Henkilö, joka ei milloinkaan minua ole nähnyt, ei mitään viimeisen kymmenen vuoden aikana kokemaani ole kuullut eikä milloinkaan kanssani ole keskustellut, nimesi minut luulosairaaksi ja minua hoitavan erikoislääkärin puoskariksi. Kertoi isolapsi. Meillä nääs nämä kilpparijutut ovat sukuvika jo monennessa polvessa, ei siis kun kaulalla... monta polvea on kärsinyt ja näyttää tulevan kärsimäänkin...
Olen kaikki nämä vuodet kokenut, että ovat lääkärit mitä mieltä tahansa kollegansa toimista, heitä ei milloinkaan tuomita, ei edes puolella sanalla oteta kantaa, hymyillään äärimmässä tapauksesssa vienosti ottamatta kuitenkaan kantaa. Tämä oivallinen manselaisherra vahvisti tuon säännön olemalla se kuuluisa poikkeus.
Sen verran tiedän, että tämä olisi jopa kunnianloukkaus, tosin vain tämän minun lääkärini pitäisi siitä ensin kuulla ja sitten vielä siitä "epälääkärimäisesti" ottaa nokkinsa ja tehdä siitä juttu. No, enpä aio kertoa, tiedän kovasti hyvin, miten monenlaisia mielipiteitä lääkäreillä tästä asiasta on.
Olen tyytyväinen omaan tilanteeseeni, tosin yhtä hyvin ei ole isolapsella, tuo "perhoskulmakarvainen" lääkäri on sitä toista ääripäätyyppiä, samaa tyyppiä, johon itsekin olen saanut liki kolmen vuosikymmenen aikana tutustua. Onnekseni lääketiede on kehittynyt ja kehittyy koko ajan. Voin myös olla rauhallisella mielellä isolapsen suhteen, hän on jostain kummasta perinyt taipumuksen hoitaa asioita ja pitää puolensa. Toistaiseksi jään odottamaan hänen seuraavaa siirtoaan. Ja koska lapseni tunnen, pikkasen hymyilen itse vinosti tälle perhoskulmakarvaiselle, et tiedä, kenelle puhuit, ähäkutti.
Sivumaininta itselle muistiin. Minulla on lapsia. Jok'ikisestä saan olla ylpeä. Onnellinen. Hienot lapset. Miksikö heitä niin mainostan? Ovat niin kovasti tuttuja piirteitä... Tiesittekö, ettei sähköhammasharja välttämättä lataudu ollessaan kylppärin valokaapissa, ellei valo ole päällä? Lapsenikin tietää... entä kuinka hankkia ambulanssihoito ja -kyyti tyrmäystippoja "saaneelle" kaverille? Lanssikyytihän on tarkoitettu sairaille, ei tuollaisille "itseaiheutetuille" vioille. Tämänkin minun lapseni tietää. "Äiti, mun on ihan pakko siivota, en vaan voi kattoa telkkaria tekemättä mitään käsilläni". Lapsikin sen tietää. Murut.
Asiaan takaisin. Jos olisin ekan diagnoosini varassa, vuodelta -86, olisin varmaan kuollut ja kuopattu. Tosin en tiedä, olisinko kuollut liika- vaiko vajaatoimintaan, vai jopa molempiin yhtaikaa. Isäni menehtyi melanoomasta alkaneeseen kasvainten villiin leviämiseen, niin, kolmisen vuotta sitten. Yksi kasvaimista oli näkyvä. Kaulalla, kilpirauhasessa. Suuri. Hänen äidiltään leikattiin struuma hänen nuorudessaan suuressa sairaalaasa kaukana kotoa. Minut leikattiin samaisessa sairaalassa. Toistaisekai vasta yksi lapsistani on saanut diagnoosin kilpparsta, toista epäillään. Jospa tuo kolmas saisi olla vielä ainakin muutaman vuoden ilman minkäänlaisia viitteitä, äidin sydämessä vaan jo kaihertaa.
Ympyrä on sulkeutunut. Eka diagnoosi nykykielelle muunnettuna oli sama kun tämän viimeisimmän lääkärin vastaava: luulosairas. Onneksi oma luottolääkärini on ajan tasalla ja olen hänet kohdannyt. Tiedänpä, etten ollut silloin luulosairas, enkä ole nyt. Sen tiedon kanssa on helppo ja hyvä elää.
Tämä tästä nyt taas, päiväkirjamerkintänä vastaisuuden varalle.
Nautitaan tulevasta viikonlopusta, pitäisi kait auringonkin näyttäytyä ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti