Omenapuu kukkii

Eilisestä ja sitä edellisestä

vaikka kuinka monesta 

matalapaineisesta postauksesta huolimatta 

on kivojakin juttuja. 

Katsokaas vaikka:

Tämä on perjantailta,

ostin joskus huhtikuussa yhden taimen,

jossa oli kaksi kukkaa.

Tämä myös on perjantailta,

ilta-aurinkoa.

Kuvasta varmaan huomaa,

ettei ruohonleikkuri kuulu vielä harrasteisiini.

Myös perjantainen nuppu,

ainoa laatuaan,

nyt on jo enemmän.

Tässä perjantain tilanne

kirsikkapuussa, 

tiukkoja nuppuja.

Ja kappas, 

siirryttiin lauantaille ja saaristoon,

kuvan kohteelta ei ole 

lupaa julkaisuun kysytty,

eikä kysytä,

kuvauksen kohteena olivat

mustikankukat,

sattui vain olemaan hyvä tausta :)

Lauantai-iltana olivat

ekat omenankukat auenneet.

Kummallista kyllä,

olivat telkkuhuoneen 

hieman harvahkon

ikkunan edessä,

lämpöä taisi olla 

muuta puuta enemmän...

Ja kansallismaisemaa, 

olkaat hyvät.

Tuon kahden saarekkeen välissä

olevan pienen puun luona

on sen eilen mainitsemani kirkon kivijalka.

Ja liki samasta kohdasta 

toiseen suuntaan katsottuna.

Tällainenkin on vielä olemassa.

Mitäpä sanotte tästä hinnoittelusta?

Näillä eväin lähdettiin 

toukokuun viimeiseen viikkoon,

ensi viikosta pikkulapsi jääkin lomalle,

keskilapsi vaihtanee työpaikkaa,

isolapsi vaihtanee mukavapaalle.

Mikäs tässä ollessa :)

Sallittakoon päätön postaus, 

vähän päätön olokin ;)

Tää on oikea lomapäivä. 

Kaikenlaista,

 sienimetsää, 

lankakauppaa, 

lihapullia,

 prinsessatinderiä, 

kynttilöidenpolttoa, 

haravointia, 

uudella audilla ajelua, 

risikoa, 

sittarista karkkisäkki, 

vähän valkkaria, 

donitsituliaisia, 

jagreenia, 

suunnitelmissa vielä 

leipäjuustoa 

kermakanelifariinihunnulla uuniin.

Vinttiin menossa

Lomasää ollut mitä mainioin, 

kaksi plussaa ja auringonpaiste, huraa.

Riisuttu malli

Tytsy tindaa 

viinilasi vasemmassa ja 

karkkikulho oikeassa kädessään, 

prinsessasihteeri kirjoittaa, 

mamma moderoi, 

oi näitä aikoja, hei mätsi taas!

Linnunruokaa

Kaikki ranteet auki, 

yhtä herkullisenpölö 

kuin edellinenkin, 

kirja siis :)

Nähtiin pikkulapsen kanssa

tänään semmoinen

uusi poliisiauto,

maija,

keltaisin teipein.

Ajoi sitten meidän ohitsemme (!),

ylinopeudella,

kyllästyttyään

vakionopeusvauhtiimme.

ZP777,

oi miksi?

Nallemetsä

Olipa päivä!

Tai siis tähän mennessä.

Töissä.

Innovatiivisuutta.

Yrittämistä.

Onnistumista.

Näistä työpäivistä 

minä tykkään :)

Toisaalta uusi pelon aihe.

Odotamme.

Pelolla.

Ei kuitenkaan tämä seuraava kuva 

ole se aihe.

Kaupunkilaisminä tulkitsi tuon 

tietenkin nalleksi,

tosin tuolla nallella 

voipi olla kuusi varvasta...

Veitsi mittakaavana...

Jos asiat menevät suunnitellusti,

nyt ei tartte mennä töihin,

ennen ensi maanantaita.

En kuitenkaan pidätä hengitystä

sitä odottaessani...

Nämä kuvat otimme

pikkulapsen kanssa

taannoin.

Näillä eväin eteenpäin,

Lehtiruusui

Kirnulla

Aamukampa on kuitattu ja tauko paikallaan. Tauko töistä. Hurraa ja toisenkin kerran hurraa. Pitipä sitten vielä käydä päälääkärillä, noin niinkuin tekemässä kootut teokset päästä. Kannatti. Akuuttihelpotuksena puudutuspiikkiä hartiaan, yöksi erityisnappia ja tassuun lähete vetreyttämölle. Saikkaakin olisi kirjoittanut, siitä paperista nyt mitään hyötyä vaan ei ole, joten se jäi ottamatta. Migge on krampannut koko vasemman puoliskoni kropasta, joka taasen on yllyttänyt jagreenia intoilemaan, toista kuukautta. Kumma juttu, kun tekee tuplatyötä ehtimättä huolehtimaan itsestään, kroppa pettää.

Mutta se kaikkein paras juttu on silti olemassa, pikkulapsen kanssa kävimme taas hiidekirnulla jokavuotisella
kuvalla. Eka kuva taitaa olla yksivuotiaasta haalarihemmosta...

Itsekäs olen. Pirullinen ja itsekäs. Itsekkäästi metsäänkin menen.

Kukkii aina vaan

Jotain sentään kykenee. Tomaatteja voi poimia, samoin lipstikkaa. Jälkimmäisen voi myös riipiä kuivuriin. Mustarastasta voi kuunnella!! Tiskata voi. Voi myös kaffetella hyvän ystävän kanssa. Voi hurruutella linjapiilillä tervehtymöön tätsyä katsomaan. Saa ihastella tinttien syystouhuja. Voi iloita rakkaittensa puolesta. Voi mennä sotkumunkille. Voi ihailla syysmaisemaa, kerätä värejä varastoon. Tilauksessa on ruotsalaiskaupan lihapullalounas. Voi käpsytellä kirpulle. Voi mennä vaikka metsään, jos joku vie. Voi voi, voi tehdä vaikka mitä kivaa, ei tartte mennä töihin. (Tai ainakaan paljoa. Ihan vähäsen vaan, huomenna.) Loppuviikosta pikkulapsella on syysloma, samoin saamme isolapsen seuraamme, keskilapsi taitaa valmiiksi maisemissa silloin jo olla. Ipanat kotona, ihan parasta!

Kukista tuli papuja

Ei virkkuukoukkua, ei sukkapuikkoja, ei haravaa, ei kahvakuulaa, ei salia, ei nostoja, ei kantamisia... eikä autoilua, punaiset kolmikulmiot lääkepaketissa huolehtivat siitä. Tässä sitä sitten ollaan. Olen ihan vain yleistä ilkeyttäni tässä tilassa. Lähinnä kiusallani. Joo, ihan piruuttani jaggeen olen tutustunut ja ystävyyttämme ylläpitänyt. Ihan piruuttani lääkkeillä ruokavaliotani rikastan. Ihan piruuttani lääkkeissä, kolmiollisissa ja kolmiottomissa autoilutilanteen mukaan, työtäni teen, palkkani ansaitsen. Pirullisuuttani poikkean tiputuksessa, sehän on niin kivaa. Se mikä on parasta, teen työtä, jota rakastan. Ja seköskin on pirullista. Ja kertakaikkisen piruuttani eräänäkin yönä olin vähällä soittaa lanssin viemään minut. Pirullisuuttahan se vain on.

Kellertävänkukertavii ruusui

Ja kuulkaas, voi tehdä ruusuja. Murehdin tuossa jo meidän vaahteroidemme lehtien pienuutta. Eikä ole vuorenkilpeä, tuota tänä syksynä niin-muodikasta ruusuainesta. Ei siis voi edes ruusuja väkertää. Mielikuvituksen rajoittuneisuutta, sanon vaan. Yllätin oikein itsenikin, kuuluisa kun tuosta mielikuvituksettomuudestani olen. Marssin pihaan. Kuunliljaa. Salkoruusua. Tatarta. Hirvenjuurta. Lehtiä siis. Ja meikä nauttii. Väkertää kukkapenkissä seisten kimpullisen ruusuja, alkuluku, yksitoista kappaletta.

Ja syksyni kunniaksi ripustin maailman rumimman lyhdyn omenapuuhun, valoaan tummassa yössä kulkeville tuomaan. Lienenkö jo maininnut, mainitsen siis ehkä uudelleen, mutta kaivelimme pikkulapsen kanssa metallinkeräyslaatikkoa ja sieltä pengoimme sen ja muutamia muita juttuja. Toimme enemmän kuin veimme, hahaa, kauan eläköön kierrätys :)

Voi kääpä!

Tällä kertaa otti toipuminen koville. Perjantaina jagge m. otti vallan päästäni. Lauantaina ajoimme vielä pikkulapsen kanssa sienimetsään, saaliina kymmenen kiloa lampaankääpää ja yksi auton oven väliin jäänyt sormi. Mitä iso edellä sitä pieni perässä. Minun kynteni on vasta puoliksi irrallaan, pikkulapsella varmaan parissa viikossa. Huoh.

Miten kauniita sieniä

Siitäpä, perjantaista, sitten lääkekierre taas alkoi. Nappia napaan, titityy vaan. Maanantaina töissä, samoin tiistaina, kaikenlaisissa napeissa, ei kuitenkaan päiväsaikaan yhtään punakolmioista. Sitten pää jo sanoikin seis, ei metriäkään enää. Lahosi.

Keskiviikkona työterveys olisi antanut ajan viikon päähän, paikallinen keskus antoi tunnin päähän. Olin aikeissa kävellä suoraan suurpäivystykseen, mutta viime kerralla ne naukuivat niin kovin ilman lähetettä paikalle saapumista, että ajattelin ottaa varman päälle. Tällä kertaa ystävällinen nuori mies (joka oli neuvolalääkärinä isolapsen ollessa pieni, kröhöm) ihmetteli, miksi siellä olen, ei heillä niitä tippavehkeitä ole. Pyysin lähetteen ja sain, saatteella, että seuraavalla kerralla soitto riittää.

Siis alkuperäiseen suunnitelmaan. Risteyksen yli taasen ja lukitusta(!) päivystyksen ovesta sisään, siivooja avasi... siitä eteenpäin homma toimi kuin rasvattu, olin yksin odottamassa. Hoitajan kautta hoitoyksikköön, petiin, lääkärin neurotestit, tippa tassuun, verta toisesta tassusta ja pääkkyli tyynyyn. Tipan kortisoni (käsittääkseni) sai minut käsittämättömän levottomaksi. Eka vartti meni sopivaa oloa hakiessa, en oikein voinut olla mitenkään, en istuen, en maaten, en mitenkään. Lasit päähän ja lasit pois ja kas, simsalabim, poltteleva pään neljännes oli mennyttä. Autuutta. Risteyksen yli kotiin ja lunta lanttuun, ts. unta palloon. Iltaan saakka. Pari tuntia silmät avoinna muiden joukossa ja uudestaan, kuin teletapit ikään, uudestaan nukkumaan. Ja aamuun asti. Ja vielä vaan, uudestaan. Vähän kahvia välillä ja vielä uudestaan. Nyt ovat silmät auki, molemmat.

Todisteeksi avoimista silmistä menin pihaan, joka päivä pitää kastella. Chilit rehottavat ja kuivuvat, samoin auringnkukka, joriinit, ananaskirsikka, köynnökset... Viimeksi olen tammikuussa istuttanut kukkasipuleita, niin tänään heitin jonkun kymmentä taas maahan, saksalaiskaupasta ostettuja. Tällä kertaa toivon niiden juurtuvan paremmin...

Tätä mun on pakko kuvata, muuta kuvattavaa ei ole :(

Tuo kummituksen näköinen valkoinen ei ole kummitus, vaan se on tumman sininen aurinkovarjo. Huomatkaa myöskin jostain ihme linnunsiemenestä noussut auringonkukka, ekat terälehdet puhkesivat eilen. Ja ylähyllyn Mårbacka villiintyi viileämmästä kelistä, kukkii aina vaan lisää ja lisää.

Huomenna aamutuimaan kylän toiseen laitaan töitä paiskimaan, siitä omalle työmaalle, siellä yhtä ja toista, jos kasilta olen illalla kotona, saan olla tyytyväinen. Sen siitä sitten saa, kun tänään vain nukuin.

Huomista odottaen, sen jälkeen nimittäin on viikonloppu ja taitaa olla jotain mielensäpahoittamista ohjelmassa...

Wuhuu, keittiö!

Viikko käynnistyi, vauhdilla. Pikkulapsen neurokirurgikäynti ja oma hampaankoossapitämisyrityskäynti. Ensinmainittu käynti oli hieno, loistava lääkäri, puhui itse asianomaiselle, lapselle itselleen siis ja äiti oli todella tyytyväinen, toinen käynti plääh. Ei pitäs vanhaks tulla. 

Ja hei, kakskymmentä lämpöastetta sadekauden jälkeen, huikeeta. Jos vaikka tomaatit kypsyisivät...

Vain kaapin ulkopuolella olevat tomaatit kukkivat ja tomatoivat

Olen riipinyt tomaateilta lähes kaikki lehdet ja latvukset, jospa se auttaisi vähän edes tomaattien punertumista. Huomatkaa kaapista karannut, mustan katon päältä :)Kaapissa lymyilee myös ananaskoo, ei nupun nuppua milloinkaan, en ole raaskinut riipiä sitä ollenkaan, on edes jotain vihreää tomskujen lisäksi. Ne ovat omassa ruukussaan, eivät vie tomskuvoimaa.

Ananaskirsikka tuottanee
paljaan taivaan alla satoa
vaikka kylmää olikin

Njaa, kuukausimansikkaa, punapersepapua,
persiljaa, ananaskirsikkaa, rucolaa,
rikkaruohoja
ja huikea sokerihernesato
(ja muuten maailman paras vihannesveitsi,
taattua sveitsiläistä laatua sahaterällä)

Edellisten lisäksi ilmasipulia,
kehäkukkaa, ainakin kolmea chiliä,
venäläistä rakuunaa, italianpapua,
auringonkukka, lipstikkaa ja mitä lie

Ai miten niin meidän kasvilaatikot ovat sikinsokin?

Mutta siihen keittiöön. Keittiön lattian alla on luultavasti kuollut rotta, hajusta päätellen. Lattian avaus edessä. Pikkulapsi anoi mukaanpääsyä, saanhan!

En ole luultavasti edes maininnut parin viikon takaisesta ylläristä, sain ja hain keittiökaappeja rahan vaihtamatta omistajaa... suunnittelua ja pohdintaa... alakaapeissa vähän vajausta... ostettiin taannoin ruotsalaiskaupasta porsliininen tiskiallassysteemi vitosella, sekin on odottamassa... saa nähdä, kuinka käypi.

Tämä on juuri sitä, mitä haluankin, kierrätetyt keittiökaapit, uusiokäyttöä ja munnäköistä tulosta. Se, joka meidän keittiössä on viimeisen neljäntoista(!!) vuoden aikana käynyt, ymmärtää tapauksen merkityksen. Minähän joitain vuosia sitten kiskaisin ensin keittiön yläkaapit veks ja taannoin saman kohtalon koki myös osa alakaapistosta. Muovimattoon raivostuin jossain välissä purkaen ylimääräisiä höyryjä sen irtirepimiseen. Aaaarghh!

Mun kaatislöytöni:

Odottaa hellää kättä

Kivoja juttuja lauantailta, oltiin metsässä. Naamakirjassa jo hehkutin vuosituhannen uutista, minä ihan ite löysin metsästä, ekan kerran eläessäni, kanttarelleja. Niitä ennen tapasimme hänet:

Ja hattivatteja:

No hei, ei kantsut tietty tämmösessä metässä viihdy, kyllä ne ihan just siellä lymyilivät, missä Mia, erään paikallisen kuppilan ravintolapäällikkö vihjaisi. 


Näillä on hyvä aloittaa viikko :)

Värimyrsky

Että minä sitten rakastan tuota vaahteroiden syksyistä värimyrskyä. Olen jo viikon verran kuljeksinut ympäriinsä ja nautiskellut siitä. Että voi olla kaunista, miten se punainen väri alkaa valua latvasta tyveä kohti keltaisen ja vihreän säestäessä sitä valumaa. Olen kuljeskellut vain nauttimassa, en ole edes yrittänyt tallentaa kameralleni niitä, olen vain katsellut ja haiskutellut. 

Nyt taitaa tännekin päin olla kylmää tulossa, aamulla ennen kuutta upea kuutamo, seitsemältä kaatosade ja kahdeksalta aurinko paistoi. Kaiken aikaa seitsemisen astetta lämpöä. Ekan kerran tänä syksynä otin aamulla lähtiessäni päälleni syksyisen ulkotakin, tähän asti ollaan menty farkkutakilla tai jollain muulla liehukkeella. Nyt fjellu kehiin, on syksy. Eilen sisäytettiin pihalla kesänsä viettäneet amaryllikset ja omenapuussa roikkuneet kaktukset, juuri ennen viileyttä, onneksi.

Eilen kävimme jokavuotisella isoisä-retkellämme hiidenkirnulla, kamera ei mukana ollut, joten kännykkäkuva, olkaa hyvät:

Huomatkaa takana näkyvä metallinpaljastin :)

Vauvana ekan kerran täällä.

Hämä-hämähäkki, kiipes...

Lapsena tätä ainakin sanottiin metsäkieloksi,
mikähän oikeasti lie?

Nämä jätin kasvamaan ja odottamaan seuraavaa poimijaa

Ja koska jätin pikkupoikaset metsään kasvamaan, oma saaliini oli laihanlainen, pari litraa suppiksia ja litran verran kosteikkovahveroa. Metsässä oli muuten huomattavasti viileämpää kuin ihmisten ilmoilla, auton mittari kertoi eroksi useita asteita (joo, ulkoilutettiin autoakin vaikka oli autoton päivä, täältä ei metsään ilman autoilua pääse).

Mutta mikä vielä ikävämpää kuin saaliin pienuus, oli "metsänhoito". Koneella oli myllätty koko metsola, en viitsi käyttää sitä r-alkuista sanaa, se kuitenkin mielessäni oli maisemaa katsellessani. Voi vain oikeasti toivoa, että se mylläys on kannattavaa. Tietenkin on vain yksittäisen kulkijan ajatus, että metsällä on muutakin arvoa kuin rahallinen, esimerkiksi sielullinen. Pitää vaihtaa sielunsa lepopaikkaa, näemmä.

Työviikko on alkanut, 

Kauhea vanha akka

Kauhea vanha akka pääsi irralleen. Minä. Olen viime viikonvaihteena ollut poikkeuksellisen suorasanainen, yleensä olen melko varovainen sanoissani (ei, älkää kysykö tästä perheeltäni...), nyt taisin päästää sen todellisen minäni taas hetkeksi valloilleen. 

Tapasin vapaa-ajallani oikeastaan aika lukuisan määrän ihmisiä, suuri osa heistä oli aiemmin minulle tuntemattomia. Monta uutta positiivista tuttavuutta plakkarissani nyt on, mutta se, mitä ihmettelen, on ei-enää-ihan-niin-nuorten osallistujien käsittämätön möllötys. 

Menen mukaan, tervehdin, vain ne paikalla olleet nuoret siihen vastasivat. No, olkoon. Ei siinä muuten mitään, mutta vietin liki puoli vuorokautta näiden ihmisten kanssa. Onneksi olivat ne nuoret, heitä voi kuvailla vain sanoilla "upeat" ja "ihanat". Tusinoista suista kuulin päivän aikana "meidän äiti", "meidän iskä", tosin aika vahvalla murteella painotettuna, pakko kuitenkin oli suomentaa nuo... pitkään aikaan en ole noin iloisessa joukossa aikaani viettänytkään, se antoi voimia kestää niitä vähemmän nuoria. Näin meidän kesken, kamalia.

Lauantai-illan huumaa,
huomatkaa, olen ulkoiluttanut kameraani :)

Sana hattivatti voisi kuvata hyvinkin tapaamiani olioita. Liikahtelee paikoillaan, ei pysty kommunikoimaan puheella,  pitää omituista, hieman sähköistä sähinää tai ison ihmisjoukon kaltaista muminaa. Ne ovat valkeita ja suippoja, sienen jalkaa muistuttavia olioita, joilla on kaksi käsivarretonta kättä vartalon sivuilla sekä kaksi silmää. Kyllä, lainasin wikipediasta määritelmiä, enkä häpeä.

Ihan oma lukunsa olisi myös kanssa-autoilijat, mutta antaapa olla. Samoin jotakuinkin-olematon asiakaspalvelu ollessani rahani kanssa liikkeelä aikomuksenani tehdä kohtalaisenkokoisia hankintoja, rahalla. Eipä kiinnostanut. Anti olla siis, tosin kerroin mielipiteeni, sielläkin.

Sen sijaan olin aivan hiljaa ollessani erikoislääkärillä suuressa sairaalassa. Hän käski erään jutun kohdalla ottaa yhteyttä työterveyslääkäriin saadakseni lähetteen labrakokeeseen. Hän olisi voinut sen lähetteen klikata yhdellä sormenkoukistuksella, mutta eipä voinut. Niinpä minä sitten näppäränä tyttönä tilasin samoin tein verkon kautta itselleni ajan ko. kokeeseen. Kuinka ollakaan mieleeni aamulla tuli, ettei minulla ole sitä lähetettä ja olen jo perjantaina sinne menossa... kiireesti soittamaan työterveyteen ja tunnustamaan tilanteeni. Kovasti ystävällinen henkilö siellä toisessa päässä pikimmiten hankki minulle lääkärin soittoajan. Samaan hengenvetoon hän värikässanaisesti päivitteli samaa, mitä itse aiemmin olin päivitellyt, ei voinut lääkäri sormeaan koukistaa. Ei ole ihme, että resurssit hupenevat, kun pienestä asiasta saadaan tehtyä näin monimutkainen. 

Olen iloinen oivalluksestani, olisi ollut varsin inhottava mennä perjantaina testiin ja tajuta vasta siellä lähetteen puuttuminen, huhhuh, joskus sentään lanttu leikkaa. Olisin voinut tietty rasittaa järjestelmää vähän lisää ja tilata henkilökohtaisen vastaanottoajan tältä työterveyslääkäriltä ja olisimme käyneet aivan kasvokkain läpi jo erikoislääkärin kanssa käydyt asiat uudelleen. Hahaa, säästin omaa aikaani...

Viime postauksessa mainitsin kait jotakin lihassärkyjen hankkimisesta. No, totisesti, hankittiin. Ja vielä uudestaan ja vielä vaan uudestaan. Voisin juuri nyt esittää arvelukseni ja pohdinnan huomisen pukeutumisen vaikeudesta. Uskon, ettei monikaan lihas anna myöden nostaa tai kääntää raajoja. Tai sitten se kaikkein kamalin tulee vasta perjantaiaamuna, kun pitäisi sinne labraan suunnata. 

Joo, on totta, systemaattinen kunnon kohottaminen tai edes ylläpito ei ole kuulunut vakiotoimintoihini. Tähän ikään on päästy vain hyöty-, työ- ja asiointimatkaliikunnalla. Luulenpa, että krooninen päänsärky sai minut lopullisesti tähän kummalliseen ajatusmuutokseen sopeutumaan. Aika sitten taasen tulee näyttämään tämän muutoksen pysyvyyden. Hassuja tuntemuksia muuten tuossa leikatussa olkapäässä...


No, näillä eväillä keskiviikkona, palataan linjoille,

Sleski

Olen hiljalleen palailemassa blogistaniaan. Ihan vain vähän olen kurkistellut teidän blogejanne, ihan kuin kotiinsa tulisi, kaikki on sopivan tuttua ja ripaus uusia tuulia. Mukava palata.

Minä se vain jatkan vanhoin tuulin. Sienikausi on korkattu. Kun elokuu saa, olen aina varma suppilovahveroiden olevan jo poimittu. Ja pah. Ei tänäkään vuonna. Pari hassua pienen pientä sienen sientä löysin suppiksia, yhden ruisleivällisen verran. Menin vakipaikkaani, jossa on aina lautasen kokoisia lampaankääpiä. Kaksi. Lusikan kokoista. Päätöntä vaeltelua lähimaastoissa tuotti korin pohjalle juuri sen verran kääpää, että ilkesi kotiin lähteä, muka saaliin kanssa. 

Pikkulapsella muuten on uusi harrastus, kuluneena kesänä arkeologislta kaivauksilta mukaan tullut uusi kiinnostuksen kohde.Hän hankki saamillaan lahjarahoilla itselleen metallinpaljastimen, likipitäen samanlaisen kuin sillä heppusella, joka sieltä Espoon pellosta sen "mittaamattoman arvokkaan" kultasormuksen viime viikolla löysi. Pikkulapsella tosin ei ole niitä ihania luureja päässään, arvatkaas vaan kun on helppo tietää lapsensa liikkeet, kuuntelee vaan sitä piipitys-ulinaa, joka siitä vekottimesta lähtee. Kertokaas muuten joku viisas: mitä syytä kuusituumaisella tehdastekoisella rautanaulalla on olla viidentoista sentin syvyydessä keskellä metsää, keskellä ei mitään siis, rinteen juurella juurien ja kaiken muun maakerrosten alla? Rautanaula? 

On se pentu pellonrenassakin piipitytellyt, lainaan tässä luvatta kuvaa, joka on lähetetty museovirastolle tulkittavaksi. Puukonterää ja muuta sen sellaista kivaa, kolikko...

Tossa aiemmin kerroin olevani edelleen kleski. Nyt se on varmaan sitten vaihtunut sleskeksi, onhan syyskuu. Olen kolmisin kotona pikku- ja keskilapsen kanssa. On tämä niin omituista. Ite täytyy ruokakin laittaa. Olen edelleen nimittäin sitä mieltä, että joka päivä pitää syödä lämmin ateria, jotta vatsa voi hyvin. Lämpöä, tiedättehän. Tänään kuittasin sen ihanaisella ruisleivällä, päällään kukkurakeollinen lampaankääpää. Ah ja voih! Lapsia nimittäin ei näy ei kuulu. Juuri tänään päätin olla niuhottamatta. Ja olen ah-niin-yksin kotona, saan rauhassa istuksia tässä koneella ja virittää muutamat uudet jutut tänne netistaniaan. 

Kännykästä kaivoin viime viikolla ottamani kuvan. 

Lupaan etten aja läpi.

En oikein tiedä, en ole edelleenkään saanut kameraani viritetyksi siihen asentoon, että sillä jotain tähtäilisi, laukussaan vaan olla möllöttää, omituinen. Ehkä sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että viime viikko oli taas niitä aamustailtaan juttuja. Tällä viikolla onneksi saa hengähtää, vähäsen. Huomenna ajattelin hankkia lihassärkyjä, hivuttaudumme ystäväni kanssa hiljaa takaovesta salille rehkimään (me, tirsk!). 

Työpöytä pullistelee kaikenmaailman materiaalia, joka pitäisi valmiiksikin saada, jaa'a, saas nähdä. Edelleen Suomen Laki, punainen joogamatto, kaksi idiootinväristä elloksen halpispussilakanaa, ite värjätty kammottavakuosinen puuvilla, vetoketjuja, liimaa, lakkapullo, tilkkuja, vanua, lankoja, Poliisi kertoo vuodelta jotain... äh, mitä niitä luettelemaan, ahistaa vaan.

Kuuntelen tässä sujuvasti pyykkikoneen klonkutusta, heitin sinne yhdet työkengät pyykin sekaan... eihän niin kuuluisi tehdä, mutkun...

Ootteko muuten huomanneet, että se ihana, odotettu syksy on tulossa? Aamulla oli pimeää, satoi ja tuuli aivan kuin lokakuussa konsanaan. Tätä on odotettu :) Onhan?

Päivän sana on suppis. Oliko jotain uutta?

No nyt tulee tajunnan virtaa!

Tämä on kummallista, useimpina päivinä luen teidän muiden päivityksiänne, huomaan kuitenkin itse päivittäväni kovin harvoin. Pitkien päivien aikana aika ajoin tulee mieleen hyvä tilanne päivitykselle, aihe ja kuinka sitä käsittelee. Ja sitten se on siinä, asia on tavallaan käsitelty, kun sen on miettinyt sanalliseen muotoon. Sama minulla tuntuu olevan käsitöiden kohdalla, samoin itselle tehtävien vaatteiden kanssa. Kas, tarkennampas vähäsen.

Näen kivan idean tai jopa ohjeen johonkin sieluni sopukkaa kutkuttelevaan juttuun. Kiivaasti mieleni alkaa suunnitella toteutusta. (He jotka ovat jo kauemmin lukeneet juttujani, tietävät minun unettomuuden puuskissani suunnittelevan ilta- ja yökaudet näitä tulevia käsintekemisiäni.) No suunnittelu ei riitä, minulla on kiihkeä halu ja tarve hankkia tarvittavat välineet ja ainekset, useimmiten hankintapaikkoina kirpparit ja rautakaupat, ellei juttua muualta saa, kaivan tarpeet nettikaupoista, mieluiten mistä vain. Saatuani ne käsiini sivelen ja suunnittelen. Varastoin ne odottamaan oikeaa hetkeä toteuttaa suunnitelmani. Ja sitten tuleekin seuraava suunnitelma. Tämä edellinen koskee myös itselleni tarkoitettuja vaatesuunnitelmia... Materiaalit tekevät pesän kotiimme. Ja niitä riittää. Eräänlainen kamaluuden huippu on Pinterest (hahaa, taas linkki sinne), siellä niitä ideoita pulppuaa ja pulppuaa. Sinne menoa koetan välttää, sinne kuitenkin lähes päivittäin poikkean, edes vähän...

Mutta joo, niihin kivoihin juttuihin, joista jo olisi voinut päivittääkin.

Kävimme pikkulapsen kanssa taannoin jälleen Hiidenkirnulla ja muistelimme Isoisää. Muistelimme häntä myös poimimalla korikaupalla suppiksia. Kuvuriin ne. 

Erään tarinan loppu

Kävin eräänä päivänä myös yksinäni, hienolla nykytermillä kuvattuna, voimaantumassa metsässä, suppiksia tiirailemassa ja korittamassa, samalla tiirailin kaunista metsää, kas näin:

Naavaa erämaassa

Taitaa olla oikeaa metsää

Suppispolkuja kuljin

Montako lajia?

Perjantai-iltana poikkesin juhlistamassa päivällisellä upeita naisia, jotka saavuttivat tavoitteensa. Maa-artisokkakeittoa ja paistettua siikaa noin pääpiirteissään. Ei niin kovin lämpimiltä lautasilta kuitenkaan, maku kyllä kuitenkin korvasi sen. Istuimme ravintolassa hyvästä seurasta, ruoasta ja juomasta nauttien joen äärellä ja ihmettelimme korkeaa veden pintaa.

Ja eilen iltasella, vanhan miehen kotiuduttua (urheiluseuran vaalimainostelinetalkoista), suunnittelin tälle päivälle sieniretkeä pikkulapsen ja vanhan miehen seurassa. Vanha mies totesi tälle päivälle luvatun sadetta. Minä siinä suremaan metsään jääviä sieniä, yllätyksekseni vanha mies oli vielä päivän raadannan jälkeen suostuvainen lähtemään katsastamaan suppistilannetta. Metsään siis. Tunti metsähappea ja yksi iso ja kaksi pienempää koria suppiksia saaliina. Kotimatkalla pysähdyimme koskella katsomassa sateen nostamia ja patoluukuista vyöryviä vesimassoja, ihmekös joki oli korkealla. No huhhuh!! Kotiinpäin tullessamme pikkulapsi kuvasi auton ikkunasta kivan siluetin:

Kaiken kukkuraksi, meilläpä ei satanut tänään, kuin ei myös eilenkään. Päivä meni sutjakkaasti aurinkoisessa säässä, pikkulapsen kanssa emme menneet metsään vaan menimme ystävää tapaamaan, ystävän ja hänen yksivuotiaansa kanssa kului  tunti ja toinenkin. Ja sitten odottivatkin jo sienet käsittelyä, eilen jaksoimme vain puhdistaa ne, tänään ruuanlaiton lomassa huitasin sienet pannun kautta pakkaseen. Ruoaksi muuten oli taas sikaa, tarkemmin sikaniskaa, sadassakymmenessä asteessa uunissa kunnes sisälämpö oli 82. Sienisalaattia, artisokansydämiä, fetatomaattisalaattia pestokastikkeella ja jälkiruoaksi pikkulapsen tekemä marjajälkiruoka mustikoista ja mansikoista. Olotilaa voisi kuvata täyteläiseksi.

Tässä kirjoittamisessa on se hyvä puoli, että se on nyt tehty, ajatukset selkiytetty. Tuleva viikko nimittäin on laimeasti ilmaistuna rankka. Työtyötä kolkytviis tuntia ja siihen toinen mokoma valmistelevaa punnerrusta. Yksi päivä menee lääkärireissulla keskussairaalassa mörköpeikon häätöretkellä. Perjantai-iltana taitaapi olla vähän väsy. Iltaisin kuitenkin pientä piristystä luvassa, blogeihinne on kiva kurkistella :)

Näkemisiin siis,