Humma ja villisorsa

Miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin...

Näin sieluni laulaa, kerran toisensa jälkeen. On laulanut lauantaista. Suuren suuresti arvostamani appeni on siunattu. Upeat kummipoika ja hänen vaimonsa esiintyivät muistotilaisuudessa, pianolla ja upealla, sielua värisyttävällä lauluesityksellä, sielu vapisi sitä kuunnellessa. Aina villisorsan vaietessa nousee sieluun humma. Isolapsi lauloi tilaisuudessa, vaarilleen kymmeniä ja kymmeniä kertoja vuosien saatossa laulamansa hummani hein, mikä lienee oikea nimensä, ei tuo villisorsakaan oikea nimi ole. Tiedä noita. Aiemmin tuon laulun on laulanut lapsi vaarilleen, nyt sen esitti aikuinen nainen vaarinsa muistolle.

Nuo sieluun nousevat sanat kuvaavat tilannettani, pohjalla ollaan. Kirjoitin päivityksen luultavasti viikko sitten. Huomasin, etten ole julkaissut sitä, enää en klikkaa sitä julkisuuteen. Ei siinä salattavaa ole, se vaan ei ole enää ajankohtainen, olen nimittäin syvemmällä. Tämän vuoden työnteko on ollut nukkumattomuuden ja muistinpuutosanemian vuoksi kauhea. En vain nuku, en kylläkään ole väsynytkään. Muisti heikkenee koko ajan.

Keskilapsi pisti tänään ajattelemaan. Hän puhui minulle tuntemattomasta henkilöstä, että tämä henkilö on enemmän onnellinen kuin fiksu. Mietihän sinäkin, lukijani, kumpaa sinä olet, kumpaa mieluummin olisit tai voisitko muuttua, haluaisitko muuttua tai olisiko edes tarvetta muuttua. Itse en edes tiedä, mitä olen, tämä muistamattomuus tuhoaa minut. Jos ajattelisi kovalevyni olevan täynnä, niin mitähän se onkaan täynnä.

Olisi helppo yhdistää muistitilanteeseen vaikka tämä menetys. Liian helppo, asia, jonka joku jo yhdistikin. Mutta ehei, liian helppo. Eikä ole totta. Tämä on alkanut jo kauan sitten, nyt vaan levy näyttänee olevan piripinnassa.

Siunaus tapahtui kirkossa, jonka nuorena kuvittelin tulevaksi vihkikirkokseni. Kaunis kirkko, mutta ei minun vihkikirkkoni. Istuin penkissä, kuten niin monen monet kerrat aiemminkin, kälyn sanoin, tyynenä. Kyllä, itkemättä. Katselin kaunista kirkkoa, kuuntelin sen urkuja, tuttuja, kauniita. Yhden kerran kyyneleet nousivat silmiin, hetkellä, jolloin pienet lähtivät ruusujensa kanssa jättämään jäähyväisiä. Heidän jälkeensä kirkonpenkkien väliin jäi vana punaisia ruusun terälehtiä. Mieleeni nousi jotain symboliikkaa, en osaa sen tarkemmin selittää, se liittyi kuitenkin niihin terälehtiin, lapsiin, onnellisuuteen, iloon, en tiedä. Nielin kyyneleet.

Voi olla, että mieleen nousseilla ajatuksilla oli jotain tekemistä lukemani Ilolan kirjan, Usko, toivo ja raskaus, kanssa. Luen, palaan takaisin ja luen uudelleen. Yritän ymmärtää. Luen uudelleen myös siitä syystä, että onnettoman muistin vuoksi pitää tarkistaa. Näin kirja tulee luetuksi moneen kertaan. Tastula haastatteli telkussa kyseistä kirjailijaa taannoin, kirja ja haastattelu täydensivät toisiaan. Rauhalan fiktiivisestä kirjasta Taivaslaulu poiketen tämä kirja on faktaa. Kaikkiaan kirja on sellainen, että monelle tekisi hyvää lukea se, oppia vähän uusia tapoja ajatella. Ei ole yhtä totuutta. Meillä kaikilla on uskomme, ikioma, jollakin perusteella. Me olemme ihmisiä.

Nyt on jotenkin niin epälooginen kirjoitus, että päätän sen tähän. Muistaakseni. Ainakin ilman kuvia.

-t-