Voi kääpä!

Tällä kertaa otti toipuminen koville. Perjantaina jagge m. otti vallan päästäni. Lauantaina ajoimme vielä pikkulapsen kanssa sienimetsään, saaliina kymmenen kiloa lampaankääpää ja yksi auton oven väliin jäänyt sormi. Mitä iso edellä sitä pieni perässä. Minun kynteni on vasta puoliksi irrallaan, pikkulapsella varmaan parissa viikossa. Huoh.

Miten kauniita sieniä

Siitäpä, perjantaista, sitten lääkekierre taas alkoi. Nappia napaan, titityy vaan. Maanantaina töissä, samoin tiistaina, kaikenlaisissa napeissa, ei kuitenkaan päiväsaikaan yhtään punakolmioista. Sitten pää jo sanoikin seis, ei metriäkään enää. Lahosi.

Keskiviikkona työterveys olisi antanut ajan viikon päähän, paikallinen keskus antoi tunnin päähän. Olin aikeissa kävellä suoraan suurpäivystykseen, mutta viime kerralla ne naukuivat niin kovin ilman lähetettä paikalle saapumista, että ajattelin ottaa varman päälle. Tällä kertaa ystävällinen nuori mies (joka oli neuvolalääkärinä isolapsen ollessa pieni, kröhöm) ihmetteli, miksi siellä olen, ei heillä niitä tippavehkeitä ole. Pyysin lähetteen ja sain, saatteella, että seuraavalla kerralla soitto riittää.

Siis alkuperäiseen suunnitelmaan. Risteyksen yli taasen ja lukitusta(!) päivystyksen ovesta sisään, siivooja avasi... siitä eteenpäin homma toimi kuin rasvattu, olin yksin odottamassa. Hoitajan kautta hoitoyksikköön, petiin, lääkärin neurotestit, tippa tassuun, verta toisesta tassusta ja pääkkyli tyynyyn. Tipan kortisoni (käsittääkseni) sai minut käsittämättömän levottomaksi. Eka vartti meni sopivaa oloa hakiessa, en oikein voinut olla mitenkään, en istuen, en maaten, en mitenkään. Lasit päähän ja lasit pois ja kas, simsalabim, poltteleva pään neljännes oli mennyttä. Autuutta. Risteyksen yli kotiin ja lunta lanttuun, ts. unta palloon. Iltaan saakka. Pari tuntia silmät avoinna muiden joukossa ja uudestaan, kuin teletapit ikään, uudestaan nukkumaan. Ja aamuun asti. Ja vielä vaan, uudestaan. Vähän kahvia välillä ja vielä uudestaan. Nyt ovat silmät auki, molemmat.

Todisteeksi avoimista silmistä menin pihaan, joka päivä pitää kastella. Chilit rehottavat ja kuivuvat, samoin auringnkukka, joriinit, ananaskirsikka, köynnökset... Viimeksi olen tammikuussa istuttanut kukkasipuleita, niin tänään heitin jonkun kymmentä taas maahan, saksalaiskaupasta ostettuja. Tällä kertaa toivon niiden juurtuvan paremmin...

Tätä mun on pakko kuvata, muuta kuvattavaa ei ole :(

Tuo kummituksen näköinen valkoinen ei ole kummitus, vaan se on tumman sininen aurinkovarjo. Huomatkaa myöskin jostain ihme linnunsiemenestä noussut auringonkukka, ekat terälehdet puhkesivat eilen. Ja ylähyllyn Mårbacka villiintyi viileämmästä kelistä, kukkii aina vaan lisää ja lisää.

Huomenna aamutuimaan kylän toiseen laitaan töitä paiskimaan, siitä omalle työmaalle, siellä yhtä ja toista, jos kasilta olen illalla kotona, saan olla tyytyväinen. Sen siitä sitten saa, kun tänään vain nukuin.

Huomista odottaen, sen jälkeen nimittäin on viikonloppu ja taitaa olla jotain mielensäpahoittamista ohjelmassa...