Kirkon kivijalassa

Läheltämme on löytynyt hyvin hyvin vanhan kirkon jäänteet, kivijalka, alttarin perustus ja suojamuuri. Itse hyvinkin tapakristittynä ajattelin olevan mahdollisesti mukava mennä Helluntain ekumeeniseen rukoushetkeen kirkon kiville, houkuttimena nimenomaan tuo ekumenia. Paikalla kerrottiin olevan ekumeniaa edustamassa Pyhän Birgitan ja Autuaan Hemmingin ja Ortodoksisen Pyhän Aleksandran Seurakuntien Prelaatit paikallisen rovastin johdolla. Lisäksi kaivausjohtaja lupasi lopuksi kertoa kaivauksista ja niiden tuloksista.

No ekumeniasta tuskin voi puhua, paikalla oli ekumeniaa edustamassa vain entinen kirkkoherra. Kaiken lisäksi ex-kirkkoherra, joka puhui aivan kamalia, näin tapakristityn korvin kuultuna.

Koen olevani ihan tavis tapakristitty, käyn harvoin kirkossa, mutta käydessäni tapanani on kuunnella sanottua ja puhuttua. Olisi kylläkin taaskin  helpompi elämä mikäli olisi jättänyt kuuntelematta sanan sisältöä. Olen ensimmäisen kerran pahoittanut mieleni kirkossa oikeasti kuunnellessani papin puhetta mummuni siunaustilaisuudessa, parisen vuosikymmentä sitten. Loukkaannuin verisesti. Sen jälkeen muutamia kertoja on särähtänyt korvaan ja ikäviä ajatuksia on pyörinyt pienessä päässäni. Yritän taas tänään olla loukkaantumatta. Samalla aivokuoressa tykyttää.

Pohdin paljon oikeaa ja väärää. Oikeammassa ja vääremmässä olemista. Sitä, kuka oikean ja väärän asettaa, määrittää. Ei minulla mitään vastausta ole, pohdintaa sitäkin enemmän. Tänään kuulin oikeassaolijaa. Omasta mielestään toki vain. Evlut ex-kirkkoherra.

Taviksena mietin, olisiko aktiivisempi seurakunnan tilaisuuksiin osallistuminen tehnyt minun ajatusmaailmastani samankaltaisen tämän ex-khran kanssa vai ajattelisinko siitäkin  huolimatta niin kuin ajattelen. Minä ajattelen uskoa armon, rakkauden ja suvaitsevaisuuden kautta. Mitään niistä tämä ex-khra ei mielestäni edusta. Päinvastoin.
Paikallisen Arkkipiispan asennetta arvostan. Minun mittapuullani hän on ihminen. Suvaitsevainen. Ja näin välikommenttina mainittakoon, että taannoin naamakirjassa iloitsin hänen suvaitsevaisuudestaan ja klik, samalla pieneni kaveripiirini sanalla "yäk". Hohhoijaa vaan. Siinä meni oikeassaolija.

Mietin paljon tuota suvaitsevaisuutta. Suvaitsemattomuuttaa. Erilaisuuden sietämistä. Enkä näköjään itse siedä tässä kohtaa erilaisuutta ollenkaan. Kirkon mies oli omasta mielestään niiiin oikeassa, sitä minä en suvaitse itse. Se jyrkkä oikeassa oleminen on minustaa sietämätöntä. Ja kyllä, PKN on edelleen aivan loistava, suvaitsemattomuudesta puheen ollen.

Kohtaan työssäni paljon ihmisiä. Monella tapaa erilaisia. Eri puolilta maailmaa tulevia. Eri kieliä puhuvia. Moniin uskontoihin kuuluvia. Nuoria ja vanhoja. Eri tavoilla poliittisesti ajattelevia. "Terveitä" ja sairaita. Jäykkiä ja joustavia. Hiljaisia ja äänekkäitä. "Uskovia" ja ateisteja. Omilla jaloillaan käveleviä ja muilla keinoin kulkevia. Työttömiä ja työllisiä. Ja niin edelleen, vaikka kuinka pitkälle. Vapaa-ajalla usein päädyn erilaisuuden äärelle. Joka päivä opin uutta, uusia näkökantoja ja erilaisia tapoja ajatella. Kuka määrittää oikean ja väärän? Mikä on oikein? Kuka voi sanoa toisen tapaa ajatella vääräksi? Miten se menikään se juttu siitä ensimmäisen kiven heittämisestä?

Voisin vastata tähän itse. Kun olin pahoittanut kirkonmäellä mieleni, suljin korvani puheelta. Peipponen viserteli lähipuun tuoreessa vihreydessä, tuomien tuoksussa, siinä vastaus. Iloinen oikeassa oleva peipponen. Siinä oli kaikki, armo, rakkaus ja suvaitsevaisuus.

Mieleeni nousee Taivaannaula.

mukasuvaitsevainen,tarja