Päiväkirjaan

Ihana marraskuu on saapunut. Elo-, syys- ja lokakuut vilahtivat ohitse itseni ehtimättä pysähtyä tai edes ajatella. Selaushistoriaa kun naamakirjasta katsoo jälkikäteen, huomaa, että olen ainakin hengissä ollut nämä kuukaudet, tietty töistäkin olisi ehkä jotain sanottu, ellen olisi siellä hengissä ollut.

Satumetsässä

Rakastan työtäni. Se vaan on se mun juttu. Ne ihmiset ja ne asiat. Taas mennään vaan sillä rajalla, että liika on liikaa. Työtahtia on pakko hiljentää, syksyni on mennyt tähän saakka työntekoon ja työnteosta toipumiseen, osan töistä jäädessä tekemättömiksi. Nyt onneksi tilanne on nähty ja vähän siirretty minun tekemätöntäni toisille. Mun työni luonne nyt vaan on semmonen, töitä pusketaan silloin kun on tarvis, ja sitten kevennetään, kun voi. Joskus kasaantuu, nyt on kaksi perättäistä syksyä ollut melko tiiviitä. Ja keho ei oikein pysy perässä, olen sentään vähän oppinut, että ellen itse pidä itsestäni huolta, ei kukaan muukaan sitä tee.

Valoa pimeyteen

 

 

 
On toki hienojakin hetkiä eletty, iloittu omien ihmisten kanssa ja puolesta ja rinnalla. Mulla on maailman parhaat lapset. Mutta on myös itketty ja on pelätty, on oltu huolissaan. Enkä  minä olisi minä, ellen keholla reagoisi. Nyt vaan uusia tapoja reagointiin on testattu. Vanhuus ei tule yksin eikä näköjään aina kello kaulassa.

Pitkospuulta

 

Porilaisilla on semmonen sanonta, taitaa olla naamakirjaryhmäkin, Mu Pori o kaunis. Intonaatiota tähän ei oikein saa näkyville, kuvitella pitää. Lainaisin tuota vähän, sanon kuitenkin että Mu piha o kaunis. Ja se tulee siitä, etten ole siihen juurikaan koskenut, käsin, haravalla tahi saksilla. Lehdet ovat pudonneet, sikäli voisi haravan ottaa. Mutta kun just se se on, ihana lehtimatto peittää pihan. Ei se ole mikään semmonen trendikäs lehtimatto, jossa olisi kauniissa asetelmissa keltaisia punaisia ja vihreitä lehtiä, ehei, ei sinne päinkään. Sulassa sovussa ruskeaa, keltaista, mustaa ja harmaan sävyjä. Lähinnä yököttävän-ei-minkään-värinen. Ja juuri se saa minut hyvälle tuulelle. Ja tuulikin on tehtävänsä tehnyt, se on puhaltanut lehdet keskeltä kulkupihaa pois. Luonnnonlaki kuitenkin on se, että mikä on tyhjä, täyttyy, niin nytkin. Eräs pieni henkilö toi siihen fillarinraadon, pinkin. Karmaisevaisuudessaan söpö.

Vanhaa risuaitaa

Sain vuosien haaveen toteutetuksi, löysin kasarimallisen mäntypuisen lasiovellisen kaapin. Jo ammoisina aikoina bloggausta aloittaessani näin jonkun blogissa hienon kuvan tuunatusta astiakaapista. Nuijalla päähäni iskostui: tuon haluan!! Näin kauan meni, että sen sain. Keväällä löysin naamakirjasta joltain palstalta lähinnä ilmaisen kaapin, jiihhaa se heti hakemaan. Hellästi irroittelin ovet, saranat ja vetimet. Hioin ja maalasin, kittasin ja siloitin, uudelleen ja uudelleen. Tilasin maailmalta siihen vetimet oviin ja laatikoihin (niin ja tässä vaiheessa luultavasti sain luottokorttini tietoja vääriin käsiin ameriikan mantereella). Etsin myös leveydeltään juuri oikeaa teippiä lasiin peittämään sisäpuolelta puunvärisinä näkyvät ristikkopuut. Väsyin. En tehnyt mitään. Pitkiin aikoihin.

Kunnes tuli hyvä syy saada kaappi valmiiksi.

Kihlajaiset. Meillä. Olisi näyttänyt melko pöhköltä kaapintekele ruokahuoneen nurkassa. Aherrus alkoi, kaappi valmistui. Mutta itselleni täysin epätyypilliseen tapaan tyhjä ei täyttynytkään, ei ole vieläkään täyttynyt. Sikäli kaappi on kesken edelleen, että kaapin päälle haluan pärekorin, sellaisen ilmeisestikin liinavaatteille tarkoitetun, melko pitkän ja melko kapean korin, tuo kaappi kun ei kovin syvä ole. Voipi olla, ettei niin kapeaa koria  ole olemassakaan, jää nähtäväksi.

Niin nuo kihlajaiset, meillä on nyt vävytyttö. Olisiko jollain antaa parempaa ehdotusta tuolle? Vävytyttö? Onko hän miniä, vaikka on tyttöni morsian? Ihan sama, hän on kuitenkin hän, ja aivan ihana hän onkin. Kultainen väviinä? Väviniä?

Kisumisu, näyttää niin oikealta

Taannoin sain hätkähdyttäviä uutisia. Uutiset olivat minulle vaikeat, lähes liian vaikeat. Mitä tein minä? Purin seuraavana yönä hampaani halki, juurta myöden. Tuomio tuli, poistoon koko purin. No, piakkoin. Kuvaavaa lienee se, että poistoaikaa sovitettaessa molemmille, sekä hammaslääkärille että minulle, sopivaa aikaa ei löytynyt. Arvata saattaa, että tuleva aika on sopiva hammaslääkärille, ei minulle. Mutta koska ihmisellä ei edelleenkään ole keinoa olla kahdessa paikassa yhtaikaa, minun täytyy keksiä jokin keino olla hammaslääkärin tuolissa (rystyset valkoisina) samaan aikaan kun työni pitää itsekseen hoitua. Saapi nähdä, kuis mun käy, tai siis työn.

Unohtnut

Aivan uudenlainen kokemus minulla myöskin on. Kokemus, jota en toivo kellekään. Olimme pikkulapsen ja vanhan miehen kanssa  perjantaina syömässä, kauppareissulla. Jokin tukki hengitystieni. En saanut henkeä. Asiat tapahtuivat omalla painollaan, maailmani oli pimenemässä, sinitakkinen mies ilmeisesti pelasti henkeni, piipaa-auto tuli, tulivat myös pienet vihreät miehet (kopterin lääkäri ja lentäjät vihreissä vaatteissaan), sain kyydin lasarettiin korvapäivystykseen, (loistavalle maahanmuuttajataustaiselle korvakurkkunenälääkärille), sattumaa keuhkoputkesta pyydystettiin epämiellyttävällä tavalla, tilanne ohi ja minä tarkkailussa illan. Loppu hyvin kaikki hyvin, se olisi voinut loppua siihen. Melko traumaattinen kokemus oli pikkulapselle, sitä edelleen työstetään. Mutta tässä taas kerran todentui hyvä syy maksaa veroja, olen ikuisesti kiitollinen sinitakkiselle miehelle ja yhteiskunnalle tästä kaikesta, minä elän.

Kertakaikkisen korniksi tilanteen tekee se, että muutamaa tuntia aiemmin olin keskustellut Heimlichin otteesta eräässä tilaisuudessa. Vain tunteja aiemmin. Lisäksi olen juuri käynyt eeaaykkösen, jossa puhuttiin heimilichin vaikeudesta, siinä pitää juuri oikealla hetkellä oikeassa kohdassa osata koukata pallean suuntaan, että se onnistuu. Jos kurssilla tajusin sen vaikeuden ajatuksen tasolla, nyt kokemusta rikkaampana tiedän sen vaikeuden. Minä elän.

Luumu