Vajaakätinen virkkaa?

Vasemmalla kädellä eläminen on sitten mukavaa. Ei se ollut vielä mitään, että käsi oli toimintakyvytön kuukauden, kyllä sillä pärjäsi. No sitten se kiltti kirugisetä puukotti sitä edellisten repeämien lisäksi ja vielä sidotutti koko käden kylkeen ja tyynyyn kiinni. Tässä sitä ollaan. Kädetönnä elelen. Tietty jotain hyvääkin. Sain luvan käyttää sukkapuikkoja ja virkkuukoukkua, joo'o luit oikein, sain luvan. Kunhan ranne pysyy oikealla korkeudella, muulla ei ole väliä. No, niin rohkea en vielä ole ollut, että koukkuun olisin koskenut, kävin kyllä lankakaupassa hypistelemässä, parisenkymppiä meni...

On taivaan tosi, että olen päässyt helpolla, käpälä ei juurikaan ole särkenyt. Tai tietty leikkauksen jälkeen, tai no, oikeastaan ei edes silloin, oli sen verran sopivat napit. Niitä nappeja pari päivää ja olo oli kuin iloluontoisemmallakin naisihmisellä :) Mikään ei ollut huonosti tai haitannut ja oli suorastaan ilo lähteä ostamaan (vuorokausi leikkauksesta) vanhojentanssikenkiä keskilapsen seurana (lue: maksajana). Sen verran ammattitaitoinen ostaja tosin olen, että eka kauppa, ammattinsa taitava myyjä ja ekat kenkulit. Se oli siinä. Ja pisteenä sen kuuluisan ii:n päällä komeili hintalappu, kakskyt euroo. Jos ne kengät olisi maksaneet satasen, olisin senkin niistä maksanut, mutta joskus voi voittaa, taas niin kävi... 

Sit mulla on semmonen olo, että soittaessani töihin taisin hihitellä. Hyi minä, vakava asia ja yks hihittelee kuin olisi hauskaakin.

Jollain lailla on semmoinen olo, että tahtoo vielä vähän makustella. Minut leikattiin tällä kertaa yksityisellä puolella, viimeksihän minut (kilpparini) leikattiin suuressa sairaalassa julkisella. Ja jotenkin, en vieläkään tiedä, kumpi parempi jos kumpikaan. Toki yksityisellä puolella on kaksi suurta etuaan, aikataulutus ja byrokratia.

Vakuutuksen turvin menin suoraan yksityiselle, heti tutkimus ja ekat kuvat. Seuraavalla viikolla magneettikuvat ja puhelindiagnoosi. Kaksi arkipäivää ja leikkausajasta sopiminen. Silloin kun minulle parhaiten työn puolesta sopii siis. Leikkauspäivä, illalla kotiin. Virtuaaliavusteinen voinnin seuranta kolme vuorokautta, puhelinapu (vain) päiväsaikaan seitsemänä päivänä viikossa. Siteiden vaihto kaksi vrk leikkauksesta. Edessäpäin tikkien poisto, lääkärin tapaaminen ja tehokas kuntoutus (onkin tarpeen, olkapäälläni roikkuu nimittäin hyödytön turta uloke, jossa vain sormet toimivat jollain lailla). 

Joo ja kiitos leikanneelle taholle, ainoa, mitä minun piti itse tehdä, oli vahinkoilmoitus. He hoitivat kaiken muun vakuutusyhtiön kanssa. He tekivät sen mikä on heidän vahvuutensa eivätkä jättäneet sitä amatööri-kompuroijalle. Kiitos siitä!!

Jotenkin minulla on aiemmin koettuun verrattuna sellainen olo, ettei julkinen puoli pystyisi samaan tehokkuuteen ja joustavuuteen. 

Mennessäni sisään ilahduin heti kivoista sairaalahousuista, mustaharmaat. Paita sitten tuottikin pettymyksen, samanlainen trikookankainen vaaleansininen kaapu kuin julkisellakin. Joku minua varmaan voisi valistaa ja kertoa syyn tuohon paitaan :) No, mennessäni vuoteelleni odottelemaan vuoroani olisin saanut iPadin, mutta kun satuin jo selailemaan omalla älykkäälläni. Ja kivoja nappejakin he tarjosivat... Leikkauksen jälkeen huomasin olevani suuressa heräämössä ainoa naispuolinen. Ihmekös tuo, samana päivänä kun sattui leikkaamaan the urheiluvammalääkärisetä samaisessa talossa. Ja jos olin ainut naispuolinen, niin olin myös se, joka railakkaasti nosti potilaiden keski-ikää... 

Ollessani riittävästi herännyt minulle tuotiin aamiaistarjotin. Kello oli kolme. Ihanaista tuoretta kuumaa kahvia, pienellä piristyksellä varustettu tuore kinkku-juustoruisleipä kasviksineen, valmiiksi käsiteltyjä tuoreita hedelmiä, Yosaa ja lämmin toscapulla. Ja konjakkilasi. Ja minähän sulin. Hyvä ruoka ja parempi mieli, vai miten se meni? Ne pienet yksityiskohdat siinä prikalla ja minä kuvittelin olevani filmitähti. Ei julkisen puolen tarjoiluissa oikeasti vikaa ole, heillä vain ei ole resursseja siihen pieneen viimeistelyyn, joka minutkin sulatti. Totuus on, että julkisella puolella tehdään ruokaa laadukkaammista raaka-aineista kuin ravintoloissa. Mut kun suolaa on vähemmän kuin totuttu on, niin se ruokahan on pahaa. Mitä se ei oikeasti ole. Ja olen taas lausunut, ugh!

Ja jos joku ystävällinen tuota paita-asiaa voisi valaista, niin olisi toinenkin kiinnostava yksityiskohta: Kaikissa papereissa, jotka oparaatioon liittyivät, kerrottiin huolella, miten alkoholia ei saa nauttia 24 tuntiin ennen eikä jälkeen operaation, ja kuitenkin se tuoksuva lasi kahvin keralla eteen kannettiin. Mihin muuhun kuin sairaaladramatiikkaan se mahtaa liittyä?

Ja hitsiläinen, vielä pari juttua. 

Täällä kotona palvelu on erinomaista, aamiainenkin leijailee sänkyyn, ruoat ovat hyvin vasenkätiselle sopivia, aamuisin pukija tulee ja kysyy toivetta päivän asusta ja vielä pukeekin. 

Mutta sitten se päivän negatiivisuusannos. Olin eilisen nauliutuneena telkun eteen, koko päivän. Itseäni siitä vain syyttää voin, mutta päätin purra hammasta. Ällistyttävä ohjelmatarjonta. Ällistyttävä. Minähän en juurikaan telkkua katso (huomaattehan sädekehäni, plim plim), en vain ehdi ja mitä lie. Nyt muistan taas syyn.    Mitä ihme roskaa se tarjoaa? Sellaista ohjelmistoa suurimmalta osalta, että olisi ollut katsojia kunnioittavampaa jättää ne tekemättä tai jos tehtykin on, niin ainakaan Suomeen ostamatta. Ja jos joku ne vielä on ostamaankin mennyt, voisi joku karsinta vielä olla ennen eetteriin päästämistä. Joo joo, tiedän, siinä on se off-näppäin, mutta niin erinomainen ihminen kun olen, niin olen, olen... ällistynyt.

Eikä ällistystä kotikuviotkaan vähennä. Tuo kuvaaminen kun on vähän hankalaa, sitten kun tilanne tulee, sitä tekee minkä voi.

Keskilapsi on selvästi sisäistänyt ergonomian:

terv. nimim. "Ällistyttävä naiseläjä"