Väsynyt mutta onnellinen

Noilla sanoilla päivitin eilen naamakirjani. Toukokuusta saakka takaraivossa vaikuttanut hetki on eletty, onnellisesti ohitettu. Keskilapsi lakitettu. Jakku valmis ja hattu päässä. Seuralaisenani on suunnaton väsymys. Suunnaton.

Lakituksesta

Onnellisuuteni kumpuaa kaikista lapsistani. Upeat lapset ja ylpeä äiti. On kovin vähän sanoja, joilla kuvata tunnettani noita sanoja paremmin. Ehkä tyytyväisyys voisi olla täydentämässä.

Sankarin malja

Perheellemme tutulla tavalla valmistauduimme lakkiaisiin. Viimeiseen hetkeen. Murut aiheuttivat hilpeyttä valmistelujen lomassa, en ennen ole kuullut kenenkään muun tinkineen samana päivänä sekä hautaustoimistossa että apteekissa, kummassakin onnistuen...

Juhlajuomat hankki isolapsi, mukanaan tarkka (!) ohjeistus hankinnoista. Tulokseen hyvin tyytyväinen äiti. Tilkka itsekeitettyä tyrniglögisiirappia onnittelumaljan pohjalle ja päälle Demi Seco Cavaa, luomumallia, nam. Autoilijan versiossa oli kylmää mustikkaglögitiivistettä (lienee sen maineikkaan turkulaismehutehtaan tuotantoa, sen joka tekee valkoherukasta kuohariakin) ja omatekoista kuplavettä, mielestäni onnistunut yhdistelmä. Illalla prinsessan  tytsykät saivat vaaleanpunaista kuplajuomaa, merkiltään Las Morias. Mitään tietoa hinnoista ei ole. Kaksi laatikollista meni. Tai ei ihan, taitaa olla pullo kumpaakin vielä jäljellä.

Tässä ovat onnittelujuomat

Ruokana tarjosimme jamaikalaismaustettua kanaa, bataattiperuna- ja polentapalsterilaatikkoa, keltajuurista ja muista vaaleista juureksista tehtyä uunirosollia (ei siis keitettyä kamaa, vaan pahdettua), bataattifetasalaattia, marinoitua papusalaattia, salaatinkastikkeena balsamicosiirappia, focacciaa valkosipulilevitteen kera ja jälkkärinä minivalkosuklaapannacottaa. Juomana valkoviini hanasta ja vesi. Lapsia ei mukana ollut, ellei lasketa itetehtyä.

Kaffen kera lakkikakun lisäksi oli minimuffareita italialaisella marenkikuorrutteella, koristeenaan sokerimassasta tehty nappi, miniwhoopiet sitruunatäytteellä, daimkeksejä sekä taateli- ja kanelileipiä. Kantavana ajatuksena menussa oli joulun läheisyys, mutta ei jouluruokaa. Ei punaista, muuta kuin tomskut leivässä. Lisämausteena kaikki ruoka oli gluteenitonta ja vehnätärkkelyksetöntä. Jos leivonnaiset olivat ns. taviksia, niille oli gluteeniton vastaava. Kumpikaan noita tarvitsevista ei ollut mukana.

Tavallisesti tässä perheessä vietetään Itsenäisyyspäivää kuten monet muutkin, tuntematonta ja linnanjuhlia katsoen, herkkuja syöden ja itsenäisyyskynttilöitä poltellen, meillä lisäksi joulukortteja tehden. Tänä vuonna tavallisuuteen tuli muutos, kynttilätkin ikkunoilla sytytettiin vasta puoli seitsemältä. Korteista ei ole edes ajatusta olemassa. Linnanjuhlista tiedän vain lööpissä näkyneen hoikan naisen päällä olleen puvun, en tiedä edes väriä... joku varmaan teki tai oli tekemättä jotain, samoin joku varmaan sanoi jotain tai...

Ruokakuvia ei kukaan ottanut

Oli aika erikoiset/erilaiset nuo juhlamme, koko päivänä tapasimme vain yhden sukulaisen. Vieraat olivat ystäviämme, sekä sankarin että meidän vanhempien. Sukulaisia oli toki kutsuttu, mutta kullakin oli syynsä olla olematta paikalla. Saimme viettää hyvän päivän, itsellä kuitenkin morkkis huonosta emännöinnistä. Minulla oli kuitenkin syyni, miksi tein niin kuin tein. Minun hyvä päiväni jatkui vielä yön ylikin, saimme pitää isolapsen kummitädin miehineen vielä pidempäänkin. Onnellisuutta. Rakas, tärkeä ystävä.

Kun jäimme perheen kesken, iski totaalinen väsymys. Mitä tein? En mitään. Vain olin. Söin pari ruisleipäpalaa valkosipulilla. Taisin kumota yhden pullonpohjan. Luullakseni näin telkusta sen ei menny niinku-ohjelman, muistelisin heidän tehneen jotain hassuja narusta roikkuvia havukimppuja, en ole varma. Sukkaakin olisi voinut kutoa siinä ollessaan tekemättä mitään, mutta ei ahteri liikahtanut lankoja hakemaan. Yön nukuin kuin kuollut (anteeksi kielikuva), aamulla heräsin kelloon ja hinasin itseni leipätyöni äärelle.

Kuuklelääkärin diaknoosi (josta taannoin kitisin) tuli tänään kumotuksi, oma henkilääkärini oli samaa mieltä kanssani sen vaikutuksesta kehooni. Huh ja pah, helpotuksen huokaus. Miksi sitten en heti puhunut henkilääkärilleni tästä muistiongelmsta? Kyllä hän tietää siitä, mutta puhuin työterveyslääkärille, koska ongelma liittyy työntekooni, työhön, jossa olemattomasta muistista saattaa olla haittaa, huonolla tuurilla jopa vaaraa. Tuota viimemainittua vähän pelkään. Suuri osa ammattitaitoani on selkäytimessä ja sieltä nousee osaaminen ja tilanteiden hallinta. Mutta mitä jos ei nousekaan? Kaiken lisäksi muistiani on tutkittu työterveydessä jo aiemminkin. 

Tulee mieleeni jostain jossain vaiheessa lukemani jonkun lääkärin kommentti kilpirauhaspotilaista. Hän sanoi, että kilpparia potevilta pitäisi kieltää ainakin väliaikaisesti ajokortti. Näin jälkikäteen olen samaa mieltä. Sekä liika- että vajaatoimintaisilla on kognitiivisia haasteita, joita ei itse välttämättä edes tunnista. Mutta totuuden nimissä on sanottava, että olisinpa halunnut nähdä lääkärin, joka olisi maininnut minulle ajokortista... minut tuntevat lienevät samaa mieltä...

Voikaa hyvin,