Kesäkuun viimeinen

Ihanuus sen kun jatkuu vaan, saatiin viimeinkin minun kelini :) kakskyt astetta ja pilvistä. Tosin huijasin itseäni viime viikolla ajatellessani kolmessakympissä, että heti kun viilenee, teen jotain. No jotain teenkin, istun ja lueskelen ja kirjoittaa hujauttelen. Niin ja katsastutin auton, tuloksena kahden vuoden leima.

Tiskikone käy, vaikka se onkin hieno suomalainen romu, jonka suomalainen valmistaja ei edes vastaa yhteydenottooni, vielä siis, ne kyllä vastaavat, on minulla sen verran kokemusta huonosta asiakaspalvelusta. On ollut koko kesän taistelu saada kone käymään ohjelmansa läpi kerralla. Siinä on pitkä ja vielä pidempi ohjelma (tiedättehän, pitää olla monta energia-A:ta), sillä pidemmällä se pesee nyt kerralla... pitänee koputella puupäätään ja toivoa, ettei se kone kuule kirjoittamistani... ja jatkaa loppuun...

Kun nyt avautumaan aloin, voin jatkaa. Ihmettelen ammattilaista, terveyskeskuksessa olevaa hoitajaa, joka sanoo vatsaongelmaiselle nuorelle ihan mitä vaan. Hoitaja käski nuoren syödä kaksi viikkoa gluteenitonta ruokaa. Ei muuten mitään, mutta oikea ohje on ottaa verikokeita ja toimia niiden perusteella. Sekä verikokeet että mahdollinen koepala tulee ottaa ennen kuin siirrytään gluteenittomaan ruokavalioon, jotta tulos on luotettava. Syyksi tälle nuorelle selitettiin se, ettei tarvitse turhaan mennä nielemään sitä kameraletkua. Mikä on vastuu ja kenen? Nuoren?

Ja päiväkirjaa kun jatkan, niin merkitsen muistiin juhannuksen. Saimme kaikki kotiin, kolme lasta, kaksi miniää ja yhden vävyn <3  heidän lisäkseen rakkaat ystävämme ja isolapsen helsinkiläis-, hollantilais- ja saksalaisvahvistukset. Grillaus ohitettiin suosiolla, juhannuksen pääruoat olivat kaksi sikaniskaa ja kolmen sian kyljet. Niistä tosin riitti syömistä pitkään ;) Siat jäivät nimittäin pitkälti loistavien kasvisten jalkoihin, ja ne hollantilaissoossit, uah!

Talviturkki suli päältäni juhannuksena vasta, en nimittäin käynyt avannossa kertaakaan talven aikana, koska korona. Ja joo, ei Airiston vesi lämmintä ollut, vaikka ilma olikin. 

Hei onkos jollakulla kokemusta painopeitosta? Hyviä tai huonoja? Mikä paino on aikuiselle sopiva?

Ja sitten se kysymys numero kaksi, haluaisin tietää, mitä sinulle tulee mieleen kun sanotaan sanat monikulttuurisuus ja suomalainen työkulttuuri? Ole kiltti ja uskalla vastata, en käytä mitään tunnistetta ajatuksistasi, mutta kirjoitan juttua aiheesta ja haluaisin kuulla sinun mielipiteesi. Minulle voi kirjoittaa myös osoitteeseen vanhassatalossa at gmail piste com. 

Ja nyt kun liitin vielä tuon kuvan tänne, niin tulin vanhan talon vanhan naisen ongelmavyyhtiin, liikaa teknologiaa yhtaikaa käsillä. Puhelimessa kuva ja keskustelu avoinna, tabletilla telkkuohjelma kesken, täällä läppärillä sähköposti ja bloggeri, nettiradio soittaa suomipoppia ja oikeasti tällä läppärillä kirkuu tuo monikulttuurisuusteksti kirjoittajaa. Taidan mennä kuuntelemaan iltasaduksi äänikirjaa...

Ihana ihana kesäpäivä

Olipa viikko, tein kahta työtä eikä se ole mitenkään normaalia minulle. Löysin itseni maanantaiaamuna lähiseurakunnan rippikoulusta. Minä tapakristitty nautin viikosta nuorten kanssa ja ihan parasta oli kuulla heidän lauleluaan, oli kovasti lauluisa porukka. 

Päivät nuorten kanssa ja illalla työtyöt, onneksi vain kirjallisia töitä. Nyt kun on sunnuntai, huomaan kyllä tehneeni jotain. Juuri nyt olen lempityössäni. Minähän rakastan työntekoa. Voisin katsella sitä tuntikausia…

Istun aurinkovarjon alla ja seuraan ”pikkulapsen” työskentelyä. Hän tekee yhteistyötä erään paikallisen sotaveteraanin kanssa, tällä herralla on satakunta fillaria, jotka pikkulapsi korjaa myyntikuntoon ja myy ne sitten hänen laskuunsa. Pikkulapsi on sitaateissa, sillä näiden vuosien aikana vähän venähtänyt, liki kaksi metriä on nyt mittarissa. On siis vähän arveluttavaa kutsua häntä pikkulapseksi. 

Kirjoittaa pitää ja varustautua, itelle kahvia ja vettä, koiralle vain vettä <3

 Otin kuvan unikoista. Ne ovat tänä vuonna kukkineet poikkeuksellisesti. Täälläpäin useimmiten satelee kesäkuun alun ja unikot räjähtävät kukkaan ja tipauttavat terälehtensä vuorokaudessa. Nyt noita on voinut ihailla jo pari viikkoa. 

Kuvassa muuten näkyy myös viritelmäni, joka ei ihan toiminut. Tuo vino puu on pihlaja. Se pihlaja, josta meidän keskilapsi otti aikanaan kiinni pudotessaan lähivuorelta. Hän putosi reilusta kuudesta metristä, ja alastullesaan hänellä oli nyrkissään tuo puu, taimi oikeastaan. Puu ei ikinä suostunut kasvamaan suoraan ylöspäin ja ajattelin ohjailla sitä noilla harjateräksillä. Kuten näkyy, ei onnistunut eikä kukaan ole irrottanut niitä teräksiäkään maasta.

Joka tapauksessa mulla on kotikoivu ja kotipihlaja. Mäntyhän on Ukko Ylijumalan puu, pihlaja puolestaan hänen vaimonsa Raunin puu. Pihlajan tärkein ominaisuus on onnen ja suojeluksen tuominen lintujen ruokkimisen lisäksi. Minun pihlajani saa kasvaa juuri siihen suuntaan kuin vain haluaa, se on tärkeä puu pihassamme. Muistaakseni Kalevalassakin pihlaja on mainittu, en juuri nyt enempää siitä muista. 

Kotikoivuani ei myöskään saa kaataa, vaikka naapuri niin haluaisikin. Koivu nimittäin kasvaa rajallamme ja naapuri on sitä mieltä, että koivu vie voimat pensasaidaltamme. Ei kylläkään vie, vaan voiman aidalta vie heidän pihallaan aidan vieressä kasvava mikälie luumupuu (jonka keskellä kasvaa vaahtera…). Lapsuudenkodissani oli kotikoivu ja pitäähän joka naisella kotikoivu olla, vai mitä…

Pihaamme varjostavat iltapäivästä alkaen hyvin tehokkaasti vuorijalavat. Niitä ei ehdoin tahdoin kannata pihaansa istuttaa, riesa niistä on melko ympärivuotinen siemenineen ja lehtineen. Ne kasvavat kovaa vauhtia eivätkä lehdet tahdo millään kompostoitua, toki vaahteranlehdet ovat vielä vaikeampia. Ja voin kertoa, että niitä lehtiä riittää, koivu on vaatimaton lehtiensä ja urpujensa suhteen siihen verrattuna.

Ja tiedättekös mitä! Istun tässä rauhassa ja mitä tekee vanha mies? Tuo minulle viereen sähköä saadakseni kirjoittaa rauhassa akun tyhjetessä. Hän käskee kirjoittaa. 5 opintopistettä odottaa tekijäänsä ja mun kuulemma pitää aloittaa ne just nyt. Jahas. 

Kirjoittamisen palo

Olen täällä, vaikka kirjoitankin jotain muuta. Kirjoitan nimittäin tekstejä opintoihini. Juuri nytkin istun puutarhassa ja etsin sijaistoimintoja kirjoitelmani tökkiessä. Ajatuksia on aivojen annettava työstää, muistini kun ei ainakaan parantunut ole. Luin Kodin Kuvalehdestä viimeiseltä sivulta herra äxästä, kirjailijasta, joka pelaa jotain tiettyä pasianssia kirjoittamisensa lomassa. Minulla se on jokin muu yhtä älytön peli, nimeä en muista, mutta sitä pelaan aina kun aivoissa käy liikaa kuhinaa ja tarvitaan asioiden työstämistä. Siitä kun häviää, yleensä on kirjoittaminenkin jatkettavissa.

On niin kaksijakoista tämä opiskelu. Opiskelen tasan sitä mitä haluankin ja olen aivan onnesta soikeana oppiessani uutta. Samalla ymmärrys omien tietojeni vajavaisuudesta vain kasvaa. Haluaisin tietää niin paljon ja haluaisin myös sitä tietoani käyttää ja jalostaa. Ja sitten tullaan taas samaan asiaan, muisti. On jotenkin onnellisempaa, kun ei edes tiedä, mitä ei tiedä, kuin se, että tuskallisesti koko ajan tietää muttei muista.

Meillä elellään saattohoitovaihetta, palliatiivista elämää. Miska, eläkeläiskäppänämme on melko huonona. On väsynyt ja laihtunut, mutta on onnellinen pieni koira. Ilahtuu aina vain samoista asioista kuin aina ennenkin, tutuista ihmisistä ja hyvästä ruoasta. Eletään päivä kerrallaan.