Kunnon valitus, ei edes kuvia

Saako valittaa? Ei se mitään, valitan silti.

Olin eilen töissä pitkään, tulin illalla ysin pintaan kotiin. Samassa läksimme yllättäen paikallisen partsakolon pihalle, keskilapselta oli hävinnyt sinne avain. Pikkulapsi metallinpaljastimineen oli hälytetty paikalle jo aiemmin. Menimme me molemmat vanhukset sitten vielä etsintätalkoisiin.

Asia oli niin, että muru oli avannut varaston munalukon avainnipussa olleella avaimella ja vienyt nipun omistajalleen. No, tämä oli sitten aikanaan lähtenyt kotiin ja huomannut tämän yhden avaimen renkaineen puuttuvan. Palasi sitten takaisin ja syyllinen avaimen hukkumiseen löytyi heti, mun muru. Sitä sitten muru ja metallinpaljastintyyppi etsivät, enemmän ja vähemmän itku kurkussa. Sitten astuimme remmiin myös me vanhat.

Menimme paikalle. Kolo on sisäpihassa, riensimme sinne. Siellä oli henkilö sadetakissaan, jutteli jonkun lapsen kanssa, eivät reagoineet meihin kahteen millään lailla. Kertasimme omine lapsinemme faktat ja aloimme etsinnät. Varasto, piha, kolo, uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa menin näiden kahden juttelevan henkilön ohitse. Ai mooi, mehän tunnemmekin jo viime syksyltä :) toinen heistä vastasi moi, toinen jatkoi mitään puhumatta maahan tuijotteluaan ja kengällä hiekkaan ympyröiden piirtämistä. Annoin heidän olla. Jatkoin etsintää ja kuulimme näiden kahden iloisen lörpöttelyn, keskenään. Keskellä pihaa, kahdestaan meidän neljän jatkaessa etsintää, pimenevässä illassa.

Löysin sitten avaimen, pohdittuani murun arkitapoja. Seurasin mutuani ja mutu oli oikeassa, tunne taas voitti. Avain oli pudonnut renkaineen pesuvatiin, jossa oli kaikenlaista "roinaa", mitä lie retkimuonatarvikkeita/välineitä. Siellä roinan ja vadin reunan välissä pilkotti avain. Nostin avaimen ilmaan, menin näiden kahden keskenään lörpöttelevän luokse ja kysyin, josko tämä kädessäni oleva avain on se, joka oli hukassa. Tällöin tämä maahanpiirtelijä (jota lapseksi ensin luulin, hän paljastui ihan aikuiseksi, pienikokoiseksi sellaiseksi, jo tutuksi) nosti katseensa ensimmäisen kerran, katsoi minuun ja sanoi "joo kiitos". Siinä kaikki.

Kyse on siis partiolaisista, aikuisista. Johtajista. Tarkistin muistini virkistykseksi, mitä järjestön sivusto kertoo partiolaisen arvoista. Kas näin, suora lainaus:

Suhde muihin ihmisiin merkitsee toisten ihmisten auttamista ja heistä huolehtimista sekä toisten ihmisten kunnioittamista. Kas niin.

Nämä kaksi aikuista, vuosia ja vuosia partiossa olleina, kohtelivat meitä kuin ilmaa, katselivat vierestä kun lapseni itkien etsi avainta. He kouluttavat lastani johtajuuteen. Esimerkilläkö? En minä heidän huomiotaan enää oikeasti kaivannutkaan, on nimittäin kokemusta samasta kaksikosta viime syksyltä, heidän käytöksensä silloin oli niin ällistyttävää, ettei muuta voinut odottaakaan. Tai no joo, yllätyin siksi, että olin toivonut sen olleen vain jokin sattuma. Eilinen kuitenkin kertoi sen olevan ominaisuus. Hattivatteja edelleen. Uskomatonta ja samalla totta.

Mites se menikään, yhteisöllisyys, suvaitsevaisuus, avoimuus, monimuotoisuus... sattumoisin tiedän jotain partsajutuista, olin alle kymmenen liittyessäni järjestöön, olen merkkini suorittanut, johtajakoulutukset käynyt ja kaikkea johtanut, kaikki kekkerit heidän riveissään järjestänyt, kisat kisannut ja suuretkin kisat johtajana läpikäynyt. Osallistunut, johtanut, muonittanut, sammuttanut yleensä viimeisenä lähtijänä valot. Olen myös lapseni kaikki nuo taustallani kasvattanut (oikeesti meillä vanhan miehen kanssa on molemmilla partsatausta, arvatkaas vaan, mistä kaikki alkoi) ja kaksi heistä sitä harrastamaan päästänyt (sitä ekaa ei edes kiinnostanut). Minulla on kanttia sanoa jotain aatteesta, arvoista, yhteisöllisyydestä ja niin edelleen. Tietenkin minun tulee olla itsekin suvaitsevainen, mutta huono käytös ei siihen kuulu, ominaisuutenakaan.

Sainpas valitettua. Hitto. Jos vaikka pari kirppulöytöä seuraavaksi... katotaan...