Rampa ja sokee

Niitä me tuon vanhan miehen kanssa ollaanm rampa ja sokee. Oltiin aamulla lähdössä, toinen hammaslääkäriin ja toinen silmälääkäriin. Samaan rakennukseen mentiin, aika puolen tunnin välein. Huomattiin sitten ettei voidakaan mennä autolla. Minä kun en voi käteni puolesta ajaa eikä mieheni taas silmänsä puolesta. No, tuumittiin, josko sittenkin mentäisiin, hän ajaisi ja minä näkisin. Päätettiin sitten kuitenkin olla menemättä, kun tuota luntakin oli tullut...

Yritin kuukelista hakea sopivaa kuvituskuvaa tähän, sitä kuitenkaan löytämättä. Tekstipuolelta löysin hyvän osman, kirjasta Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi, K. Raitio, kas näin ei kuvaa, vaan tällainen tarina:

Sokea ja rampa.

Rampa mies istui suruissaan tien laidalla. Sokea sattui siitä ohi kulkemaan. Rampa, jolle aika kävi pitkäksi, kun täytyi toimettomana virua, huusi tälle: “Mitäs kuuluu, veikkonen?”

Sokea valitti, ett'ei voinut tiellä pysyä, ja kysyi häneltä, eikö hän tahtoisi olla niin ystävällinen, että johtaisi häntä kappaleen matkaa.

“Ah", vastasi rampa, “senhän mielelläni tekisin, kun minulla vaan olisi niin terveet jalat kuin sinulla; mutta minähän miesparka en saata kävellä!” “Ja minä mies poloinen en saata nähdä", lausui sokea. Näin valittelivat he toisilleen kurjuuttaan.

Äkisti juolahti sokean mieleen hyvä tuuma. “Kuulehan", sanoi hän rammalle, “istu sinä minun selkääni; minä kannan sinua. Minä lainaan sinulle terveet jalkani, lainaa sinä minulle terveet silmäsi.” 

Tuumasta toimeen. Sokea kantoi rampaa, rampa johti sokeata. Näin auttoi toinen toistaan. Yhdessä pystyivät he nyt suorittamaan, mitä kumpikin erikseen olisi ollut kykenemätön aikaan saamaan. 

(Tuolta löytyi muuten paljon muutakin kovin opettavaista tarinaa niitä tarvitseville, näin sivumennen mainittuna.)

Ei vaiskaa, hauskat meillä muuten. Vanhalle miehelle pukkasi tuosta vain kaihin toiseen silmään, puolisokea. Ja minä rampana sitten rampautin itseäni vielä lisää. Minähän olen joulusta lähtien syönyt särkylääkettä, milloin migreeniin,  temppuilevaan hampaaseen ja olkapäähän, milloin vain hampaaseen ja olkaan. No, tänä aamuna sitten sain  päivystysajan omalle hammaslääkärilleni, hampaassa oli enää reunat. Kävi ilmi, ettei siinä sitten muuta enää olekaan kuin laidat, tai oikeastaan enää yksi laita. Ja nyt on monttu täynnä jonkinlaista kittiä pitämässä ikeniä ojennuksessa, kunnes saan siihen vähän lisää rakenteita. Ja kunnallisessa hammashoidossa kun olen, siihen saattaa mennä vähänkin aikaa. 

Jos tässä taasen haluaa jotain hyvää nähdä, tuo syöminen on vähän hankalaa, hui kauheeta, voisko paino laskea? Ja sitten se toinen positiivinen näkökanta: koskei kerran autolla tai fillarilla voi töihin huristella, voi rauhassa aamusella jo ottaa sen parhaan lääkkeen, sen jossa on se sellainen kiva punainen kolmisivuinen kuva... ja kylä helpottaa, niinko tamperelaine sanois.

Mikäs tässä siis ollessa, pää jomottaa noin viikon kahdesta, hammas kiukuttelee ja olkapää ratkennut. Aamulla taas töihin hyvin lääkittynä :)

Jaksetaan painaa loppuviikko, jookos kaikki!

PS. Jippii, uusi lukija, tervetuloa!!