Pullaa

Kaksi viikkoa jo viime päivityksestä. Mihin tämä aika menee?? Paketoin tässä nämä kaksi viikkoa varsin tiiviiseen pakkaukseen, kas tässä.

Jouluun laskeuduttiin hiljalleen, päivä kerrallaan se läheni. Asia kerrallaan sain juttuja valmiimmaksi ja aatonaattona vanhuus iski minuun. En tässä kertaa sen enempää yksityiskohtia, vain sen verran, että vanha rouva se sitten lennähti päistikkaa puolen metrin korkeudelta olkapää edellä alas. Ei se lento vaan se äkkipysähdys... ja vielä varmemmaksi vakuudeksi samana päivänä kurottauduin vähäsen ja löysin itseni hellan ja seinän välistä nurkasta pää edellä, miten sen nyt sanoisi, röhnöttämästä. Olkapää on kertaalleen jo perinteisin menetelmin kuvattu, rikki on, kalvo tai jänne (vai mikä se oli!). Ensi viikolla, siis ensi vuonna, magneetti kertoo leikkaustarpeen, jos kalvo on kivun aihuttaja, se siitä ja hidas ehkä-toipuminen, jos taasen jänne, veitsi on teroitettava. Näin rauhoittuivat sitten vielä pykälällä jouluvalmistelut :)

Minulla ei milloinkaan ole ollut tapana valmistaa ja valmistella jouluruokia etukäteen, saati viikkokausia etukäteen. Meidän joulupöydässämme on aina syöty vastavalmistettuja ruokia, niin nytkin. Tietty jos meillä olisi tapana syödä leivonnaisia, voisin ehkä pari päivää etukäteen aloittaa, mutta joululeivonnaiset eivät meillä uppoa muualle kuin kompostoriin. Herkkua tuli  vasemmalla kädelläkin, tosin hitaanlaisesti, voisin sanoa harkitusti. Parasta taas olivat ruiskuoreen tehty kinkku ja tulistakin tulisempi kaneliviskiin tehty sinappi. Vaikkei leivonnaisia, niin kyllä meillä jälkkäriä aattoyönä syötiin, Pots de crème au chocolate tekeytyi aattoillan ajan. Siinä muuten taas hieno nimi, valmistus huomattavasti nimeänsä yksinkertaisempaa. 

Jos muuten sormissa ei oikein veri kunnolla kierrä tai vaikka varpaat ovat aina jäässä, mukillinen glögiä ja siihen pari senttiä (siis senttilitraa) kaneliviskiä, johan kiertää, testattu on, sanoo isolapseltaan pullollisen lahjaksi saanut vanha nainen, joka ei koskaan ikinä milloinkaan juo viskiä. Ja taas joi... 

Ja koska leipomisesta kerran jo kirjoitin, jatkan samalla aiheella.

Syrämellist bullaa

Saimme tänään vieraita kaukaisilta mailta. Lastemme serkku oli tullut lomallaan Suomeen ja paluumatkallaan kotiin poikkesi perheineen meillä. Heidän lisäkseen vanhan miehen vielä vanhempi veli vaimoineen poikkesi samaan aikaan. Hekin olivat matkalla kotiin, tällä kertaa Ranskaan. Heidän kotinsa on Suomen lisäksi ollut myös aiemmin Ranskassa, Sveitsissä ja Portugalissa, nyt he asettuivat taas Ranskaan. Automatkan päähän siis. No, asiaan.

Kun tulee vieraita, eikä ole käynyt yli viikkoon kaupassa, menu on aika laiha.

Ei hätää, sanoo täti tää ja jauhopussia pöläyttää.

Ensin leipätaikina, pariin litraan vettä. Loput tomaattipyreet, kaikenmaailman siemenpussien pohjat, peruna- ja kaurahiutaletta, jokunen pussi kuivahiivaa, jauhopussien pohjia ja vähän öljyä ja suolaa. Kas, muutama pellillinen sämppyjä. Perään vain litran taikina pullaa, jauhopussi määräsi rajan. Kaikin perinteisin menoin ihana taikina, hyvän makuinen, kiinteä ja soljuva käsitellä. Kohosi hyvin, pyöräytin ne pikkupulliksi ja yleisön pyynnöstä tein voisilmäpullia. Siis voitelu, sentin kanttiinsa oleva voikuutio ja kaapista löysin vielä lasillisen sokeria, johon lisäsin vaniljasokeria hippusen. Sitä lusikallinen koloon ja pullat uuniin. Ihanat tuoksut nousivat uunista vieraidemme saapuessa.

Kannullinen supisuomalaista juhlamokkaa ja toinen kannullinen Clipperin valkoista appelsiiniteetä, suuri korillinen sämppyjä, kahta juustoa ja voita, ja vielä suuri korillinen tuoreita voisilmäpullia.

Muuten ihan kiva muttei sitten kuitenkaan. Se lasillinen sokeria osoittautui suolaksi!! Kovin kovin suolaiset voisilmät, nyyyyh! Hätä keinot keksi tai oikeasti vanhan miehen vanhempi veli, hänpä otti veitsen ja leikkasi voisilmät pois ja me kaikki söimme pullanpohjia. Se oli se vuoden kakstoista lopussa, jolloin eräs vanha nainen teki viimeisen kerran jotain maistamatta ja varmistusta varmistamatta. Nih.

Todellisuus on tämä,
ei menny niinku yhdessä rannikolla olevassa talossa

Jotain siis opin, tai siis en.

Timanttitiellä

Nyt tää niinkun päivittäis blogiaan työpöydän  ääreltä.

Niin moni teistä kuvaa aivan hurmaavia kuvia blogeihinsa, minä käytän toistaiseksi vain silmiäni tämän tohinan keskellä. Annan siitä yhden esimerkin.

Ajoin taasen eilen kohti Satakuntaa, viimeisiä mörköpeikkolääkäreitä. Sillä saralla kaikki hyvin, tauti lienee kukistettu.

Aamu oli pimeä,

lunta satoi ja

ajelin keskilapsi vierelläni 

nukkuskeleksien 

läpi tuulen ja tuiskun,

hyvin hyvin pöperöisellä

auraamattomalla tiellä.

Lunta kun sateli,

katsoin tietä edessäni ja

ihastelin timanttista tietä.

Kuvittelin ajavani timanttitiellä

ja aivan niissä tunnelmissa

ajelin eteenpäin.

Kunnes aivoihini iskeytyi ajatus:

Tuolta tulee juna!!

Tietä pitkin!

Näin kaukana edessäni

kaksi voimakasta valoa rinnakkain ja

niiden yläpuolella

suuri

pyöreä

yksi

valo.

Tiellä?

Juna?

Näin se ajatuskulku vain meni.

Kunnes sitten olimme

lähempänä toisiamme

(minä olin jo aikoja sitten

nostanut jalan kaasulta ja

antanut vauhdin hiipua) 

ja vastaantuleva rekka sammutti

sen ylhäällä olevan valorivistön...

Suuri maksijättipottirekka

pöllytti lumet päällemme...

Eikä se vielä siihen loppunut,

muutamia kilometrejä myöhemmin

katselin kivoin kirkkain valoin

koristeltua joulukuusta

tien varrella olevassa pihassa.

Tai siis se oli traktori,

joka oli auraamassa lumia peltotiellä...

kovin oli kirkkain ja

monin valoin varustettu vain...

Näillä mennään tänään,

jouluun valmistauduttaessa :)

Mukavaa päivää,

Kamala luonto

Kun on lapsuutensa ja nuoruutensa asunut metsän laidassa ja vanhemmiten vähän kauempana metsästä, kaipaa sitä.

Tämä kuva on suoraan piirtäjän kotisivulta kopioitu,

lisänä vähän mainosta, 

kopiraitti takuulla on hänen, 

mutta oman käden oikeudella lainaan sitä, 

vaikka markkinointimielessä :)

Klikkaa ellei näy tarkkana...

Miten usein tämä pelastaakaan päiväni, väsyneenkin aamun. Jostain ihmeellisestä syystä metsän tuoksukin tulee mieleen lukiessaan noita elämäntotuuksia. Joku toinen tuoksu tuli eilen mieleen ilveksen järisyttäessä maailmankaikkeuden herkkää tasapainoa...

Koko sarjakuva on mitä älyttömin ja sitä todempi. Luonto on oikeasti juuri noin kamala kuin piirtäjä sen piirtää, ja samalla niin kamalan ihana.

Tässä on linkki, josta pääsee näkemään ainakin yhden verkkoversion hänen kättensä jäljistä, lisään tämän saman tuonne sivupalkkiin myös.

Ja kyllä kiitos, olen saanut käsityöaiheisen haasteen Hortensia Hanttipatulta, palaan siihen, jahka otan ajan ja hieroskelen aivonystyröitäni ensin :)

Ps. Ja olen tosi tyytyväinen monessa lehdessä oleviin kotimaisiin sarjakuviin. Jostain kumman syystä ne vetoavat tällaiseen suomifaniin kovin. (Ja joo, tiedän säännön, jonka perusteella tuo fanius pitäisi kirjoittaa isolla kirjaimella, mutta puhun tässä tapauksessa itsestäni...)

Vanhat mummat

Toiset ihmiset selvästikin saavat minut tekemään asioita, niin nytkin. Luin eilen illalla juttuja Kirahvilasta ja minun oli aivan pakko tehdä piparitaikina. Kaikkien näiden vuosien ostotaikinoiden jälkeen tein taikinan ihan itse, kas kummaa pikaisesti ja helposti. Meillä kun on ollut niitä, noh, krhm, hiiriä, aika ajoin, olen pakannut kaikki mausteet kannelliseen muovilaatikkoon. Kaivelin sitten laatikon esiin ja sieltähän ne kaikki tutut jo parhaat päivänsä nähneet mausteet pilkistivät, laatikossa majailevassa leivontamaustekarkkirasiassa. Siirappi hellalle ja menoksi. 

Siinä mausteita tutkaillessani löysin myös vuodelta miekka ja kirves olevan kardemummapussin. Siitä tietää sen vuosiluvun, että olen monen monituista vuotta ostanut puolen kilon purkeissa mummat pullaan. No, tarkan markan maija kun olen, ajattelin ilahduttaa meitä kahta vanhaa ihmistä ja lisätä sitä kahvisuodattimen pohjalle mokkaa keittäessäni. Kannatti, tuli niin namia, taas... ei tarvii pullaa kun on jo kahveessa mummat.

Joulukorttitehdasta olen tässä päiväsellä pyöritellyt. Normaalisti teen itsenäisyyspäivänä kortit, tänä vuonna homma meni jotenkin pieleen sen Tuntemattoman sotilaan lähetyspelleilyn aikamuutosten seurauksena. Olen aina istunut Tuntemattoman seurassa kortteja tekemässä, perheen keralla glögiä lipittämässä, juustoja ja keksejä natustellen. Päätin olla katsomatta, mokomat. En siis istunut ja sitä myöden kortitkin jäivät tekemättä. Katsotaan sitten sekä tuntematon että Talvisota vaikka ensi viikonloppuna. Ähäkutti yle.

Kortteihin keräsin tänä vuonna jotain uutta (arkillisen punaista samettipintaista lumihiutalekartonkia), jotain vanhaa (narut suunnilleen samoilta vuosilta kardemumman kanssa) ja jotain kierrätettyä (jonkun pakkauksen mukana tullutta ruskeaa melko ohutta kartonkia). Näistä tuli kuusen palloja, kuvaan jahka voin kuvata ilman salamaa.

Tehtaan lomassa taiteilin vielä uuniin pellillisen herkkua. 1 bataatti, 2 palsternakkaa, 3 porkkanaa ja 7 punajuurta ja 3 tipunrintaa, huomatkaa neuroosini, alkulukuja kaikki. Juuret lohkoiksi, päälle öljy-hunaja-pippuriseosta, suolaus ja tipuset lohkoina sekaan ja uuniin, vajaat parisataa astetta ja ajastimeen 51 minuuttia (alkuluku) ja kiertoilma, tarjoan salaatin ja naturellin ranskankerman kera. Italialaista punkkuakin taitaa vielä tilkka kokille ja vanhalle miehelleen löytyä. Tuoksu nousee jo uunista, taidan korkata sen pullon.

Kuvia sitten ehkä.

Näin toisena adventtina