Ällistyttävä juoksija

On ilta, taivas on hiljalleen tummumassa kohti yötä. Päivä on ollut kylmä, tuulinen ja sateeton, lähiseuduilla on tullut jopa lunta. Ollaan ison ja pienen miehen kanssa kotiuduttu ja jo syötykin. Koti on hiljainen ja rauhallinen. Valoja on kovin vähän, lähinnä telkkuhuoneessa pikkulamppu ja telkku. Istun lempituolissani lukemassa, mitälie naamakirjaa tiirailen, pikkulapsi katsoo telkkua talon toisessa päässä ja vanha mies ruokkinee possujaan tiatsikan maatilalla.

Kuuluu pieni ääni, kahahdus keittiöstä, kysyn miekkoselta, että mikäköhän ääni se oli. Miekkonen nousee koneelta, astahtaa kohti keittiötä, epäillään siimahäntiä. Sisäoven avain narahtaa ja kääntyy, ei taida yltää avaimeen siimahäntä. Mies menee ovelle, näkee vilahduksen poisjuoksevasta selästä. Juoksee perään. Saa kiinni. Ottaa meidän omaisuutemme tämän juoksijan hallusta. Juoksija tarjoaa rahaa. Mies ei kelpuuta muuta kuin omamme. Käskee tämän hävitä tai muuten kutsuisi poliisin.

Kolmikymppinen, kuulemma raukkaparka olemukseltaan oleva herrahenkilö oli tämä polkupyörän peräkärryn kanssa kulkeva juoksija.

Tuli. Minun. Kotiini. Tuosta. Vain.

Kuten olen kertonut, meillä on yhdeksän naapuritaloa, olemme keskellä näitä. Joka puolelta näkyy meille, ollaan kuviteltu olevamme jotenkin riittävän näkösällä ja tavallaan "turvassa". Joo ei kuvitella enää. Tässä talossa on aikanaan asunut kaikenlaista väkeä ennen meitä ja mekin olemme jo puolitoista kymmentä vuotta tässä asuneet. Kerran ekana kesänä pihaan käveli herrahenkilö, avasi nahkatakkinsa ja sanoi "kah tyttö, osta sie kello", kieltäydyin ja kerroin ettei meillä käydä kauppaa. Hän pyysi anteeksi ja poistui. Sen koommin ei ole haittaa ollut, jos silloinkaan.

Kunnes nyt. Ei hitto, mihin tämä maailma menee? Haluanko tietää? En. Jätän ajattelematta myös sen, että olisin ollut yksin tai kaksin pikkulapsen kanssa ja tämä juoksija olisi katsonut minua silmästä silmään.

Ällistyneenä nukkumaan.

-t-