keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kelfie ja pelfie


Kaikki  murut kotosalla jouluna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin jouluaattona kirkossa, joululaulutilaisuus oli illalla Mikaelissa kymmeneltä. Kelfie isolapsen ja väviniän kanssa (kirkkoselfie siis) kuulemani mukaan onnistui. Hillitöntä pelfieiden ottoyritäntää (posankkaselfie siis) jouluyönä. Hillittömäksi yritännän teki liian monta kaksoisleukaa ja aikas navakka hiukset taivaalle lennättävä tuuli.

Joulupukki kävi meillä myöskin, sain mm. muistivärityskirjan... luulin sen jollakin lailla kehittävän muistiani... mutta ei, se oli toisella tavalla ansiokas, siinä ei ollut viivan viivaa ja se oli siis väritettävin kuvin varusteltu muistikirja. Kirjoitan paljon erilaisia muistiinpanoja ja muistikirjani pitää aina olla viivaton, käsialastani ei kukaan saa selvää, jos paperissa on viivat. Ellei ole saatavilla edes kopiopaperia ja joudun käyttämään jostain syystä ruutupaperia, kirjoitan vinottain, kulmasta kulmaan. Näin käsialani on edes siedettävää. Viivaneuroosini on huomattu... tästä tietenkin joku kätsänäppärä voisi vetää joitain psykolookisia johtopäätöksiä, mutta sanonpa vain, ettei kannata, pieleen menee.

Pikkulapsi sai toivomansa käärmeen, viisitoistametrisen. Siinä eräätkin tunnit täytettiin sitä ruotsalaiskaupan tyynyntäytteillä. Käärme on mitä ilmeisimmin kasvissyöjä, yläpuolinen nahka näyttää vadelmaiselta ja alapuolinen päärynäiseltä. Eikä sillä ole semmoista pistävää kieltä ollenkaan...

Joulupukki toi myöskin vakiolahjansa, tuhatpalaisen palapelin. Tällä kertaa kaikkien tuntema Marilyn lyijykynäpiirroksena. Punaisin huulin, ja ne huulet ovat reunojen lisäksi ainut koottu osa kolmeen koontipäivään. Ehkä ensi vuonna :)

Muistista mainitakseni, minulta hukkuu puhuessani kovasti paljon sanoja nykyisin, tavallisiakin. Pitänee muistaa mainita siitä. Muistaakseni.

Minun jouluni jää aikakirjaani, käänteentekevänä. Tapahtui itselleni merkittävä asia. Se, mitä tapahtui myöhemmin, tuon allakuvatun jälkeen, on tapahtumaketju, josta en ole ylpeä. Tuon allaolevan lausunnan nielin, vedin kyyneleet sisään, päätin etten itke. En itke en itke en itke. En itkenyt. Sydän kylläkin hakkasi, pelkäsin sen pullahtavan sormenpäistäni ulos, mutta ei, hengitin sen hiljaiseksi. Myöhemmät  tapahtumat ovat historiaa. Naamakirjapäivitykseni eiliseltä Maxinen sanoin:



Läheisyydessäni on ihminen, jolla on jo kaikkea, kaikkeen haluamaansa tai tarvitsemaansa hänellä on aivan riittämiin rahaa. Olen vuosia ollut vaikeuksissa hänen kanssaan lahjojen kanssa. En ole tiennyt, mitä oikein hänelle antaa. Mitään tavaraa hän ei ole milloinkaan tarvinnut, tai niin, jos olisikin, minun rahavarani eivät milloinkaan olisi siihen riittänyt. Joskus ostin merkkiyöpaitoja, mutta kun ne kerääntyivät vaan käyttämättöminä kaappiin, lopetin sen.

Joskus aina olen tehnyt hänelle jotain pientä, sellaista joka ei jää kaappeihin tilaa viemään ja jotka voi huoletta hävittää kun aika on tullut. Esimerkiksi pääsiäiskukkana taannoin tein hänelle laadukkaan munanmuotoisen pataottimen, laatukankaat ja täytteenä kallis materiaali, ohut ja kuumuutta läpipäästämätön (tietty voisin sen materiaalin nimetäkin, ei nyt kuitenkaan just tuotemerkki nouse mieleen). Patalappu ja kolmen tunnin ompelu ja kääntely kerran ja toisenkin. "Voooooi kuuuuuuinkaaa iiiiiihhaaaaanaa se olikaan, mistä sinä tällaisen keksitkin minulle tehdä, niiiin iihhana ja tarpeellinen."

Eräänä tasajuhlapäivänään talviseen aikaan päätin kutoa hänelle erikoisvillasukat, viikon ajan joka ilta niitä kudoin, opettelin aivan uuden tavan tehdä lämpöä kylmänherkän sukkiin. Taas "niinn iihhanat, tarpeelliset ja juuri hänelle sopivat". Ja näitä vastaavia on lukemattomia näiden vuosien aikana.



"Olimme siellä ja siellä rouvien kanssa retkellä. Kun sitten tuli aika tutustua heidän myymäläänsä, minä kyllä ajattelin, että mitä ihmettä ne naiset niitä kaikkia askarteluja tuijottivat ja vielä suunnittelivat ostavansakin!! Siällä oli semmoisia kaikenlaisia askarteluja, sukkia ja patalappuja, mää päätin käyttää aikaaaaani pareemmin ja mennä vessaan! Kyllä semmosia askarteluja itse aina muutenkin saa! Mää menin vessaan!!!!". Näillä sanoin, paino viimeisellä sanalla.

(Kirj. huomio: Olen itse ostanut mm. tämän yrityksen askarteluita ko. myymälästä. Kyseinen retkikohde myy ainakin mm. Bukowskin pehmoleluja, karitsanvillaisia kastemekkoja, Maria Drockilan kynttilöitä, käsimaalattuja silkkihuiveja, Ekelundin pellava- ja puuvillapyyhkeitä (joista sanotaan mm. seuraavaa: "Ekelundin  perheyrityksellä on yli 450 vuoden takainen perinne pellava- ja puuvillatuotteiden valmistuksessa. Ekelund on valmistanut tuotteita kuninkaallisille, presidenteille ja keisareille tavallisia kuluttajia unohtamatta. Ekelund vaalii luontoa ja heidän tuotteensa onkin ympäristömerkitty Ruotsin Luonnonsuojeluyhdistyksen hyvä ympäristövalinta -merkinnällä."), erilaista keramiikkaa, mm. Demdacon Willow tree -hahmoja ja lisäksi vielä erilaisia puu- ja vanerituotteita). Oikeiden itsensä käsitöillään elättävien käsityöläisten tuotteita kutsutaan askarteluiksi. Itse en ole käsityöläinen, olen harrastaja, en kuitenkaan askartele.) No niin, elämä tästä eteenpäin on varsin yksinkertaista tämän lahjomisen suhteen. 

Niin se vaan on, että tämä joulu jää aikakirjoihin. Eikä ainoastaan minun, siitä olen pahoillani, että ulkopuoliset kärsivät myös. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ei toistu enää milloinkaan omalta osaltani, jotain olen oppinut. Kovat oppirahat siitä maksan. Joku voisi sanoa tätä viimeistä kappaletta jeesusteluksi, mutta minut tuntevat tietävät, että tämä on totta.

tarja


1 kommentti:

  1. Lahjat ovat vaikea asia ja siksi en ole vuosiin halunnut lahjoja, koska antajan ja saajan mieltymykset eivät välttämättä ole samanlaiset vaikka antaja kuinka koettaisi ajatella toisen tavoin. Parasta, että jokainen ostaa itselleen juuri sitä mitä haluaa. Tylsää, mutta kukaan ei pahoita mieltään.

    Hyvää Uutta Vuotta 2016!

    VastaaPoista