Kesäkuun viimeinen

Ihanuus sen kun jatkuu vaan, saatiin viimeinkin minun kelini :) kakskyt astetta ja pilvistä. Tosin huijasin itseäni viime viikolla ajatellessani kolmessakympissä, että heti kun viilenee, teen jotain. No jotain teenkin, istun ja lueskelen ja kirjoittaa hujauttelen. Niin ja katsastutin auton, tuloksena kahden vuoden leima.

Tiskikone käy, vaikka se onkin hieno suomalainen romu, jonka suomalainen valmistaja ei edes vastaa yhteydenottooni, vielä siis, ne kyllä vastaavat, on minulla sen verran kokemusta huonosta asiakaspalvelusta. On ollut koko kesän taistelu saada kone käymään ohjelmansa läpi kerralla. Siinä on pitkä ja vielä pidempi ohjelma (tiedättehän, pitää olla monta energia-A:ta), sillä pidemmällä se pesee nyt kerralla... pitänee koputella puupäätään ja toivoa, ettei se kone kuule kirjoittamistani... ja jatkaa loppuun...

Kun nyt avautumaan aloin, voin jatkaa. Ihmettelen ammattilaista, terveyskeskuksessa olevaa hoitajaa, joka sanoo vatsaongelmaiselle nuorelle ihan mitä vaan. Hoitaja käski nuoren syödä kaksi viikkoa gluteenitonta ruokaa. Ei muuten mitään, mutta oikea ohje on ottaa verikokeita ja toimia niiden perusteella. Sekä verikokeet että mahdollinen koepala tulee ottaa ennen kuin siirrytään gluteenittomaan ruokavalioon, jotta tulos on luotettava. Syyksi tälle nuorelle selitettiin se, ettei tarvitse turhaan mennä nielemään sitä kameraletkua. Mikä on vastuu ja kenen? Nuoren?

Ja päiväkirjaa kun jatkan, niin merkitsen muistiin juhannuksen. Saimme kaikki kotiin, kolme lasta, kaksi miniää ja yhden vävyn <3  heidän lisäkseen rakkaat ystävämme ja isolapsen helsinkiläis-, hollantilais- ja saksalaisvahvistukset. Grillaus ohitettiin suosiolla, juhannuksen pääruoat olivat kaksi sikaniskaa ja kolmen sian kyljet. Niistä tosin riitti syömistä pitkään ;) Siat jäivät nimittäin pitkälti loistavien kasvisten jalkoihin, ja ne hollantilaissoossit, uah!

Talviturkki suli päältäni juhannuksena vasta, en nimittäin käynyt avannossa kertaakaan talven aikana, koska korona. Ja joo, ei Airiston vesi lämmintä ollut, vaikka ilma olikin. 

Hei onkos jollakulla kokemusta painopeitosta? Hyviä tai huonoja? Mikä paino on aikuiselle sopiva?

Ja sitten se kysymys numero kaksi, haluaisin tietää, mitä sinulle tulee mieleen kun sanotaan sanat monikulttuurisuus ja suomalainen työkulttuuri? Ole kiltti ja uskalla vastata, en käytä mitään tunnistetta ajatuksistasi, mutta kirjoitan juttua aiheesta ja haluaisin kuulla sinun mielipiteesi. Minulle voi kirjoittaa myös osoitteeseen vanhassatalossa at gmail piste com. 

Ja nyt kun liitin vielä tuon kuvan tänne, niin tulin vanhan talon vanhan naisen ongelmavyyhtiin, liikaa teknologiaa yhtaikaa käsillä. Puhelimessa kuva ja keskustelu avoinna, tabletilla telkkuohjelma kesken, täällä läppärillä sähköposti ja bloggeri, nettiradio soittaa suomipoppia ja oikeasti tällä läppärillä kirkuu tuo monikulttuurisuusteksti kirjoittajaa. Taidan mennä kuuntelemaan iltasaduksi äänikirjaa...

Ihana ihana kesäpäivä

Olipa viikko, tein kahta työtä eikä se ole mitenkään normaalia minulle. Löysin itseni maanantaiaamuna lähiseurakunnan rippikoulusta. Minä tapakristitty nautin viikosta nuorten kanssa ja ihan parasta oli kuulla heidän lauleluaan, oli kovasti lauluisa porukka. 

Päivät nuorten kanssa ja illalla työtyöt, onneksi vain kirjallisia töitä. Nyt kun on sunnuntai, huomaan kyllä tehneeni jotain. Juuri nyt olen lempityössäni. Minähän rakastan työntekoa. Voisin katsella sitä tuntikausia…

Istun aurinkovarjon alla ja seuraan ”pikkulapsen” työskentelyä. Hän tekee yhteistyötä erään paikallisen sotaveteraanin kanssa, tällä herralla on satakunta fillaria, jotka pikkulapsi korjaa myyntikuntoon ja myy ne sitten hänen laskuunsa. Pikkulapsi on sitaateissa, sillä näiden vuosien aikana vähän venähtänyt, liki kaksi metriä on nyt mittarissa. On siis vähän arveluttavaa kutsua häntä pikkulapseksi. 

Kirjoittaa pitää ja varustautua, itelle kahvia ja vettä, koiralle vain vettä <3

 Otin kuvan unikoista. Ne ovat tänä vuonna kukkineet poikkeuksellisesti. Täälläpäin useimmiten satelee kesäkuun alun ja unikot räjähtävät kukkaan ja tipauttavat terälehtensä vuorokaudessa. Nyt noita on voinut ihailla jo pari viikkoa. 

Kuvassa muuten näkyy myös viritelmäni, joka ei ihan toiminut. Tuo vino puu on pihlaja. Se pihlaja, josta meidän keskilapsi otti aikanaan kiinni pudotessaan lähivuorelta. Hän putosi reilusta kuudesta metristä, ja alastullesaan hänellä oli nyrkissään tuo puu, taimi oikeastaan. Puu ei ikinä suostunut kasvamaan suoraan ylöspäin ja ajattelin ohjailla sitä noilla harjateräksillä. Kuten näkyy, ei onnistunut eikä kukaan ole irrottanut niitä teräksiäkään maasta.

Joka tapauksessa mulla on kotikoivu ja kotipihlaja. Mäntyhän on Ukko Ylijumalan puu, pihlaja puolestaan hänen vaimonsa Raunin puu. Pihlajan tärkein ominaisuus on onnen ja suojeluksen tuominen lintujen ruokkimisen lisäksi. Minun pihlajani saa kasvaa juuri siihen suuntaan kuin vain haluaa, se on tärkeä puu pihassamme. Muistaakseni Kalevalassakin pihlaja on mainittu, en juuri nyt enempää siitä muista. 

Kotikoivuani ei myöskään saa kaataa, vaikka naapuri niin haluaisikin. Koivu nimittäin kasvaa rajallamme ja naapuri on sitä mieltä, että koivu vie voimat pensasaidaltamme. Ei kylläkään vie, vaan voiman aidalta vie heidän pihallaan aidan vieressä kasvava mikälie luumupuu (jonka keskellä kasvaa vaahtera…). Lapsuudenkodissani oli kotikoivu ja pitäähän joka naisella kotikoivu olla, vai mitä…

Pihaamme varjostavat iltapäivästä alkaen hyvin tehokkaasti vuorijalavat. Niitä ei ehdoin tahdoin kannata pihaansa istuttaa, riesa niistä on melko ympärivuotinen siemenineen ja lehtineen. Ne kasvavat kovaa vauhtia eivätkä lehdet tahdo millään kompostoitua, toki vaahteranlehdet ovat vielä vaikeampia. Ja voin kertoa, että niitä lehtiä riittää, koivu on vaatimaton lehtiensä ja urpujensa suhteen siihen verrattuna.

Ja tiedättekös mitä! Istun tässä rauhassa ja mitä tekee vanha mies? Tuo minulle viereen sähköä saadakseni kirjoittaa rauhassa akun tyhjetessä. Hän käskee kirjoittaa. 5 opintopistettä odottaa tekijäänsä ja mun kuulemma pitää aloittaa ne just nyt. Jahas. 

Kirjoittamisen palo

Olen täällä, vaikka kirjoitankin jotain muuta. Kirjoitan nimittäin tekstejä opintoihini. Juuri nytkin istun puutarhassa ja etsin sijaistoimintoja kirjoitelmani tökkiessä. Ajatuksia on aivojen annettava työstää, muistini kun ei ainakaan parantunut ole. Luin Kodin Kuvalehdestä viimeiseltä sivulta herra äxästä, kirjailijasta, joka pelaa jotain tiettyä pasianssia kirjoittamisensa lomassa. Minulla se on jokin muu yhtä älytön peli, nimeä en muista, mutta sitä pelaan aina kun aivoissa käy liikaa kuhinaa ja tarvitaan asioiden työstämistä. Siitä kun häviää, yleensä on kirjoittaminenkin jatkettavissa.

On niin kaksijakoista tämä opiskelu. Opiskelen tasan sitä mitä haluankin ja olen aivan onnesta soikeana oppiessani uutta. Samalla ymmärrys omien tietojeni vajavaisuudesta vain kasvaa. Haluaisin tietää niin paljon ja haluaisin myös sitä tietoani käyttää ja jalostaa. Ja sitten tullaan taas samaan asiaan, muisti. On jotenkin onnellisempaa, kun ei edes tiedä, mitä ei tiedä, kuin se, että tuskallisesti koko ajan tietää muttei muista.

Meillä elellään saattohoitovaihetta, palliatiivista elämää. Miska, eläkeläiskäppänämme on melko huonona. On väsynyt ja laihtunut, mutta on onnellinen pieni koira. Ilahtuu aina vain samoista asioista kuin aina ennenkin, tutuista ihmisistä ja hyvästä ruoasta. Eletään päivä kerrallaan.

Lunta

Katselen ulos työhuoneen ikkunasta ja olen onnellinen. Viikon kaatosateen jälkeen tuli ensin lumisade ja sen jälkeen taivas kirkastui. Mieli keveni kerralla.

Elämä on tasaantunut, monella lailla. Kaikilla kolmella murulla on elämä mallillaan, me kaksi vanhaa varista elelemme täällä, vanha mies ja minä. Tietty pikkulapsikin vielä seuranamme elelee.

Luin jostakin, että tänään olisi pikkujoulu, enpä paljoa ole huomannut. Kilistimme pikkujoulun kunniaksi kuitenkin ja uuniin on menossa kummallinen pitsa, vuohenjuustoa, punajuurta, savueläintä, jotain... ehkä palaan kertomaan kokemuksesta.

Kirjoittelen nyt nuorisojuttuja. Tai siis toki hairahduin bloggerin puolelle, tänne. Tuntuu niin mukavalta kirjoittaa, tämä on jotain muuta kuin akateemisen tekstin tuotto. Sormet saavat laulaa näppäimillä, liki polkkaa. Kun akateemista tekstiä tuottaa, pitää koko ajan miettiä, miten tuon ja tuon kirjoittaisi ja siinä samassa sormet karkailevat ties  minne näppäimille ja tulee sutta ja sekundaa tekstistä. Päivänä tässä eräänä kyselin opiskelijoilta heidän kymmensormitaitojaan kirjoittamisessa. Häh? Mikä? oli vastaus. Yllytin heitä kokeilemaan, annoin kaksi erilaista linkkiä kokeiluun. Perästä varmaan kuuluu.

Taidan siirtyä toviksi toisen tekstin pariin, ennen kuin kaadan toisen lasin herkkujuomaa.

Herkkujuona lasissani palaan tähän tekstiin, ei millään malta pysyä poissa. Politiikkateksti muotoutuu, mutta aivoissani on ruuhkaa, on vähäsen haastavaa kirjoittaa monesta laista, säädöksestä ja ohjelmasta yhtaikaa, kaikki kun ovat uusia.

Haasteensa kirjoittamiselle luo, yllätys yllätys kilpirauhaseni. Tai siis se, jota ei enää ole. Sairastin sitä, liika- ja vajaatoimintaa yhtaikaa ja erikseen, vuoronperään ja lomittain, liian pitkään. Se on jättänyt jälkensä. Ei sen kummempaa kuin sydän ja aivot prakailevat. Vuosien ajan on etsitty syytä aaltoilevalle muistilleni. Taitaa olla niin, että nyt löytyi vastaus. Vastaus, jota ei kukaan ole sanonut milloinkaan ääneen, vaikka kaiken muun yhteydessä sitä onkin jo käytetty. Neurologin sanoin, luultavasti se on juuri sitä, kilpirauhasen temppuilun seurausta. Jos se olisikin se, olisin tavallaan iloinenkin. Ei tarvitsisi enää kantaa huolta muistin tempauksille, kun olisi jokin, joka selittäisi sen. Ei tarvitsisi enää etsiä eikä pelätä jotain "pahempaa". No nyt sitten edessä on sydämen tutkinta, sekin kun yllättäen tempahtelee.

Karhunhammastutkielma on valmis, valmistui viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Nyt se on arvioitavana ja katsotaan kuinkas akan käy, hyväksytäänkö se vai eikö. Me teimme viime kesänä vaelluksen Kiilopään maisemiin pikkulapsen ja vanhan miehen kanssa. Vaelluksellamme me kaikki kolme teimme tutkimustyötä ja kirjoitimme tutkielman vaelluksesta. Lähetimme sen arviointiin ja odotamme kohtaloamme kaikki kolme. Minun aiheeni oli käsillä tekeminen ja luonnon inspirointi käsillä tekemiseen. Ja jos mieleen nousee hämmennys karhunhampaasta, voinen lausua siitä pari kaunista ajatelmaa. Karhunhammas on partiolaisten juttu, vaelletaan, tehdään tutkimusta ja kirjoitetaan siitä tutkielma. Jos ja kun se hyväksytään, siitä saa partiopukuun kiinnitettäväksi valkoisesta muovista tehdyn numeroidun hampaan. Hammas kertoo kantajastaan muille.

Tutkielmaani varten opettelin alkeita kasveilla värjäämisestä. Tässä ekat tulokset. Kuva on otettu Ruissalon kansanpuistossa, tammimetsän siimeksessä. Mukanani kuvausretkellä olivat sekä vanha mies että Miska.

En muista olenko maininnut Miskaa, olen tai en, hän (turkulaisittain) kuitenkin on vanhan miehen vielä vanhemman äidin koira, joka muutti meille pari kesää sitten. Hän kaatoi emäntänsä kahdesti, ensimmäisellä kerralla meni olkapää sijoiltaan, toisella kertaa murtui lonkka. Niinpä meillä on nyt koira. Koira sai joku viikko sitten hurjan laíhtumiskohtauksen, paino putosi kymmenestä kilosta kahdeksaan ja samalla koko haukusta tuli luuranko. Noh, pari hinnakasta lääkärissäkäyntiä ja antibiootti- ja savivellikuuri, nyt koira on palannut omaan tuttuun pulskahkoon kuosiinsa taas. No se mikään pulska ole, vaan oikeastikin roteva. Aikanaan kun häntä valittiin, kriteeri kuuleman mukaan oli valita pentueesta kaikkein rotevin. Sitä hän on, ja meillä ollessaan läski on vaihtunut lihakseen.

Nyt taidan painaa julkaisunappulaa ja siirtyä toisen kirjoitelmani pariin.

Mukavaa joulukuuta meille kaikille :)

Haudalla voinee tanssia...

...mutta voiko siinä istua? Haudalla siis? No minäpä istuin, aurinko peilasi niin mainiosti hautakivestä takaisin, että valkoinen mekkoni suorastaan häikäisi. Istuttelin nimittäin kukkassii (niinkuin tätsy sanoo) isäni ja isovanhempieni haudalle, tätsy keppiinsä nojaten vierelläni.

Matkalla satakuntalaismaisemaan mietiskelin kovin syntyjä syviä, sielunmaisemaa ja sen sellaista. Olen aina tiennyt sielunmaisemani olevan oman lapsuudenkotini ja isäni lapsuudenkodin välillä. Olen joskus tainnut mainita olevani nivusiani myöden satakunnaan maaperään uponneena vaikkakin olen suurimman osan elämääni elänyt täällä varsinaisessa Suomessa. Ja tehnyt vielä oikeita turkulaisia lapsiakin...

Oletko sinä muuten tehnyt ylen viimekesäisen kesäkukkatestin? Joku kollega sanoi, että on koulussa tehnyt kasvion ja siitä syystä tunnisti kaikki testin kasvit, jopa latinankielisin nimin, toinen sanoi opiskelleensa ne muuten. Noh, minäpä olen oppinut kaikki meidän huudien kasvit metässä riekkumalla. Kaikki kasvit, joita huudeilla vaan ikinä milloinkaan kasvoi, ne vaan opittiin siinä sivussa. Tästä tietty voi päätellä, että kaikki kymmenen meni oikein, öhöm, sallittaneen tämä sivujuonne.

Ajelimme tuon vanhan miehen kanssa kotiinpäin tänään ja tämän kepeän kesäkirjoittelun takana on monta suurensuurta asiaa. Suunnitelmamuutoksia, naisten oikeuksia, tottumusten muuttamisyrityksiä, suuria vihankyyneleitä ja sen sellaista pientä... ajelimme siis kotiinpäin ja loihen lausumani "nyt kyllä tekisi mieleni mennä kotiin, hautautua peiton alle ja olla hiljaa yksin kuulematta ketään ja puhumatta kenenkään kanssa". Vanha mies totesi sen olevan mahdotonta, hänellä ainakin on sata asiaa kertomatta.

Istahdin sitten tietokeskukseeni, laiskanlinnaan. Selailin uutisia ja jotain mitälie höpöhöpöä, puhelin soi. Pikkulapsi on isosena riparilla. Hänen pappinsa soitti. Eiei ei mitään pikkulapselle ole tapahtunut, ystävälleen sitäkin enemmän, häntä ei enää ole. Ystävä ja leiri eivät mitenkään liity toisiinsa, aika vaan kohtasi. Hengitykseni on alkanut hiljalleen tasaantua, mietin vain, niin, kaikkea.

Niin se mainittu sielunmaisema. Tämä kivikasa on yksi osa sitä. Tuon kasan takana kulminoituu niin moni asia. 

Tällä seuraavalla se sen sijaan ei ole mitään tekemistä sielun tai järjen kanssa, mutta tämä tänne julkaistuksi tulkoon, tämän, hmmm, ostan itselleni sitten kun olen iso tyttö ja on tekemisen puutetta.

Juhannusta odotellen,

Sielun palo

Luin Aulin Blogista, että on Blogiperjantai. Rakkaan ystäväni ehdotuksesta, tässä olen. Kerroin nimittäin hänelle, että minulla on valtaisa kirjoittamisen palo päälläni. Hän kehotti kirjoittamaan. Pohdiskelimme yhdessä, miten ja missä purkaisin paloani. Vastustin kiihkeästi palaamista vanhaan rakkaaseen blogiini, tänne, kirjoittamaan.

Miksikö vastustin? Siitä syystä kun lopetinkin. Lopetin, koska blogistani tuli rasite. Rasite siksi, että joskus oli kovin epäselvää, ettei blogini ole kahvipöytäkeskustelun ja asioiden jankkaamisen aihe. Kerron täällä ihan oikeasti tunnoistani, siitä mitä ajattelen. En halua palata tuntoihinu ruotien, mitä milloinkin olen tarkoittanut kullakin sanomisellani. Jos sinulla, lukijani, on jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, ole kiltti ja tee se täällä, juttelen ja vastaan mielelläni  <3

No mikskö palasin? Tämä on  minulle ihana ja sopiva tapa ilmaista itseäni. Uskon ja toivon, etten joudu tilille enää uudelleen. Ja jos joudunkin, mitä väliä? Osaan kyllä hoitaa sen, omalla, valitettavasti tyhjentävällä tavallani.

Ja kuten huomataan, täällä olen. Eräs vanha mieskin kannusti kirjoittamaan, hänen ja rakkaan ystäväni kannustuksesta olen täällä taas. Pus <3

Metsäretkellä

Ja kirjoitan. Ja olen onnellinen.

P.S. Koska kirjoittamisen tarve on suuri, voit kurkistaa myös toiseen, hyvin ajankohtaiseen blogiini, olen suunnitellut suorittavani Karhunhampaan, partiolaisten yhden ansiomerkin <3

Yhtäältä ja toisaalta

Saako olla äitinsä kuolemiseen väsynyt? Ai eikö? Ei se mitään, minä olen.

Vuodenvaihteesta alkaen hän on kuollut, tehnyt kuolemaa. Joka ikinen päivä olen ajatellut hänen mahdollista huomista kuolemaansa. Joka ikinen sunnuntai olen tehnyt suunnitelmaa seuraavaksi viikoksi mahdollisen kuoleman varalta. Mitä jos hän kuolee minun ollessani siellä ja siellä? Töissä? Ystävän kanssa? Koulutuksessa? Matkalla? Meillä on puhelinhälytys hänen romahtamisensa varalta, saan soiton jos on mahdollista ehtiä saattamaan hänet rajan yli.

Kauanko on tehtävä näitä suunnitelmia?

En tarkoita, että hänen pitäisi kuolla, vaan kauanko on tehtävä suunnitelmia omalle varalleni? Hän eläköön niin kauan, kun se on hänelle hyväksi, eikä hänellä ole voittamattomia tuskia. Mutta jos olisi jokin keino olla tekemättä suunnitelmia itse, olisin kiitollinen. Jos voisi olla olematta varuillaan, Varsinkin kun tietää, etteivät omat suunnitelmat ole mitään, ei ole mitään, mihin voisi valmistautua.

Ja silti minä pelkään. Odotan enkä odota. Itsekäs paska. Olen. Kyllä.


Lainaan suuresti arvostamaani sanataituria, Juicea


Yhtäältä ja toisaalta

matka ei ole tässä ja nyt,
se on jossain aina,
sieltä tänne, täältä sinne


Tuossa on jotain käsittämätöntä lohdullisuutta, lohtua, jolla ei ole nimeä.


On isäni syntymäpäivän aatto. Hän olisi täyttänyt 75. Ei täytä. Kirsikka kukkii, omena kukkii, voikukkameri kukkii, syreeni kukkii. Päärynä ei kuki. Tuoksu täyttää ilman makeana.

Ristiriitaa kaikki.

t.

Alas päin

Valmistaudun ystäväni siunaustilaisuuteen. Käyn suihkussa. Hellin kasvojani pupsutellen ja puunaillen. Kuivaan hiuksia. Pakkeloin. Kikurran takkutukkaani. Vedän päälleni vaatteita. Helmet. Rauhassa. Vilkaisen peiliin. Äitini katsoo sieltä.

Rauhani on mennyttä.

Niin, äiti. Lepää hoitokodissa. Veljeni huolehtii hänestä. Minä olen vain surullinen. Äiti heikkenee. Minä olen vain surullinen. Äitienpäivä. Minä olen vain surullinen.

Läheiseni tietävät, miksi olen vain surullinen. Minä tiedän, miksi olen vain surullinen. Miksi tätä on silti niin vaikea elää?

Oi miksi.

-t-

Suru vetää hartioita alaspäin.

Siedettävää

Murtuma selässä. Kauan sitten leikattu lonkka pitäisi operoida uudelleen, muttei operoida, koska hän on niin vanha eikä käytä särkylääkkeitä. Syöpä. Olkapää sijoiltaan, takasin, kantositeessä, kaatumisen seurauksena. Jalka poikki. Rinnus mustana eteenpäin kaatumisen seurauksena. Avanne temppuilee.

Nuo  ovat jakautuneet lähi-ihmisille, tarkasti ottaen neljälle heistä, naispuolisille. Ikähaitarina kahdestakymmenestä kahdeksaankymmeneen välillä. Hitto.

Työkaveri jätti maallisen taivalluksen. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta osaamista.

Tulppaaneissa on nuppuja, parhaissa pilkistää jo väri. Ensin satoi jäätä. Sitten vettä. Kunnes lunta. Tiet kymmensenttisessä loskassa. Huoh.

Lakritsijogurtti on oivallista, meidän läntisimmässä maakunnassame tuotettua, kannattaa kokeilla jos lakusta tykkää. Ja jos tekee siitä sellaisen vatsapommin, siihen voi laittaa sekaan paahdettua Valo pellavarouhetta, ei sillä että kokeillut olisin, jostain vaan tuli mieleeni... josta taasen juontui pieneen mieleeni, että Urtekramin lakritsijauhe on kokeilujen jälkeen osoittautunut parhaaksi ominaisuuksiltaan, sopii sekä kylmiin että kuumennettaviin ruokiin. Se säilyttää ominaisuutensa erinomaisesti eikä rakenne muutu kylmässä eikä kuumassa. Hauska lopputulos tulee kun marengit tekee vegeversiona, kikherneliemeen.

Tuore siika on taivaallista. Ja toisaalta, taivaasta puheen ollen, taivaalla pilkistelee sinistä lumipilvien väleistä...

Eräs pitkähäntäinen nisäkäs on vienyt kaikki virkkaamani tiskirätit, mitä lie viitisentoista kappaletta. Varmaankin jälkikasvun pehmikkeeksi pikkupikku pesäänsä seinän väliin :( Langanlopuista olin virkutellut, puuvillaa, pellavaa, bambua. Onneksi on Susannan tuotantoa jemmassa, ja niiden loppuessa voi tilata lisää. Voin suositella. Tästä pääsee kilkauttelemalla Susannan puotiin ostoksille. 


Keskustelua aamusella: M = minä, V = vanha mies P = pikkulapsi

M > V: laitatko sen läskin uuniin? (possun niskaa tarkoitin)
V uunin luona > M: Tuus tänne :)

P: Ei äiti läski ole, se on vaan keskivertokokoinen keski-ikäinen!

Näin meillä. Huoh.

Huomenaamuna solmun selvittämistä. Näillä mennään. Huoh.

Siedettävää, ei kuitenkaan hurraamista.

-t-

Uaah, hengissä aina vain, sekä minä että kantaäiti.

Ei vaiskaan, ei minun hengessäni pitelemistä ole, joskus vaan ui syvemmällä kuin joskus. Vietin lomaakin, eka kerran elämässäni ihan silloin kun muut ovat töissä. Omiituista.

Sormet polttelevat tekemään jotakin. Jotakin edes. Mitä ne tekevät? No, eivätpä juuri mitään. Paitsi ehkä villasukkia. Monet sellaiset. Ajatuksia on niin miljoona. Käsien ja aivojen yhteistyö ei vaan oikein pelaa. Kuukauden ajan pikkulapsen kylpytakki on ollut ompelukoneessa. Kyllä, kirjaimellisesti, koneessa. Kesken sauman tuli jokin mukatärkeä juttu ja niin tekele jäi koneeseen. Aina ajattelen, että huomenna, huomenna teen sen. Huomista vaan ei vielä ole noussut.

Perjantai oli erikoinen, aamulla olin aikeissa mennä kahdeksaan töihin, huomasin kellon olevan lähempänä puolta yhdeksää sinne saapuessani. Olin ihan oikeasti arponut menenkö autolla vai fillarilla. Kilometri. Järki vai tunne. Järki voitti yksnolla ja suhautin punaisella ratsullani uusi ihana keltainen kypärä päässäni, jää arvailujen varaan, kummalla menin. Järki vikisi jotain parkkipaikkojen puutteesta keskellä kaupunkia hullujen päivien aikaan... siunattu järki.

No, työpaikalla parkkeerattuani katokseen näin harvinaisen näyn. Musliminainen, hunnutettu, vain silmät näkyivät. Meidän talossa ensimmäinen milloinkaan näkemäni näin hunnutettu. Toki muslimit tuttuja ovat, mutta näin hunnutetut eivät meillä. Huiveja on ja huivittomia myöskin. Lähi-Idästä tulleita kristittyjä paljonkin. Hämmennyin.

No, työ imaisi mukanaan. Upeita ihmisiä. Hyviä keskusteluita. Mielipiteitä, eriäviäkin. Kunnes, mennään kotiin. Huijasin, en minä minnekään kotiin mennyt, menin tapaamaan pomoani. Eipä ollut paikalla, vaikka oli sovittu. Läksin sitten seuraavaan kohteeseen, sekään ei ollut koti, vaan ravintolakeikka. Loistava kokki. Kotimatkan eväänä hyvä mieli. Hahhahhaa, reittini kulki kirjaimellisesti kulttuurin keskellä. Joka puolella linnut sirkuttivat ja ihmiset olivat hyväntuulisia, lienikö syynä perjantaisuus?

Kotiuduttuani aah, pikkulapsi oli luvannut tehdä ruokaa meille. Mitä saimme?

Hän sai kaupparahaa ja hankki tarvittavat ainekset ja kahvin huomisaamuksi (tänään joimme jotain ihmesekoitusta pannujauhatuksesta, amarettokahvipuruista ja näytepussista jotain tuntematonta kahvipurua). Teki itse pihvit. Voinette uskoa, että oli ihan parasta. Pikkulapsella on yökyläkaveri, kirjastossamme (eikös ole juhlavasti sanottu) soi jazz, korona paukkuu, kamera surisee ja pikkumiehet uhoavat. On siellä muutakin ääntä, pelin nimi on "bilko", laudalla on perinteisten nappuloiden lisäksi legonappuloita ja sitä pelataan biljardimaisesti. Omassa lasissa kuplii hyvä kuohuviini, ilta on pimentynyt ja elämä on hyvää.

Huomenna satakuntaretki, setäni täytti seitsemänkymmentä ja toinen setä täyttää kahdeksankymmentä, on siis syytä juhlia. 

Aikakirjamainintana, olen poistanut yhden henkilön elämästäni, ehkä olen siitä jo maininnut. Tämä henkilö tuo vain pahaa mieltä. Ja koko ajan tunnen syyllisyyttä siitä, mitä tein. Syyllisyys kalvaa, vaikka tiedän sen olleen ainoa oikea ratkaisu. Asiat eivät ole niin kovin yksinkertaisia. Mutta yksinkertaista ja konkreettista on paha olo, kipu, tästä ihmisestä. Elän päätökseni kanssa, en puolustele, en kehuskele, siedän. Itseäni.

Eikös ollutkin niitä-näitä tarinoiden hyvin kuvattua todellisuutta? Kaikki on totta. Jokapäiväinen arki vaan on jotain muuta. Erilaista. Pelkoa, tyytyväisyyttä, naurua, raivoa, hymyä, rauhaa, kiukkua, vihaa, voimaa ja voimattomuutta, näin niin kuin kilttejä sanoja käyttääkseni. Ehkä tuo pelko suurimpana. Ehkä siinä myös syy harvaan päivittämiseen. Kirjoitettavaa olisi paljon, rohkeus ei vaan riitä. Ihania ja kamalia hetkiä. Jälkimmäisiä turhan paljon peittoamaan ihanat. 

Mutta joka aamu aurinko nousee, pilven edestä tai pilven takaa. Oma päätös on, kuinka se vaikuttaa. 

PS. Olen parina päivänä kuopsuttanut puutarhaa, on vaikea muistaa olevan vasta huhtikuu. Suren nimittäin kovasti paljon mukakuolleita kasveja. Ne nyt sattuneesta syystä eivät vielä ole nousseet, hyvänä esimerkkinä lipstikka. Surin jo viikon sen häviämistä ja tänä aamuna töihin lähtiessäni menin sen kautta, todetakseni sieltä löytyvän sentin kokoisia punaisia lipstikan alkuja, huhhuh vaan. Ruohosipulit kymmensenttisiä, samoin tulppaanit. Maksaruoho mitätön. Siemenestä lähtenyt karviaispuska koki leikkauksen ja puolimetrisen siirron. Iirikset pitää kaivaa ylös ja jakaa. Sinivuokko ei kuki vaikka on koko päivän auringossa. Ruusut leviävät hallitsemattomasti. Pakkanen vei viimeiset sammalleimut. Kivikkokasveista suurin osa on ruskeina. Akileijat hengissä. Mysteerikukka pikkuisen versoo. Leimut puskevat uutta. Mansikoissa ei yhtään vihreää lehteä. Mintut ainakin tuoksuvat. Salkoruusu joko kuollut tai maan alla (ne olivat ne juurakkojutut). Pensasmustikasta ei tietoa, ei merkkejä elämästä. Narsisseja ei missään, krookukset loistavat poissaolollaan. Luumu(paju)puu eleetön. Saksalaiskaupan harjaneilikka itää. Missä ovat samettiruusun siemenet? Entä basilika? Tomaatti? Kuka hankkisi? Kuka kylväisi?

Kont poik

Yhtään järjellistä ajatusta ei päässä ole, ainakaan minkäänlaisessa järjestyksessä. Kuukausi on kulunut, ja talvilomaviikko on lopuillaan.

Tilannekatsausta.

Kantaäiti hengittää edelleen, kaikista ennakkoajatuksista poiketen.

Kakkaa tulvii.

Minun maailmani on suistumassa raiteiltaan, hyvin monesta suunnasta. Toivoni on siinä, että kaikki suistamisyritykset tulevat yhtaikaa ja kustakin suunnasta tuleva voima tekeekin kokonaisuutena yllätyksen ja kohdistuessaan minuun ne nostavat minut tukevasti ylemmäs ja selviän lommoutuneena, mutta kokonaisena. Sitä odotellessa.

Soitin puhelun, joka oli niin jännittävä, ettei mikään elämässäni ennen ole jännittänyt niin paljoa. Ei se puhelun suunnittelu eikä asia sinällään niin hurja ollut, mutta huomasin puhelimessa ollessani, miten veri virtasi kuplina suonistossa ja koko keho tärisi. Ääni oli kuitenkin vakaa. Adrenaliini taisi virrata niin tehokkaasti, että se suorastaan kolahteli suonissa ja varsinkin niiden mutkissa. Mutta ei mitään, edelleen täristen voin todeta, että asia selkenee.

Olen ollut turneella. Lähinnä koko viikon, mutten kuitenkaan.

Lomaa edeltävänä perjantaina lapsi katkoi jalkansa. Kont poik. Satakuntalaisittain kontti poikki. Siis Tampereelle. Sieltä valmistujaisiin keskiseen satakuntalaismaisemaan. Josta takaisin tayssiin. Josta kotiin. Jossa vähän aikaa. Josta itä-siperian laakioille, josta tampereelle, josta poriin, josta raumalle, josta kotiin ja muuttamaan keskilasta.

Paikallisliikenteen kaukoauto kuljetti minun Suurelle Kirkolle. Sain todeta, että mikäli ottaa kipsisukantekeleen mukaansa, kannattaa ottaa myö puikot. Totesin myös, että pääkaupungin keskusta taitaa olla liian kallis paikka pitää kukkakauppaa. Osasin ostaa paikallisjunaan yhdensuuntaisen lipun, jolla sitten pääsin perille. Itä-Siperian laakioilla on lunta. Siellä on myös rakas ystävä lumen keskellä. Kiitos viimeisestä :)

Suuri seikkailu jatkukoon. Tikkurilan asemalle päädyin paikallisbussin ja -junan avustamana, vain todetakseni, että onnekseni osaan suomea. Juna pohjoisen suuntaan oli myöhässä ja lukiessani opasruutua ymmärsin veeärrän katkaisseen junan kahtia ja minun junani olisi se eka saapuva kappale. Raukkaparat, jotka eivät suomea osanneet lukea, toivon heidän osuneen edes vahingossa oikeaan junankappaleeseen. 

No, nääskaupunki oli paikoillaan. Oli kovasti jännittävä herätä ja silmät avatessaan huomata tuijottavansa suuren suurta valaistua kirkkoa silmiensä edessä, tämä päätä tyynyltä nostamatta. Ja kun sänky oli riittävän korkealla maan pinnalta, näky oli vaikuttava. Sitten lähdettiinkin pyörätuoliajelulle kauppakeskukseen. Lapsen piti välttämättä saada vyölaukku!! Joo'o, juuri niin, luit oikein, vyölaukku. Kuulemma sopii mainiosti yhteen köpöttelykeppiensä kanssa. Onneksi vyölaukut ovat tulossa taas muotiin, löysimme sellaisen suht vaivattomasti.

Lapsen luona pyykkihuoltoa, tiskausta, lääkintää, ruokahuoltoa, järjestelyä, näin äitinsä sai itselleen paremman olon tietäessään lapsen alustavasti selviävän ainakin seuraavaan päivään, kuten on käynyt ilmi. Enää ei taida ihan niin hyvin pärjätä, kivut jalassa ovat kovat, liian kovat lääkkeiden taltutettavaksi. Paska.

No sitten lapsen luota kipin kapin rautatieasemalle, jo toisen kerran ylitin itseni ja osasin ostaa automaatista junalipun, vieläpä ihan oikein. Jossain missä lie asemalla veturi hajosi. Hajosi jopa niin, että veeärrän konnari ihan oikeasti tunnusti sen ja vieläpä pahoitteli sitä kaiuttimessa. En ole tämänmoisia pahoitteluja ennen kuullutkaan. No, saivat ne sen veturin sitten kait käyntiin, koska matka jatkui. Asemalla oli serkkuseni vastassa minua ja me suuntasimme uuteen paikalliseen  sushiravintolaan, lounasbuffaan. Oli joka euron arvoinen.

Ja niin maailma parantui, palasen ainakin, sai puhua sydämensä kyllyydestä asioiden oikeilla nimillä, kaunistelematta. Ja joo, naapuripöydässä kuuntelivat korvat punaisina ja pohtien, pitäisikö tilata valkotakkiset noutamaan daameja. Mm. nauroimme väärissä kohtaa, asioille, joille ei kukaan järkevä ihminen naura. Hitto teki hyvää nauraa. Eivät herrat sitten autoa tilanneet, koska jatkoimme matkaamme vapaasti. Sain päivän aikana myös nähdä tätini kirjeen toiselle tädilleni vuodelta 1965. Ajalta, jolloin vanhempani olivat menossa naimisiin. Sen aikaista sähköpostia...

Serkkuseni käytti naureskellessamme termiä, joka on minulle tuttu, satakuntalainen kait, mutta en millään saa mieleeni, mistä se juontaa. Pohdimme nimittäin, että kun tässä tällä tavalla sopimattomasti naureskelemme väärille asioille, on odotettavissa / pelättävissä kuumia kiviä päähämme putoilemaan. Voi kun saisi ajatuksesta kiinni, tässä niin odottelen niitä kiviä putoilemaan.
 
No, sain tavata myös serkkuseni äidin, tätini, jolle kirje oli osoitettu. Siinä on nainen, joka ei ole muuttunut yhtään viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ainakaan, 78-vuotiaana näyttää viiskymppiseltä.

Tähän itselle muistiin alahuuli. Rantalan alahuuli. Joo, enot ja äiti omaavat sen. Ja totisesti osaavat sitä käyttää. Eikä tämä tainnut olla kehu. Toisaalta en ole uskaltanut peiliin katsoa, josko sieltä sellainen pilkistäisi. Se saattaisi selittää monta asiaa. Tyyliin, en se minä ollut, se oli joku muu, rantala-alahuuli varmaan.

Siinä sitten iltaa istuessamme vilkaisin puhelimestani matkahuoltoa, mitenkäs ne autot kulkevatkaan kotokulmille. Kappas, viimeinen auto meni just kymmenen minuuttia sitten. Seitsemältä! Tämmöisiä juttuja ne kaikenmaailman onnipussit sitten saavat aikaan, ennen ylihintaa kiskoneet kilpailijat karsivat heikommin kannattavia vuorojaan kunnon kansalaisten kustannuksella. Vuosikymmenet autot ovat ajaneet säännöllisesti aamusta iltaan tunnin-parin välein. Enää ei. Kyllä vaan vanhaan hyvään aikaan bussitkin kulki.

No mikäs olisi vaihtoehto? Huittinen? Ei, ei mene ilta-autoja. Rauma? Joo, puolen tunnin kuluttua menee sinne. Siellä puolentoista tunnin vaihto ja linjuri kotiin. Joo. Torstai-iltana suljetussa raumassa kylmässä ja pimeässä? Mitä tekee hän? Valitsee mahdollisuuden päästä kotiin vielä saman päivän aikana. 

Hyppää serkkusen saattamana linjabiiliin, ajaa etelään, kävelee paikalliseen mukavan  lämpöiseen hotelliin nautitsemaan hieman, pikkuisen calvadosta ja vähän enemmän viiniä. Ja niin loppumatka sujuu mukavasti Mr Beanin kyydissä. Mies näytti häneltä ja jos osaa kuvitella Mr Beanin mahdollisen  ajotyylin, voi kuvitella myös ne kiihkeähköt kärsimättömät kaasutukset, jarrutukset ja kurvailut Raumalta kotiin. Kello 00.00 laskin pääni omaan tyynyyn, monta kokemusta rikkaampana ja kovasti tyytyväisenä. Ihana, kun on omia ihmisiä, ihana kun on ystäviä. Kaikesta kakasta huolimatta aurinko paistaa ja mieli on hyvä.

Valitettavasti kuitenkin tuntuu siltä, että kakka on taas verottanut pääkoppaani, muistin kanssa on taas hankaluuksia. Paljon. Ellen erikseen paina asiaa, mitä tahansa, mieleeni, sitä ei lokeroistani enää löydy. Ja vaikka painankin, takeita muistamisesta ei ole. Hyvänä esimerkkinä tästä jälkimmäisestä on kirjastosta lainaamani Hannu Lauerman kirja, Usko, toivo ja niin mikä? Vaikka sen tiedän, en milloinkaan sitä muista. Aina mieleen nousee vaan Usko, toivo ja raskaus, kirja sekin, mutta kun tiedän, ettei se ole se ja tiedän sen oikean nimen olevan jokin samankaltainen. Se kolmas sana on huijaus, mutta jos sana mieleeni nousee, olen aivan varma, ettei se se voi olla. Vaikka kyllä. Se on. Se on edessäni ja osaan taas kerran tarkistaa, mikä se olikaan. Lomamuudi saakin olla tämmönen, mutta ensi viikolla tarkistetaan fakta, kuinkas aivot toimivat tositilanteessa, kun niitä aivoja oikeasti tarvitaan.

Muistipainia käyden

-tarjah-

Välitöntä

Nyt olen elämässäni siinä hetkessä ja ajassa, että katson taaksepäin. Koko elämääni. Asemani perheen äitien jatkumossa on muuttumassa, minusta on tulossa äitien vanhin, samalla ainoa. Olen saanut elää mummujen jälkeläisenä, olen saanut elää omien lasteni isoäidin tyttärenä ja olen saanut elää äitinä. Lapsenlapsia ei ole. Äitiä ei pian ole. Jatkumo on aika ohut.

Perheen miehet lähtivät päiväksi pois. Jäin yksin. En osannut tulla tyhjään kotiin. Löysin itseni kirpulta, en millään lailla suunnitellut mitään sen kaltaistakaan. Löysin ysärikirjan lasten neuleista, Jonna Kivilahti, Lasten neuleet, isompien lasteni lapsuus nousi iholle.

Kuva lainattu osoitteesta antikvaari.fi

Löysin tabletilleni suojan, vauvan tyynyliinan, äitini on kaikille lapsilleni tehnyt sellaisen. Löysin ankan ja kilpikonnan kokoelmaani. Pentikin lasilautanen eurolla.

Korjattava ja pehmustettava tabletinsuojus

Pöytäliinasta tulee kierrätyskassi

Millään lailla edelleenkään suunnittelematta jatkoin matkaani ja huomasin olevani suuressa uudessa kierrätyskeskuksessa. Palasin lapsuuteeni. Tuollainen kahvipurkki oli kotonani. Tuollainen kaakaopurkki. Tuollaisesssa äiti piti murukahvia. Hei, seinäkello keittiössä! Arabian kahvikupit. Tuolit. Kirjasarja, maljakko, hei mehulinko, ilmankostutin, tupperin mukit, muovinen kattolamppu, loputtomiin. Isän tekemä puhelinpöytä oli paljon upeampi näitä lastulevyteelmiä. Jalkalamppu. Paimentolaismatto oli pölyallergisen kammotus, mutta muuten niin ihana ja pehmeä, lämmin. Lasipöytä tuli taloon vuonna -76. Kierros lapsuudessa.

Lapsuudenkodin keittiössä oli neljä tuolia, yhdistelmä näitä kahta allaolevaa, malli kuin tuossa sinisessä, materiaali kuten punaisessa. Siniset olen kirpulta ostanut jo kauan sitten ja niitä on vain kaksi, punaiset ovat isäni "perintöä", lapsuudestani, niitä on kolme. Tuo kahvipurkki takertui käteeni nostalgiasyistä, maksoin siitä varmasti liikaa, mutta sillä ei ole merkitystä. Noita purkkeja oli noin tusina lapsuudenkodin keittiön yläkaapissa, niissä oli kaikenlaista, erityisesti muistan mannasuurimot ja sokerin, kahvin lisäksi tietty. Ruisjauhot? Mitä muuta?

Joku ehkä tietäänkin välittömyydestäni äitini kanssa. Hahhahhaa, suomen kieli on hieno, mikä sanaleikki tuo onkaan. Oletetusta poiketen, minulla ei siis ole välejä äitini kanssa. Ja se tuo oman lisänsä tähän päivään, näihin päiviin, noin niin kuin laajasti ajatellen. Tuo välittömyys on ensi kädessä äitini valinta, jälkimmäisessä vaiheessa minun valintani. Ilman suuria purkauksia näillä on menty jo vuosia. Liki tarkalleen kuusi vuotta.

Ei, en ihan kylmä ole. Olen käynyt tapaamassa äitiäni, viime viikolla. Hyvästellyt. Hymyillyt. Siitä tapaamisesta lähtien minulla on ollut punaiset silmät. En ole itkenyt. Mutta peilistä näen punaiset, tuijottavat silmät. Viikon olin nukkumatta. Enää en. Vatsa kipeä. Työ lohduttaa. Olen säikky. Vieras numero puhelimessa saa minut ja sydämeni hypähtämään, adrenaliini purskahtaa kehoon, tärisen. Vastaan. Ei sairaalasta. Töistä. Sama vartin kuluttua. Augh! Työkaveri. Huh. Elän, pelkään, odotan. Milloin? Mitä sitten?

Ihana, tervetullut talvi. Saunankattoindeksi kertoo lunta olevan viitisentoista senttiä. Pakkasta mukavasti. Lumitöitä.

Kuoleman tammikuu.

Vilkuttava Kämäräinen

Ei kuvia. Ei valoa.

Vuoden ensimmäinen päivä. Herättiin iltapäivän puolella puhelimen soittoon. Ihana veljeni ilahdutti isosiskoaan uudenvuodenpuhelulla. Sovimme, ettei hän kerro äidille, että meillä nukuttiin vielä iltapäivällä :)

Kait sitä iltapäivään nukkuukin, jos menee yöpuulleen neljältä aamusella. Normimittaiset yöunet siis. Onneksi ollaan saatu vetelehtiä "koko" päivä kotosalla. Ja ollaankin sitten vetelehditty, kuka telkun edessä, kuka lojuen ja kuka tiskaten eilisiä tiskejä. Pientä todellisuuspakoa hiusvärillä ja ainakin kuukaudella nuorentui ulkoinen olemus. Tai ainkin viikolla. Tai päivällä? Mutta hei, hiusten alapuoli ei ole ollut kipeänä ollenkaan, tässä iässä riittää valvominen nuupahtaneeseen olemukseen.

Keskiyöllä toki kilisteltiin perinteiseen tapaan kummisetä-Mummilla, se on aina vain yhtä hyvää. Ihanasti Mumm oli ulkoilmaa lämpöisempää. Lunta ei ole edelleenkään, pakkasta muutama aste, tuuli liian monta sekuntimetriä.

Mummiin tarvitaan oikeat lasit, niitä meiltä löytyy enää seitsemän kappaletta alkuperäisestä kahdesta tusinasta. Sellaisia oikeita siis. Taannoin hankin kohtuullisen määrän skumppalaseja, typerästi katsoin niiden mitat väärin ja niin ollen ne ovat tylsän matalat ja jotenkin epäkivat. No, niitä epäkivoja piti sitten ottaa yksi käyttöön viime yönä. Yhden "oikean" lasin kohtaloksi tuli tapaaminen jäisen maan kanssa, joten niitä onkin enää vain kuusi kappaletta. Ja vielä yksi oikeista laseista on saanut itselleen uuden pinnoitteen, sitä taidettiin pitää liian lähellä tähtisädetikkuja liian pitkään, taisi räiskyä jotain epäpuhtauksiksi laskettavia osumia lasin pintaan. Ei irtoa perinteisin menetelmin, happoa tai emästä en vielä ole testannut.

Uuden vuoteni eka oppimani asia tuli velipuhelussa. Ihastelin hänelle öistä taksillesoittoani, soitin 28 kertaa palveluun, ennen kuin pääsin läpi (puhelimeni kertoi lukumäärän, en laskenut...). Kuulin Valopilkusta, jolla taksijonoon pääsee kätevästi ihan ite. Todettiin palvelun olevan kiva, kun ei enää tarvii jutella ihmisen kanssa tilatessaan taksia. No, ensin vähän mietin, että niinhän se on, voi harmi, tykkään puhua ihmisten kanssa koneiden sijaan. Mutta kerrattuani viime yön taksitilauksen, muutin mielipiteeni. En kaipaa keskustelua, jos se on viimeöisen kaltainen. Vai mitä mieltä olette seuraavasta vuoropuhelusta:

- Taksi.
- X X täällä hei!
Hiljaisuus.
- Tarvitisisn auton osoitteeseen se ja se :)
Hiljaisuus.
- Kyytiin on tulossa neljä henkeä.
Hiljaisuus. Jatkuu. Aina. Vaan.
Ja jatkuu. Mietin jo, että mitähän minun nyt tulee tehdä, olenkohan tipahtanut langoilta.
Kunnes.
- Selvä.
- Kiva, kiitos ja hei!
- .
Naks.

No, taisihan olla vuoden kiireisin yö heillä. En arvostele enempää, mutta aion ainakin kokeilla tuota Valopilkkua. Katsotaan sitten uudelleen.

Voihan Vilkuttava Kämäräinen, ei minusta irtoa positiivisuutta, ei millin vertaa. En löydä mitään hyvää sanottavaa  mistään. Vieläkään. No, olenpahan ainakin, kaiken tapahtuneen jälkeen, elossa.

t.

JK. Kävimme eilen kaupoilla, hankittiin sopivaksi katsomamme kattaus piipittäjille, tai oikeammin sanottuna vinkujille. Ensin herkkua napaan ja sitten niska-poikki-hoitoon. Kiitos.

JJK. Ellet tiedä, kuka on Vilkuttava Kämäräinen, kato vähäsen kuuklesta.

Kelfie ja pelfie

Kaikki  murut kotosalla jouluna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin jouluaattona kirkossa, joululaulutilaisuus oli illalla Mikaelissa kymmeneltä. Kelfie isolapsen ja väviniän kanssa (kirkkoselfie siis) kuulemani mukaan onnistui. Hillitöntä pelfieiden ottoyritäntää (posankkaselfie siis) jouluyönä. Hillittömäksi yritännän teki liian monta kaksoisleukaa ja aikas navakka hiukset taivaalle lennättävä tuuli.

Joulupukki kävi meillä myöskin, sain mm. muistivärityskirjan... luulin sen jollakin lailla kehittävän muistiani... mutta ei, se oli toisella tavalla ansiokas, siinä ei ollut viivan viivaa ja se oli siis väritettävin kuvin varusteltu muistikirja. Kirjoitan paljon erilaisia muistiinpanoja ja muistikirjani pitää aina olla viivaton, käsialastani ei kukaan saa selvää, jos paperissa on viivat. Ellei ole saatavilla edes kopiopaperia ja joudun käyttämään jostain syystä ruutupaperia, kirjoitan vinottain, kulmasta kulmaan. Näin käsialani on edes siedettävää. Viivaneuroosini on huomattu... tästä tietenkin joku kätsänäppärä voisi vetää joitain psykolookisia johtopäätöksiä, mutta sanonpa vain, ettei kannata, pieleen menee.

Pikkulapsi sai toivomansa käärmeen, viisitoistametrisen. Siinä eräätkin tunnit täytettiin sitä ruotsalaiskaupan tyynyntäytteillä. Käärme on mitä ilmeisimmin kasvissyöjä, yläpuolinen nahka näyttää vadelmaiselta ja alapuolinen päärynäiseltä. Eikä sillä ole semmoista pistävää kieltä ollenkaan...

Joulupukki toi myöskin vakiolahjansa, tuhatpalaisen palapelin. Tällä kertaa kaikkien tuntema Marilyn lyijykynäpiirroksena. Punaisin huulin, ja ne huulet ovat reunojen lisäksi ainut koottu osa kolmeen koontipäivään. Ehkä ensi vuonna :)

Muistista mainitakseni, minulta hukkuu puhuessani kovasti paljon sanoja nykyisin, tavallisiakin. Pitänee muistaa mainita siitä. Muistaakseni.

Minun jouluni jää aikakirjaani, käänteentekevänä. Tapahtui itselleni merkittävä asia. Se, mitä tapahtui myöhemmin, tuon allakuvatun jälkeen, on tapahtumaketju, josta en ole ylpeä. Tuon allaolevan lausunnan nielin, vedin kyyneleet sisään, päätin etten itke. En itke en itke en itke. En itkenyt. Sydän kylläkin hakkasi, pelkäsin sen pullahtavan sormenpäistäni ulos, mutta ei, hengitin sen hiljaiseksi. Myöhemmät  tapahtumat ovat historiaa. Naamakirjapäivitykseni eiliseltä Maxinen sanoin:

Läheisyydessäni on ihminen, jolla on jo kaikkea, kaikkeen haluamaansa tai tarvitsemaansa hänellä on aivan riittämiin rahaa. Olen vuosia ollut vaikeuksissa hänen kanssaan lahjojen kanssa. En ole tiennyt, mitä oikein hänelle antaa. Mitään tavaraa hän ei ole milloinkaan tarvinnut, tai niin, jos olisikin, minun rahavarani eivät milloinkaan olisi siihen riittänyt. Joskus ostin merkkiyöpaitoja, mutta kun ne kerääntyivät vaan käyttämättöminä kaappiin, lopetin sen.

Joskus aina olen tehnyt hänelle jotain pientä, sellaista joka ei jää kaappeihin tilaa viemään ja jotka voi huoletta hävittää kun aika on tullut. Esimerkiksi pääsiäiskukkana taannoin tein hänelle laadukkaan munanmuotoisen pataottimen, laatukankaat ja täytteenä kallis materiaali, ohut ja kuumuutta läpipäästämätön (tietty voisin sen materiaalin nimetäkin, ei nyt kuitenkaan just tuotemerkki nouse mieleen). Patalappu ja kolmen tunnin ompelu ja kääntely kerran ja toisenkin. "Voooooi kuuuuuuinkaaa iiiiiihhaaaaanaa se olikaan, mistä sinä tällaisen keksitkin minulle tehdä, niiiin iihhana ja tarpeellinen."

Eräänä tasajuhlapäivänään talviseen aikaan päätin kutoa hänelle erikoisvillasukat, viikon ajan joka ilta niitä kudoin, opettelin aivan uuden tavan tehdä lämpöä kylmänherkän sukkiin. Taas "niinn iihhanat, tarpeelliset ja juuri hänelle sopivat". Ja näitä vastaavia on lukemattomia näiden vuosien aikana.



"Olimme siellä ja siellä rouvien kanssa retkellä. Kun sitten tuli aika tutustua heidän myymäläänsä, minä kyllä ajattelin, että mitä ihmettä ne naiset niitä kaikkia askarteluja tuijottivat ja vielä suunnittelivat ostavansakin!! Siällä oli semmoisia kaikenlaisia askarteluja, sukkia ja patalappuja, mää päätin käyttää aikaaaaani pareemmin ja mennä vessaan! Kyllä semmosia askarteluja itse aina muutenkin saa! Mää menin vessaan!!!!". Näillä sanoin, paino viimeisellä sanalla.

(Kirj. huomio: Olen itse ostanut mm. tämän yrityksen askarteluita ko. myymälästä. Kyseinen retkikohde myy ainakin mm. Bukowskin pehmoleluja, karitsanvillaisia kastemekkoja, Maria Drockilan kynttilöitä, käsimaalattuja silkkihuiveja, Ekelundin pellava- ja puuvillapyyhkeitä (joista sanotaan mm. seuraavaa: "Ekelundin  perheyrityksellä on yli 450 vuoden takainen perinne pellava- ja puuvillatuotteiden valmistuksessa. Ekelund on valmistanut tuotteita kuninkaallisille, presidenteille ja keisareille tavallisia kuluttajia unohtamatta. Ekelund vaalii luontoa ja heidän tuotteensa onkin ympäristömerkitty Ruotsin Luonnonsuojeluyhdistyksen hyvä ympäristövalinta -merkinnällä."), erilaista keramiikkaa, mm. Demdacon Willow tree -hahmoja ja lisäksi vielä erilaisia puu- ja vanerituotteita). Oikeiden itsensä käsitöillään elättävien käsityöläisten tuotteita kutsutaan askarteluiksi. Itse en ole käsityöläinen, olen harrastaja, en kuitenkaan askartele.) No niin, elämä tästä eteenpäin on varsin yksinkertaista tämän lahjomisen suhteen. 

Niin se vaan on, että tämä joulu jää aikakirjoihin. Eikä ainoastaan minun, siitä olen pahoillani, että ulkopuoliset kärsivät myös. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ei toistu enää milloinkaan omalta osaltani, jotain olen oppinut. Kovat oppirahat siitä maksan. Joku voisi sanoa tätä viimeistä kappaletta jeesusteluksi, mutta minut tuntevat tietävät, että tämä on totta.

tarja