Pussilakanapäänsärky

Pussilakanat ovat päätyneet repimölle. Minulla on vielä ekoja vanhan miehen kanssa yhdessähankittuja pussilakanoita käytössä. Voidaan varmaan yhdessä päätellä niiden olevan jo aika, hmm... entisiä. Niinpä kuntoutan kättäni repimällä niitä suikaleiksi.

Ai minäkö neuroottinen kerijä?

Tästä pääsinkin sujuvasti pohdiskelemaan nykypuuvillaa. Keskilapsi sai kaksi vuotta sitten lahjaksi muumipussilakanan. Sen jalkopään täyttöaukko on jo koko leveydeltään auki. Kangas on sauman vierestä hapertunut niin paljon, että saumat kyllä kestävät, muttei kangas. Laatupuuvillaa taitaa olla... niin mitenkä se olikaan, Finlayson tai jotain...

Kiihkeästi nukuttu

Josta taas juontaa seuraavaan pussilakanapäänsärkyyn. Kuljeskelet kaupoissa tai verkossa. Vastassasi on just omaan mieleen mallaava pussilakanasetti. Olet valmis maksamaan pyydetyn hinnan. Kunnes. Katsot pussilakanan kokoa. 150 x 200. Se siitä. 

Nykypussilakanat on tehty niin huonosta puuvillasta, etteivät ne kestä kuivausrumpua kutistumatta kymmenestä kahteenkymmeneen senttiä pituudestaan. Onko puuvilla niin harvaan kudottua, en tiedä, arvaan vain. Se kutistuminen tietty vaikuttaa käyttömukavuuteen. Ei ole kiva, kun kaksimetrinen peitto ei pysy pussilakanassaan. Ja katsellessasi pussilakanoita sillä silmällä, pituuden siis ollessa yli tuon kaksi metriä, huomaat hinnan hipovan satasta. Kappaleelta. Juu ei. En suostu. Suostutko sinä?

Tänään oltiin tuon mainitun keskilapsen kanssa vähän kirppuilemassa. Hänelle kolmet housut, kaksi puseroa, kengät ja farkkuminari kahdeksan euroa ja itselleni Linnonmaan neuletakki kahdella eurolla. Lisäksi tietty itselleni taas säkillinen nappeja ja kehyksiä uusaukseen (eikös olekin hieno uusi sana, korvaa tuunauksen, opin joltakin ihanaiselta kanssabloggaajalta).

Samainen lapsonen kävi myös optikolla korjauttamassa tonnin lasejaan viidennen kerran kahden vuoden aikana. Optikko oli todennut, ettei lapsoiseni varmaan oikein osaa käyttää silmälasejaan. Eihän toki, lapsella vain on ollut seitsemästätoista ikävuodestaan tuollaiset viistoista ja puoli vuotta lasit, hänellähän oli syntyessään harmaakaihi (joka leikattiin puolitoistavuotiaana). Näin äitinä puolustaisin kultamussukkaani sanomalla hänellä olevan melko vankka kokemus silmälasien käytöstä. 

Yhdetkään hänen laseistaan eivät tähän mennessä ole olleet näin huonot kestämään käyttöä, kuin nämä Burberryt. Ja voidaan samassa miettiä vaikka viisivuotiaan remuamista lasit päässä, puussa, lattialla, repussa, kirjan välissä... No, nyt se tytsy lähti jonkin ihmebändin keikalle, näkemättä eteensä juurikaan kahtakymmentä senttiä enempää, lasit kun taas kerran päätyivät maahantuojalle. Mutta kait keikalla joku muu aisti tärkeämpi näkemistä on. Ja sitäpaitsi, hänellä on kaksi omaa opaskoiraa, hups, siis -ystävää mukanaan näkijöinä.

Ja sitten viellä , perjantain kunniaksi, päivän kotikuva:

Mitähän aikaa meillä eletään, Tigerin piparimuotit aina vaan esillä. Mutta tuo lasimaljakko on vallan kätevä, sinne voi säilöä kaikki tarpeelliset sähköjohdot (pokkarin lisäksi) helposti nähtävään olotilaan.

Hiihtoloma on lopuillaan, jälkikasvun loma siis, yks meni sinne ja toinen tonne, sunnuntaina kaikki varmaan ollaan saman pöydän äärellä syömässä. Ja ensi viikolla isolapsikin tulee joukon jatkoksi, he suunnittelevat ja mittailevat isolapselle tanssiaispuvun maaliskuulle. Keskilapsi laulattakoon ompelukonettaan.

Oma oleiluni jatkuu edelleen, sain jo loitonnustyynyn käsikantimesta pois, nyt pitää enää kantaa kaularoikottimessa kättään seuraavat kaksi viikkoa. Ensi viikolla alkaa kiivas kuntoutus, kättäni ei kahden kuukauden roikottamisen jälkeen saa nostettua edes suoraan eteen, saati sitten ylemmäs. Siinä sitä sitten onkin haastetta tuleville viikoille, kipua ja hikeä siis tiedossa. 

On niin hienoa, kun talvi on parhaimmillaan. Pikkupakkanen, päivät ovat pidentyneet, aurinko pilkottaa ja meidän talitintti on jo tammikuusta alkaen laulanut tityytä, nyt se on ottanyt sanavarastoonsa uuden tavun, se laulelee titityytä. Mustarastas lentelee jo pihapiirissä, ei vaan ole vielä kuulunut liverrystä, kait se odottaa kevään merkkejä lisää ennen luritteluaan. Kerrankin mennään kalenterin tahtiin näilläkin leveyksillä. 

Ja nyt just kyllä jokin muukin tintti tuolla virittelee lauleluaan, sanoisin sinitintiksi. Kuulin tuon siis ikkunan läpi, meillähän on vanhaakin vanhemmat kunniostetut alkuperäiset ikkunat ilman tiivistyksiä, teipatut kuitenkin. Kuuluu aikas hyvin läpi kaikki muukin kiva kuin lintujen luritukset.

Näillä talvitunnelmilla mennään, mukavaista viikonloppua meille kaikille :)

PS. Joo, en osaa kirjoittaa lyhyesti.