Kesäkuun viimeinen

Ihanuus sen kun jatkuu vaan, saatiin viimeinkin minun kelini :) kakskyt astetta ja pilvistä. Tosin huijasin itseäni viime viikolla ajatellessani kolmessakympissä, että heti kun viilenee, teen jotain. No jotain teenkin, istun ja lueskelen ja kirjoittaa hujauttelen. Niin ja katsastutin auton, tuloksena kahden vuoden leima.

Tiskikone käy, vaikka se onkin hieno suomalainen romu, jonka suomalainen valmistaja ei edes vastaa yhteydenottooni, vielä siis, ne kyllä vastaavat, on minulla sen verran kokemusta huonosta asiakaspalvelusta. On ollut koko kesän taistelu saada kone käymään ohjelmansa läpi kerralla. Siinä on pitkä ja vielä pidempi ohjelma (tiedättehän, pitää olla monta energia-A:ta), sillä pidemmällä se pesee nyt kerralla... pitänee koputella puupäätään ja toivoa, ettei se kone kuule kirjoittamistani... ja jatkaa loppuun...

Kun nyt avautumaan aloin, voin jatkaa. Ihmettelen ammattilaista, terveyskeskuksessa olevaa hoitajaa, joka sanoo vatsaongelmaiselle nuorelle ihan mitä vaan. Hoitaja käski nuoren syödä kaksi viikkoa gluteenitonta ruokaa. Ei muuten mitään, mutta oikea ohje on ottaa verikokeita ja toimia niiden perusteella. Sekä verikokeet että mahdollinen koepala tulee ottaa ennen kuin siirrytään gluteenittomaan ruokavalioon, jotta tulos on luotettava. Syyksi tälle nuorelle selitettiin se, ettei tarvitse turhaan mennä nielemään sitä kameraletkua. Mikä on vastuu ja kenen? Nuoren?

Ja päiväkirjaa kun jatkan, niin merkitsen muistiin juhannuksen. Saimme kaikki kotiin, kolme lasta, kaksi miniää ja yhden vävyn <3  heidän lisäkseen rakkaat ystävämme ja isolapsen helsinkiläis-, hollantilais- ja saksalaisvahvistukset. Grillaus ohitettiin suosiolla, juhannuksen pääruoat olivat kaksi sikaniskaa ja kolmen sian kyljet. Niistä tosin riitti syömistä pitkään ;) Siat jäivät nimittäin pitkälti loistavien kasvisten jalkoihin, ja ne hollantilaissoossit, uah!

Talviturkki suli päältäni juhannuksena vasta, en nimittäin käynyt avannossa kertaakaan talven aikana, koska korona. Ja joo, ei Airiston vesi lämmintä ollut, vaikka ilma olikin. 

Hei onkos jollakulla kokemusta painopeitosta? Hyviä tai huonoja? Mikä paino on aikuiselle sopiva?

Ja sitten se kysymys numero kaksi, haluaisin tietää, mitä sinulle tulee mieleen kun sanotaan sanat monikulttuurisuus ja suomalainen työkulttuuri? Ole kiltti ja uskalla vastata, en käytä mitään tunnistetta ajatuksistasi, mutta kirjoitan juttua aiheesta ja haluaisin kuulla sinun mielipiteesi. Minulle voi kirjoittaa myös osoitteeseen vanhassatalossa at gmail piste com. 

Ja nyt kun liitin vielä tuon kuvan tänne, niin tulin vanhan talon vanhan naisen ongelmavyyhtiin, liikaa teknologiaa yhtaikaa käsillä. Puhelimessa kuva ja keskustelu avoinna, tabletilla telkkuohjelma kesken, täällä läppärillä sähköposti ja bloggeri, nettiradio soittaa suomipoppia ja oikeasti tällä läppärillä kirkuu tuo monikulttuurisuusteksti kirjoittajaa. Taidan mennä kuuntelemaan iltasaduksi äänikirjaa...

Ihana ihana kesäpäivä

Olipa viikko, tein kahta työtä eikä se ole mitenkään normaalia minulle. Löysin itseni maanantaiaamuna lähiseurakunnan rippikoulusta. Minä tapakristitty nautin viikosta nuorten kanssa ja ihan parasta oli kuulla heidän lauleluaan, oli kovasti lauluisa porukka. 

Päivät nuorten kanssa ja illalla työtyöt, onneksi vain kirjallisia töitä. Nyt kun on sunnuntai, huomaan kyllä tehneeni jotain. Juuri nyt olen lempityössäni. Minähän rakastan työntekoa. Voisin katsella sitä tuntikausia…

Istun aurinkovarjon alla ja seuraan ”pikkulapsen” työskentelyä. Hän tekee yhteistyötä erään paikallisen sotaveteraanin kanssa, tällä herralla on satakunta fillaria, jotka pikkulapsi korjaa myyntikuntoon ja myy ne sitten hänen laskuunsa. Pikkulapsi on sitaateissa, sillä näiden vuosien aikana vähän venähtänyt, liki kaksi metriä on nyt mittarissa. On siis vähän arveluttavaa kutsua häntä pikkulapseksi. 

Kirjoittaa pitää ja varustautua, itelle kahvia ja vettä, koiralle vain vettä <3

 Otin kuvan unikoista. Ne ovat tänä vuonna kukkineet poikkeuksellisesti. Täälläpäin useimmiten satelee kesäkuun alun ja unikot räjähtävät kukkaan ja tipauttavat terälehtensä vuorokaudessa. Nyt noita on voinut ihailla jo pari viikkoa. 

Kuvassa muuten näkyy myös viritelmäni, joka ei ihan toiminut. Tuo vino puu on pihlaja. Se pihlaja, josta meidän keskilapsi otti aikanaan kiinni pudotessaan lähivuorelta. Hän putosi reilusta kuudesta metristä, ja alastullesaan hänellä oli nyrkissään tuo puu, taimi oikeastaan. Puu ei ikinä suostunut kasvamaan suoraan ylöspäin ja ajattelin ohjailla sitä noilla harjateräksillä. Kuten näkyy, ei onnistunut eikä kukaan ole irrottanut niitä teräksiäkään maasta.

Joka tapauksessa mulla on kotikoivu ja kotipihlaja. Mäntyhän on Ukko Ylijumalan puu, pihlaja puolestaan hänen vaimonsa Raunin puu. Pihlajan tärkein ominaisuus on onnen ja suojeluksen tuominen lintujen ruokkimisen lisäksi. Minun pihlajani saa kasvaa juuri siihen suuntaan kuin vain haluaa, se on tärkeä puu pihassamme. Muistaakseni Kalevalassakin pihlaja on mainittu, en juuri nyt enempää siitä muista. 

Kotikoivuani ei myöskään saa kaataa, vaikka naapuri niin haluaisikin. Koivu nimittäin kasvaa rajallamme ja naapuri on sitä mieltä, että koivu vie voimat pensasaidaltamme. Ei kylläkään vie, vaan voiman aidalta vie heidän pihallaan aidan vieressä kasvava mikälie luumupuu (jonka keskellä kasvaa vaahtera…). Lapsuudenkodissani oli kotikoivu ja pitäähän joka naisella kotikoivu olla, vai mitä…

Pihaamme varjostavat iltapäivästä alkaen hyvin tehokkaasti vuorijalavat. Niitä ei ehdoin tahdoin kannata pihaansa istuttaa, riesa niistä on melko ympärivuotinen siemenineen ja lehtineen. Ne kasvavat kovaa vauhtia eivätkä lehdet tahdo millään kompostoitua, toki vaahteranlehdet ovat vielä vaikeampia. Ja voin kertoa, että niitä lehtiä riittää, koivu on vaatimaton lehtiensä ja urpujensa suhteen siihen verrattuna.

Ja tiedättekös mitä! Istun tässä rauhassa ja mitä tekee vanha mies? Tuo minulle viereen sähköä saadakseni kirjoittaa rauhassa akun tyhjetessä. Hän käskee kirjoittaa. 5 opintopistettä odottaa tekijäänsä ja mun kuulemma pitää aloittaa ne just nyt. Jahas. 

No se krookus

Pääsiäinen huipentuu kotipäivään, huoh. 

Niin mukavaa kun onkin lähi-ihmisiä tavata,

tämä päivä tarvitaan ennen huomista.

Huomatkaa, mikä syvällinen ajatus.

Pääsiäisen sanoma taitaa meillä olla vähän kyseenalainen:

Meillä kumarretaan autoa

Mämmi-Creme Brulee. 

Jos mämmistä tykkää, niin mikä ettei :)

Ja koska olen niitä krookuksia täällä itkeskellyt,

niin tässä on.

Eka.

Ja ainoa.

Ja pieni.

Joskus aikojen alussa kiitin itseäni 

taivaan lahjana Suomen maataloudelle.

Olen edelleen samaa mieltä.

Poikkeuksella,

etten tällä kertaa en mädännyttänyt ohraa.

Tällä kertaa ohra on kylvetty paattiin.

Paatti tuli pikkulapselta, 

joka käski tehdä 

vanhasta laivastaan himmelin.

Hän ei sitä enää kuulemani mukaan tarvitse.

Pääsiäishimmeli siis olkoon hän.

Vielä kun olisi muistanut 

laittaa itämään ajoissa ;)

Taustalla kaksi niistä kolmesta esikosta,

jota en onnistunut vielä tappamaan.

Niissä viime postauksessa mainitsemissani 

uusavuttoman kylvöpakkauksissa on jo elämää.

Basilika ja samettiruusu itävät.

Perinteisesti kylvämissäni itävät

appelsiinitimjami, japaninhumala 

ja yhdellä idulla kääpiösametti.

Huoh, hidasta.

Toisaalta, on ollut niin kylmää,

että pihassa kasvit ovat tuota

krookusta lukuun ottamatta

samannäköisiä kuin viikko sitten, 

ehkä tulppaanit ovat lehteä vähän pukanneet.

Ehkä.

Tänään on yli kymmenen plusastetta,

jospa kevät taas etenisi.

Ainakaan ei ole lunta.

Nih.

Näillä eväin lähdetään uuteen työviikkoon,

Pyyhkiikö?

Kyllä ei  mene hyvin.

Sunnuntaiaamu, herään puoli kasilta, nousen. Luen uutisia, palelen. Hiton kylmä. Ikkunanraosta tuulee suoraan sisään, muistan kyllä, etten ole teipannut niitä.

Ysin jälkeen menen takaisin sänkyyn, lämmittelemään. Herään kaksi kertaa, pikkulapsi tuo kummallakin kerralla minulle aamiaisleivän, jälkimmäisellä kerralla myös kahvia. Kahdeltatoista hän kysyy, josko olen sairas. Ei, en ole, olin vain näköjään väsynyt. Yön nukuin puuvillakäsineet rasvatuissa käsissä, ilman vastaavaa hyötyä, iho tippuu tassuista edelleen.

No, jalkauduin kohti lukutuoliani, pikkulapsi sitten haki minulle päivän lehden. Luin sitä antaumuksella ja kas, huomasin kahvikuppini hävinneen. No, missäs se? Oli sitten tipahtanut. Alla olevaan avonaiseen pussiin. Pussissa oli viikkojen aikana keräilemäni keskeneräiset työt, ne olivat lähinnä päättelyä vailla, odottamassa kätösiäni.

Kappas vain, kolmet villasukat, kuutisen sytomyssyä, pari tiskirättiä, kahdet lovikkalapaset, neljä tupsua ja huivintekele, tuo suurin. Näppärä kun olen, laitoin ne kaikki pesukoneeseen ja kolmenkympin pesu, kait se nyt yhdet kahvit huuhtoo. Joo, huuhtoi.

Kolme neljästä tupsusta tuli kokonaisena ulos. Yksi oli vissiin ollut vähän löysä. Oli. Ei ole enää. Mutta pesukone muistanee sen tupsun kauan, öhöm.

Ja "kolmekymppiä" kutisti myös. Olivat aikuisten kokoa.

.

Saapi nähdä, mitä nyt tapahtuu, minulla on perunat kiehumassa. Vanha mies aikoo tehdä totkoja. No, tuo totkot on vapaa suomennos ameriikankielestä, avaan sitä tarkemmin, jahka olemme syöneet. Satakuntalaisittain nuo totkot ovat jotain epämääräisiä roskia, jätteitä, esim. tiskialtaan sihdistä kerättyjä. No niitä totkoja emme syö, katsotaan :)

Pari juttua vielä.

Näin  meillä koottiin parvisänkyä:

Meillä on myös kevät:

No ei varmana ole. Pakkasta lienee parisen astetta, jotain pientä valkoista sataa, nuo vihreät ovat sisältä.

Oli meillä auringonpimennyskin, tosin emme tiedä, pimenikö se, sillä meillä oli kovin pilvistä. Tuolta se aurinko näytti pilven läpi koko pimennyksen ajan. Tiedä sitten.

Voiko joku vielä väittää, että hyvin pyyhkii?

Gerberoita lasimaljassa

Hurraa, viikko selätetty. Rankka sellainen. Taas. Ja edelleen. Mutta ei kauaa. Pian kevenee, siitä myöhemmin lisää. Tänään opin, että mikäli on ottanut riittävän monta kolmiolääkettä, ei kannata ajaa edes ompelukoneella. Eihän tässä kiirekään ole, kettu pitäisi saada valmiiksi sunnuntaihin, veljenpojan juhliin, mutta kuten elämänohjeeni numero yksi sanoo, ilman viimetippaa moni asia jäisi tekemättä. Niin nytkin.

Tiättekös, meillä ei ole lunta. Yhtään lunta. On vain märkää, kengät uppoavat kotipolkuun ja tuovat osan polusta mukanaan keittiöön. Josta se kulkeutuu sukanpohjissa makkariin, peräkammariin saakka. Ei siis valkoisia sukkia tässä talossa. Räyh. Tiättehän mielikuvan kätevästä emännästä, joo ei, ei löydy täältä.

Olen harjoittanut lasinporausta kuluneella viikolla. Siitä kuvia, jahka on jotain näytettävää, muutakin kuin sirpaleita, onnellista, onnellista on. Naamakirjassa jo näytin onnistumiseni, joo ei.

Tuota em. kettua yritin viikolla myöskin tehdä, se suli liimatessani kankaita toisiinsa, tikkausta ajatellen. Teletappeja mukaellen, uudestaan :)

Eilen oli työmatka, puolet turhaa ja tyhjää. Tänään neljästä tärkeästä henkilöstä oli kolme paikalla, yhtä uupui ja sen mukana koko homma k... noh, ei onnistunut.

Aamulla sain vilmaviestin koskien uhkausta pikkulapsen suusta. Sitä selvittämässä.

Vessan halogeenilamput ovat sammuneet. Molemmat. Yhtaikaa. Kestettyään kymmenisen tuntia käyttöä. Käy se pissiminen pimeässäkin.

Jääkaappi tyhjä. Vrt. em. kätevä emäntä.

Hetki sitten satoi lunta.

Sain uudet, uuteen takkiini sopivat vanttuut, lapaset siis, valmiiksi. Lumi suli.

Aamulla kävin labrassa, monetta kertaa. Luulin kellon olevan tuntia vähemmän mitä se oikeasti oli. Vähänkö kiire tuli, onneksi heilläkin oli aikataulu pettänyt. Ja vasta toisella pistolla tuli jotain putkeenkin.

Kävi tässä taannoin ilmi sekin, mikä merkitys on kuntoutuksella, kuntouttaako vai ei leikattua kehonosaansa. Onnekseni olen itse kuntouttanut leikatun olkapääni, ei vaivaa ei, toisin kuin ystävälläni, joka taasen ei kuntouttanut omaa leikattuaan ja kärsii siitä luultavasti loppuikänsä, kymmeniä vuosia. Ei kadehduta kyllä yhtään, ei.

Tietättekös te hoisinkastikkeen? Sen tuoksun? No meillä tuoksuu siltä. Vaikkei ole koko talossa hoisinia. Illan ajan olen miettinyt, olenko sekoamassa, nenäänkin tuoksuu mielestäni ihan selkeä hoisinkastike, tai vielä tarkemmin sanottuna hoisinpossu. Katseeni osui kukkamaljakkoon. Yli kahden viikon takaisiin gerberoihin ja aivoni sanovat poink. Nousen tuolistani ja haistelen ympäriinsä, tuoksu (haju) vie armotta kohti maljakkoa. Siinä se on, tosin ei hoisinpoasu, vaan mädäntynyt vesi. Kenen tekee mieli kokeilla hoisinpossua tämän jälkeen?

Hei onko ihme jos päänsärky temmeltää? Äkkiseltään katsoen pelkkää kuraa, se tosin on harhaa. Ajatelkaas, ostin neilikkakimpun viikko sitten ja nyt se on täydessä kukassa ja kaunis (piilottaa gerberoita). Pää ei ole yhtään kipeä, juuri nyt. Huomenna poltan rahaa, ei pidä kuitenkaan innostua, ihan vähän vaan, tein tori-ostoksia netissä. Voisin vaikka ruokakaupassakin käydä. Ketunkin kohtalo ratkeaa huomenna, kait. Huomenna voisi korkata myös vermuttipullon, rakastan jamesbondin juomaa, traimartinia, ilman jäitä, toki jäähdytettyyn lasiin tehtynä, ilman oliivia. Huomenna.

Ja ehkä, ehkäpä kuviakin voisi olla tulossaan, katsellaan, katsellaan,

viikonloppua, meille kaikille, nautitaan,
-tarjah-

Kääntynyt kylki

On tämä hyvä loma. Maanantaina vaan olin, eilen käänsin jo kylkeä:) tähänastinen loma huipentui nelituntisiin tupluureihin tänään, perheen miesväki kun kunnioitti väsyä mutsia poissaolollaan. Missä lienivät, fysiolookisterapeuttisilla väännöillään, sushia syömässä, kirkon museossa, kiinalaista syömässä ja keskiaikamuseossa, tämän yhden nukkuessa.

Huomenna on ainakin ajatuksen tasolla ulkoiluttaa nenänpäätä, jääkö se lehdenhakuun, jää nähtäväksi. Työpaikka muistuttaa olemassaolostaan vähän väliä, postitse ja puhelimitse, mutta minä päätin olla nyt lomalla, jos akuuttia tulee, he tietävät siviilinumeroni.

Meillä oli vakaa aikomus lähteä Tätsyä tapaamaan satakuntalaismaisemiin, siellä kuitenkin jyllää tauti ja minä olen itsekäs, en ehdointahdoin hanki tautia riesaksi, jos kuitenkin avuntarvetta tulee, varmana lähden uhmaamaan tautikohtaloa.

Tästä taasen juontui mieleeni kiintoisa postaus täällä plokistaniassa, liittyen tuohon tauteiluun. Tässä tapauksessa kuitenkin taudin levittämiseen, ehdointahdoin. Kiintoisaa keskustelua siinä käytiin, puolesta ja vastaan, onko oikein lähteä vatsatautisena lentokoneella tuntien matkan päähän lomailemaan. En ole tarkistanut viimeisintä tilannetta :)

Hankin tuosa yhden ylellisyyden. Aiemmin en edes tiennyt koko laittetta tarvitsevani, mutta keskilapsi kun omansa (synttärilahjansa) vei mukanaan, jäimme pulaan. Milläs me nyt kuplavettä teemme? Meidän vetemme näillä maankolkilla kun on aina ollut vähän maineessa, niin tänä keväänä olen ekan kerran vuosiin huomannut vivahteita veden maussa. Ja sen saa piiloon kivasti niillä kuplilla, hiilihapolla. Niin tulee vettä juotua riittävästi. Noh, viistoista egee kehiin ja laite on meidän, kiitos -kuinkas muuten- torin. Tuli ilman pulloja, ostin skaupasta kahdella kympillä kolme. Hh-pullo kuului kauppaan, irrallaan ostettuna olisi kolkytviis egee. Oli melko täynnäkin, se kuitenkaan ei ole kallis paukku, kympillä vaihtaa uuteen ja sitähän ei tarvittu. No, se siitä sanallisesta sekoilusta, meillä on kone ja vesi hapottuu taasen. Ja jos joku jotain ajattelee meidän putkistomme vaikuttavuudesta veden makuun, vaietkoon siitä puhumasta. Ajatuskin uudesta vääntämisestä vesilaitoksen kanssa saa mahalaukun kurtistumaan rusinaksi.

Ja voi teekkariparkaa, kuusi viikonloppua sukulaisia peräjälkeen, miten teekkarielämän oikein käy? Tiättekste muuten mitä ovat etu- ja takapeppu? Nyt minä tiedän.

Ja kun varmasti toistan itseäni, antakaatte se anteeksi, minun maailmassani tapahtuu niin paljon asioita, joista ei jää muistiini merkintää. Nimim. "miksi minulla on kolme samanlaista käsisaippuapulloa kaapissa?"

Näillä loma jatkuu,
tarja

Vihdoinkin toiveissa talvi

Ihanaa, helmikuu tuli ja voi, miten toivon tämän olevan talvea. Joulun ihanien lumipäivien jälkeen on pitänyt ihan oikeasti miettiä arkin rakentamista, näillä kulmilla on ollut vettä ja loskaa, loskaa ja vettä. Autostakin putosi pohja... nyt talvisten tunnelmien saavuttua olen ottanut uskollisen fillarini taas alleni, tuntuu hyvältä viilettää työn äärelle sillä.

Hyviä uutisia muistirintamalta, pääsen jatkotutkimuksiin, en tosin sen kuuklelääkärin vaikutuksella. Tai ehkäpä, en nimittäin ole eka enkä ainoa, joka on häneltä saanut epämääräisiä printtejä ja riaknooseja, tuo asia on nyt kuultu. Jees, jatkoa on tulossa, alkaen tällä viikolla.

Meiltä lensi toinen tipunen pesästä, nyyh. Tuntee ittensä niiin vanhaksi.Nyt meillä on säätiölapsia ja kotilapsi. Molemmat isot asuvat säätiöllä ja pikkulapsi sai viimein kauan kaipaamansa oman huoneen.

Vaikka meillä on isohko talo, huoneet ovat hassut peheen tarpeisiin. Hei miettikääs, kahteen kertaan huone ja keittiö ja kahteen kertaan hellahuone ja niihin tarpeellinen määrä oviaukkoja väliin. Kolme ulko-ovea, samoin kolme eteistä. Tuloksena kaksi makuuhuoneeksi sopivaa yksittäistä huonetta ja loput yhteisiä tiloja. Joo tiedän, olen tästä ennenkin avautunut, mutta kun mää tahdon taas avautua. Tai loppukoon avautuminen iloon kaikkien kotona-asuvien omasta tilasta. Ja jippii, minä saan pöydän ompelukoneelle ja muutamalle (!) muulle pikkujuttuselle... hyllytilaa, laatikkotilaa, tilaa tilaa tilaa... jotain hyvää, jos vähän surullistakin.

Ja vielä vaan, tralalaa, saimme mukavia uutisia viikonloppuna, niistä nyt ei vielä hihkuta ääneen, sanon vain jotain iloisista asioista, tralalaa...

Viikonloppu oli muutenkin hassunen ja mukava, meillä oli taas hälinää ja vilinää, ystävät poikkesivat kukkien ja viinipullon kera ja lisäksi saimme tutustua aivan uusiin ihmisiin. Nimittäin tämän uuden avominiän (vai onko parempaa ehdotusta hänen määritelmäkseen? miksi sinä sanoisit tyttäresi kanssa samaa taloutta asuvaa tyttöystävää? ) isä ja veli olivat muuttoapuna meidän väen lisäksi. Suuri padallinen soppaa ja suuri korillinen tuoreita sämpylöitä teki kauppansa. (sivumaininta, muista nyt hitto vie ostaa se uusi tiiviste uuniin, oli hassuntuntuista paistojälkeä, edellisen katkettua ja irrottua. ei saa kysyä syytä katkeamiaelle, ei tietoa nimittäin).

Ei hitsiläinen kuvia ei edelleenkään, muistotilaisuudenkin kuvat odottavat muokkausta, en saa koskettua koneeseen ja muokkausohjelmaan. Sanoisin, että "odottaa".

Näillä tähän viikkoon,
-tarjah-

Valaistumiseni

Tässä se nyt on, meidän uudistus. Ajatella, tarvittiin reissu insinöörikaupunkiin, yö uusitussa hotellissa ja minulle tuli kirkastuminen. 

Viidettätoista vuotta asumme tätä keskeneräistä kotiamme. Talohan on "rempattu" viimeisinä vuosina ennen tätä meidän ostotapahtumaamme, olen avautunut siitä ennenkin ja avaudun taas...

Remppaus siis tarkoitti sitä, että revittiin mm. upeat paksut lattialankut lattioista. Joopa joo. Samalla vanhaan eteiskopperoon tehtiin portaiden alle vessa ja silloiseen välieteiseen suihkutila. Vesi suihkukämppään tuli hanasta lavuaariin, joo'o, sekä kylmä että kuuma. Allas oli hankittu paikalliselta romukauppiaalta, "melko uutena", ei pidä sitä haukkuman, vieläkin se kylppärissä pelittää, sekä allas että hana. Sillonen asukki oli pituudeltaan, noh, lyhyehkö. Peilikaappi oli asennettu hänen mitoilleen. Kaappi muuten samaiselta romukauppiaalta.

Kaikki nämä vuodet ollaan ajalteltu, ettei sitä uutta peilikaappia tarvitse hankkia, koko höskähän remontoidaan pian. Tai ei sitä edes oikeastaan ajalteltu, se vaan oli.

Kunnes tämä täti meni hotelloimaan ja kokemaan valaistumisen. Kylpyhuone oli pienehkö hotellin kylppäriksi. Mutta se valo, se melkein sokaisi minut. Ja kas, peili, josta näkee koko naamansa kumartumatta, jopa ylinkin hiustupsu säihkyi. Puhumattakaan siitä, että näki levittää ryppyrasvansa natsuliin. No, oli se peili muutenkin kohtalaisen iso, näkyi siitä jotain muutakin isoa...  Oli jotenkin huijattu olo! 

Sitä, miksei aiemmissa hotelloinneissa ole mitään tapahtunut, on mysteeri.

Siitä sitten kipinä remonttiin a la vanha talo. Erinäisistä syistä tässä talossa ei rahaa ole, budjetti siis sen mukainen. Kirpulle siis. Peili kympin, valo toisen. hyllykkö viistoista. Valoa virittäessäni tajusin siitä puuttuvan katkaisimen, eikun uudelleen kierrokselle. Saaliina vitosen kylppärilamppu katkaisijalla. Kuluina mainittakoon myös pari lyhentynyttä kiviporanterää, kaakelin läpi kun rei'ittää piti muutamiakin reikiä.

Peili on se semmoinen perinteinen isohko peili, jossa on se semmoinen metalliviritys, jossa on lasihylly. Kuvaa siitä ei nyt ole, kuvaus paljasti ällistyttävät tahrat, joita ilman kameraa ei edes näy. Oma uusi peili on kuitenkin strategisesti asennettu niin, ettei kaikki sentään näy... Hyllykkö on alkujaan ruotsalaiskaupan sedän tekemä, luultavasti tarkoitettu olkkariin kirjahyllyn sekaan dvd-ym. levyille, se siis kirpulta edukkaasti (tai sitten ei).

Tuossa kuvassa muuten näkyy kivasti tuo remontti, sääli vain, että siinä näkyy vaion murto-osa käytetyistä kaakeleista, vain kaksi erilaista. Eihän se  mitään, että saumaukset tipahtelevat aina kun oven paiskaa kiinni... siellä ylhäällä huomasin jokakodin vakiovarusteen, erityismerkitys päiväkotilapsiperheissä. Täikampa tuo keltainen. No ei meillä mitään päiväkoti-ikäisiä enää ole, mutta varuiksi olen säästänyt, eihän sitä koskaan tiedä, milloin kutiaa... Kuvassa näkyy myös kiva remppaukon tekemä alaslaskettu katto. Ei olla kurkistettu, mitä sen yllä on, ehkä sitten joskus.

Kuka siis huijasi ketä?

PS. Vietiin muuten se vanha peilikaappi kierrätykseen. Herra siellä sanoi, että he puhdistavat sen ja laittavat uudelleen myyntiin. Tästä varmaan voi sanoa, että kierrätystä todellisimmillaan :)

Ja toinen kehumisjuttu vielä eetteriin, meilläpä tuoksuu omenahillo. Kaksi kookaupan kassillista omppua vielä näin myöhään syksyllä hilloksi, mikäs siinä sateista sunnuntaita viettäessä, kun vieressä tabu pauhaa teiniäitejä, koko viime kausi kerralla. Oi nuoruus, oi autuus :)

Sallittakoon päätön postaus, 

vähän päätön olokin ;)

Tää on oikea lomapäivä. 

Kaikenlaista,

 sienimetsää, 

lankakauppaa, 

lihapullia,

 prinsessatinderiä, 

kynttilöidenpolttoa, 

haravointia, 

uudella audilla ajelua, 

risikoa, 

sittarista karkkisäkki, 

vähän valkkaria, 

donitsituliaisia, 

jagreenia, 

suunnitelmissa vielä 

leipäjuustoa 

kermakanelifariinihunnulla uuniin.

Vinttiin menossa

Lomasää ollut mitä mainioin, 

kaksi plussaa ja auringonpaiste, huraa.

Riisuttu malli

Tytsy tindaa 

viinilasi vasemmassa ja 

karkkikulho oikeassa kädessään, 

prinsessasihteeri kirjoittaa, 

mamma moderoi, 

oi näitä aikoja, hei mätsi taas!

Linnunruokaa

Kaikki ranteet auki, 

yhtä herkullisenpölö 

kuin edellinenkin, 

kirja siis :)

Nähtiin pikkulapsen kanssa

tänään semmoinen

uusi poliisiauto,

maija,

keltaisin teipein.

Ajoi sitten meidän ohitsemme (!),

ylinopeudella,

kyllästyttyään

vakionopeusvauhtiimme.

ZP777,

oi miksi?

Kesän viimeinen päivä?

Jos, 

niin kuin ennustetaan, 

tänään on viimeinen kesäpäivä, 

pitää tämä tallentaa.

Astuin siis ulos ovesta.

Kummisedän tuomat pöllit muuttuivat klapeiksi.

Kirves on jo monesti puukämpän portailta kuvattu,

siinä on varsi halki, terä on ikivanha 

eikä sitä ihan tuliteräksi voi mainostaa.

Pelitti silti loistavasti. 

Tunnustan, pelkäsin siinä käyvän

samoin kuin mielensäpahoittajalle

oman kirveensä kanssa.

Onneksi onnistuin paremmin.

Kolmannes tästä on villiviiniä, 

loput jotain tuntematonta 

keväällä ostamaani yksivuotista köynnöstä.

Alareunassa puolisen tusinaa daalian nuppua,

nähtäväksi jää, josko ehtivät kukkia.

Ja aapuva,

jos se syksy tulee,

mitä minä niille sitten teen??

Daaliat, mustasilmäsusanna,

petuniaa ja hopeahärkki...

Krassi kukkii sävähdyttävin värein

oksennusroskiksessa...

miniäntekele sen korkkasi kauan sitten...

ei siitä enää roskikseksi ollut,

mutta pihi minä ei voinut sitä poiskaan vielä heittää...

Papu mikä lie kurottaa taivaalle

betoniverkossa.

Tämä kuva on otettu vaan eri kulmasta,

kun vertaa sitä edellisen postauksen kuvakulmaan.

Se oli makkarin ikkunasta,

tämä tomskukaapin kulmalta.

Pitäisikö tomaattikaapille hankkia kypärä?

Kaikki samat kasvit, eri näkövinkkeli vain. 

Ja tattadaa,

meillä punertaa :)

Ja sitten käpytellään etupuolelle taloa.

Edelleen kukkii.

Bannerissa oleva lapio on saanut uuden osoitteen.

Tulppaanien istutuslapiona.

Salkoruusussa on muutama nuppu jäljellä,

oi että tuo onkin ilahduttanut.

Tämä tuoksu jaksaa edelleen valloittaa,

mistähän lie tuo väri peräisin?

Tässä taasen oivallista kranssimateriaalia,

humala ei tänäkään vuonna jaksanut kovin rehottaa,

lehdet ovat olleet käppyrällä viikkoja.

Ei ne lehdet siis, vaan tuo varsi.

Naapurin vanhan pariskunnan kanssa aina 

kisaillaan saniaisten noususta.

No  kas, meillä on etelän puolella suoraan paisteessa,

heillä seinän vieressä pohjoispuolella taloa...

kumpihan siinä mahtaa voittaa?

No syksyllä sitten taas ihastellaan 

heidän saniaisiaan, 

ne kun jaksavat olla ja rehottaa lähes jouluun...

No, tuossa siis kultapallo,

se saniainen ja taustalla kanadanpiiskuakin.

Ei voi tietää, mikä tämä on.

Enkä ole varma, 

kiinnostaakokaan.

Joku.

En syö.

Mutta kaunis on.

Loisii omenapuun juurella.

Ai miten niin vanha omenapuu?

Tästä viimeisestä kuvasta voisin kertoa tarinan.

En kerro.

Naapurin isännöitsijä palkkasi puutarhurin siistimään

alanaapureiden ja heidän välisensä orapihlaja-aidan.

Puutarhuri sitten päätti olla näppärä täti ja

jatkoi meidän ruusupuskalla.

Puska näkyy vasemmassa laidassa.

Otti sitten metrin syvemmälle kuin orapihlajaa.

Hassua kyllä, tämä täti ei koskenut 

etualalla näkyviin mikäliepuun versoihin,

ei myöskään kaatanut ihan oikeassa

alakulmassa näkyvää puuta.

Mutta ruusut veti juuresta poikki.

Metrin.

Meiltä kukaan mitään kysymättä.

Jos (hups) joskus kiroilisin,

sanoisin mitä ajattelen herra ärrästä.

Mutta enhän minä edelleenkään kiroile.

1.