Voin tunnustaa kadehtivani teitä muita, jotka ehditte tavalla tai toisella päiväsaikaan ulos, edes vähäksi aikaa. Minä oikeasti kaipaan syyssadetta kasvoillani, tuulen vihmontaa pipossani, syysmetsän tuoksua ja läheisteni seuraa, vaikkapa makkaratulilla, mikä vihjeeksi luettakoon.
Saikkarin jälkeen kilpirauhasestani ollaan otettu kaikki irti. Kirjaimellisesti. Kolme viikkoa olen taivaltanut ehtimättä mitään muuta kuin työtäni.
Heti eka aamuna töihin palattuani alkoi uusi projekti, joka on uutena vastuualueenani. Uudet kuviot ja uusi vastuu. Aamusta iltaan. Ja enemmänkin. Lisäksi kaikki vanhat työt. Kotiin tultuani lyyhistyn nojatuoliin, vedän hetken henkeä ja yritän ymmärtää lauseita, joita minulle puhutaan. Puhujia kutsutaan perheeksi. Tuolitellessani olen kyllä totta puhuen jotain tehnyt, villasukat kummitytölle ja keskilapselle. Elämäni kolmannet ja neljännet sellaiset.
Jonain päivänä kesken työpäivän riensin koululle, pikkulapsen lukiopettaja ja oma opettaja ovat sitä mieltä, että maailma on kaatumassa, koskei lapseni osaa kirjoittaa kaksoiskonsonanttia, diftongitkin tökkivät. Ai jaa. Minun maailmani ei ole kaatumassa, pikkulapsi kirjoittaa kirjeitä isosiskonsa kanssa ja sen lisäksi hän kirjoittaa omaa blogiaan. Maailmamme ei edes värähtele.
Tässä työssäkäynnissä on yksi pieni erityinen lisämauste. Minun kilpparini leikattiin jokunen viikko sitten. Töissä kuvitellaan, että kun se kerran leikattiin, se sitten siitä, kaikki hyvin ja mulle voi törkätä töitä vaikka kuinka. Mutta ei se niin mene. En ole kunnossa, toipumassa tosin olen. Ennen töiden alkamista lisäsin itsenäisesti lääkitystäni jaksaakseni mennä töihin. Sain siunauksen tälle lisäykselle tuossa jokin aika sitten omalta lääkäriltä, tosin pitkän hitaan katseen saattelemana. Tiistaina töissä kerroin lähiesimiehelleni siitä, miten menen täysin äärirajoillani tässä työssä nyt, ajatuksenani oli vähän keskustella toipumiseni tilanteesta. Ja arvatkaas, arvon lukijat, mikä oli vastaus. "No kuule niin määkin." Näin vastasi pomo. Ja sitten se meni. Sanon tässä ja nyt, että jos raja napsahtaa, en hetkeäkään murehdi muiden jaksamista jos vastaus on tuollainen. Aamen ja plottis.
Minulle oli merkitty myös huominen työpäiväksi. Tänään perjantaina oli merkkaamaton päivä, jolloin ajattelin tehdä tämän vastuujutun paperityöt ajan tasalle. Huhheijaa työkaverini oli sairaana, joten paikkasin häntä. Päivän paras uutinen oli huomisen päivän peruuntuminen, ei riittävästi osallistujia. Huhhuh.
Ja mikä tässä päivässä on toiseksi parasta, on se, että olen yksin kotona. Y-k-s-i-n. Vielä huomisiltaan saakka. Epätodellinen olo. Mitä minä sitten teen/olen tehnyt yksin ollessani? Kävin kirpulla ja tulin kotiin katsomaan hauskat kotivideot. Ja sitten taidankin istua tässä. Menen nukkumaan pimennysverhojen taakse ja nukun ja nukun.
Ihanat ystävämme kutsuivat meidät viime viikonloppuna pyhäinpäivän viettoon luokseen, se oli ihanaa. Oli herkullista ruokaa, hyvää viiniä ja loistavaa seuraa. Tosin työviikon se sekoitti niin, että tuntui kuin viikonvaihdetta ei olisi ollutkaan, viikonpäivät olivat aivan sekaisin, tiistaina olin jo torstaissa. Arvaatte varmaan, että loppuviikko oli pitkä. Samalla viikonloppumatkalla kävimme hautausmaalla isäni ja mummuni haudalla, Satakunnassa. Mikä ihana valoisa harmaus tuona viikonloppuna vallitsikaan, ihan herkuttelin sillä.
Lapsuuden oksennuspaikka tässä kuvassa, tie mummulaan oli kovin mutkainen, seuraili joen uomaa.
Ja tähän koskeen mummu putosi mattopyykillä ollessaan, ollessani itse pieni tyttö.
Näinä viikkoina lähelle on tullut roppakaupalla ikäviä uutisia ja surullisia tapahtumia. Yksi vaikuttavimmista ja mielenrauhaa häiritsevimmistä on se, että luottokampaajani kertoi sairastuneensa rintasyöpään. Ja mikä kamalinta, hän oli löytänyt kyhmyn jo helmikuussa. Lääkäri oli tutkinut sen ja vakuuttanut sen olevan "ei mikään". Kunnes nyt syksyllä patti tuntui edelleen ja se tutkittiin toisen lääkärin toimesta uudelleen. Kahdeksan kuukautta muhinut patti, kuva aivan saman näköinen kuin helmikuinenkin, mutta diagnoosina pahanlaatuinen kasvain. Hoitovirhe ekalta lääkäriltä. Lohduttaako jotakuta?
Ja lohdusta puheen ollen, itsekin tarvitsisin lohtua, Vee omassa blogissaan pohti aikaa vuoden takaa ja äitinsä menetystä. Itselläni ajatukset vaeltavat kahden vuoden taakse, syksyyn. Isäni oli juuri saanut kuulla aivokasvaimestaan, hoitona palliatiivinen hoito. Isän tyttönä minusta tuli hänen saattohoitajansa. Hoidin hänet hänen kotonaan niin kauan, kuin jaksoin ja uskalsin. Tammikuussa kun en enää jaksanut, sain hänelle hyvän hoitopaikan läheltä kotiani, paikan, jossa hän sai olla loppuun saakka ja hänestä huolehdittiin hyvin. Itse istuin joka päivä hänen seuranaan virkkaamassa isoäidin neliöitä, kuuntelimme paikallisradiota hiljalleen. Opettelin neliöiden virkkuun heti kasvaimesta kuultuamme. Vietin ekan viikon hänen seuranaan sairaalassa ja kuljetin hänet joka päivä tuolilla saamaan sädehoitoa. Neliöitä on jokunen sata kaapissani odottamassa edelleen. Kaipaan isääni joka päivä,levollisena kuitenkin.
Yritän jonain päivänä palata järjestäytynein ajatuksin tänne,
tämä nyt on kummallinen sepustus, ajatuksen virtaa, pakko kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti