Minä se vain jatkan vanhoin tuulin. Sienikausi on korkattu. Kun elokuu saa, olen aina varma suppilovahveroiden olevan jo poimittu. Ja pah. Ei tänäkään vuonna. Pari hassua pienen pientä sienen sientä löysin suppiksia, yhden ruisleivällisen verran. Menin vakipaikkaani, jossa on aina lautasen kokoisia lampaankääpiä. Kaksi. Lusikan kokoista. Päätöntä vaeltelua lähimaastoissa tuotti korin pohjalle juuri sen verran kääpää, että ilkesi kotiin lähteä, muka saaliin kanssa.
Pikkulapsella muuten on uusi harrastus, kuluneena kesänä arkeologislta kaivauksilta mukaan tullut uusi kiinnostuksen kohde.Hän hankki saamillaan lahjarahoilla itselleen metallinpaljastimen, likipitäen samanlaisen kuin sillä heppusella, joka sieltä Espoon pellosta sen "mittaamattoman arvokkaan" kultasormuksen viime viikolla löysi. Pikkulapsella tosin ei ole niitä ihania luureja päässään, arvatkaas vaan kun on helppo tietää lapsensa liikkeet, kuuntelee vaan sitä piipitys-ulinaa, joka siitä vekottimesta lähtee. Kertokaas muuten joku viisas: mitä syytä kuusituumaisella tehdastekoisella rautanaulalla on olla viidentoista sentin syvyydessä keskellä metsää, keskellä ei mitään siis, rinteen juurella juurien ja kaiken muun maakerrosten alla? Rautanaula?
On se pentu pellonrenassakin piipitytellyt, lainaan tässä luvatta kuvaa, joka on lähetetty museovirastolle tulkittavaksi. Puukonterää ja muuta sen sellaista kivaa, kolikko...
Tossa aiemmin kerroin olevani edelleen kleski. Nyt se on varmaan sitten vaihtunut sleskeksi, onhan syyskuu. Olen kolmisin kotona pikku- ja keskilapsen kanssa. On tämä niin omituista. Ite täytyy ruokakin laittaa. Olen edelleen nimittäin sitä mieltä, että joka päivä pitää syödä lämmin ateria, jotta vatsa voi hyvin. Lämpöä, tiedättehän. Tänään kuittasin sen ihanaisella ruisleivällä, päällään kukkurakeollinen lampaankääpää. Ah ja voih! Lapsia nimittäin ei näy ei kuulu. Juuri tänään päätin olla niuhottamatta. Ja olen ah-niin-yksin kotona, saan rauhassa istuksia tässä koneella ja virittää muutamat uudet jutut tänne netistaniaan.
Kännykästä kaivoin viime viikolla ottamani kuvan.
Lupaan etten aja läpi.
En oikein tiedä, en ole edelleenkään saanut kameraani viritetyksi siihen asentoon, että sillä jotain tähtäilisi, laukussaan vaan olla möllöttää, omituinen. Ehkä sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että viime viikko oli taas niitä aamustailtaan juttuja. Tällä viikolla onneksi saa hengähtää, vähäsen. Huomenna ajattelin hankkia lihassärkyjä, hivuttaudumme ystäväni kanssa hiljaa takaovesta salille rehkimään (me, tirsk!).
Työpöytä pullistelee kaikenmaailman materiaalia, joka pitäisi valmiiksikin saada, jaa'a, saas nähdä. Edelleen Suomen Laki, punainen joogamatto, kaksi idiootinväristä elloksen halpispussilakanaa, ite värjätty kammottavakuosinen puuvilla, vetoketjuja, liimaa, lakkapullo, tilkkuja, vanua, lankoja, Poliisi kertoo vuodelta jotain... äh, mitä niitä luettelemaan, ahistaa vaan.
Kuuntelen tässä sujuvasti pyykkikoneen klonkutusta, heitin sinne yhdet työkengät pyykin sekaan... eihän niin kuuluisi tehdä, mutkun...
Ootteko muuten huomanneet, että se ihana, odotettu syksy on tulossa? Aamulla oli pimeää, satoi ja tuuli aivan kuin lokakuussa konsanaan. Tätä on odotettu :) Onhan?
Minä olen pikkuneidin kanssa myös käynyt sieniretkillä lähisaaressa. Yhtään syötäväksi tunnistamaani ei ole kohdalle osunut, mutta oli siellä tänään sentään nousut komea, punainen kärpässieni. Jotain ihmeteltävää, jolle osasin antaa nimenkin. ;)
VastaaPoistaKaivaa nyt sen kameran ja alkaa katsella ympärilleen. Kyllä niitä aiheita alkaa löytyä, kun antaaniille mahdollisuden. ;)
Tsemppiä arkeen!