Mutta kerrattuani viime yön taksitilauksen, muutin mielipiteeni. En kaipaa keskustelua, jos se on viimeöisen kaltainen. Vai mitä mieltä olette seuraavasta vuoropuhelusta:

- Taksi.
- X X täällä hei!
Hiljaisuus.
- Tarvitisisn auton osoitteeseen se ja se :)
Hiljaisuus.
- Kyytiin on tulossa neljä henkeä.
Hiljaisuus. Jatkuu. Aina. Vaan.
Ja jatkuu. Mietin jo, että mitähän minun nyt tulee tehdä, olenkohan tipahtanut langoilta.
Kunnes.
- Selvä.
- Kiva, kiitos ja hei!
- .
Naks.

No, taisihan olla vuoden kiireisin yö heillä. En arvostele enempää, mutta aion ainakin kokeilla tuota Valopilkkua. Katsotaan sitten uudelleen.

Voihan Vilkuttava Kämäräinen, ei minusta irtoa positiivisuutta, ei millin vertaa. En löydä mitään hyvää sanottavaa  mistään. Vieläkään. No, olenpahan ainakin, kaiken tapahtuneen jälkeen, elossa.

t.

JK. Kävimme eilen kaupoilla, hankittiin sopivaksi katsomamme kattaus piipittäjille, tai oikeammin sanottuna vinkujille. Ensin herkkua napaan ja sitten niska-poikki-hoitoon. Kiitos.

JJK. Ellet tiedä, kuka on Vilkuttava Kämäräinen, kato vähäsen kuuklesta.