Selvisin

Olen linjoilla jälleen.

Mitä minä täällä teen? Ulkona on upea ilma. Olen omissa oloissani. Linnut livertävät kilpaa. Valkovuokot voisi ikuistaa, ne kukkivat ainakin näin ikkunasta katsoen upeasti. Muutkin kukat puskevat kilvan vihreää kevään voimalla. Pihalla on lämmin, ainakin naapurintäti kulkee  t-paitasillaan. Mitä minä täällä teen, kysynpä vaan uudelleen!!

Ja vastaan, en mitään. Juon viidettä kahvikupillista. Olen. En tee mitään, en saa kiinni mistään. Palelen. Aurinko lämmittää lasin läpi. Kaamea kaaos ympärilläni, kirjaimellisesti. Minulla on ollut vuorokausi aikaa vaikkapa vain imuroida. Imuri odottaa edelleen keskellä lattiaa, näyttääpä jopa mulkoilevan tänne päin syyttävästi. Ja minä vain naputtelen tätä konetta. Luen blogeja. Pelaan idiootteja pelejä, Gold Strike ja sensemmoisia typeryyksiä. Iltapäivälehdet. Naamakirja. No hei joo, jotain teen, pyykkikone pyörittää varmaankin kuudetta koneellista ja kuivuri samassa tahdissa. Bloggeri pätkii, suojelee kuulemma konetta niin. Kuka minua suojelee?

Leikkaus meni hyvin. Puoli kahdeksan sanoin heiheit. Illalla varttia vaille kahdeksan tapasimme seuraavan kerran. Toinen meistä oli aika, etten sanoisi, sekava. Ja kyllä, kuolema oli käynyt varoittelemassa olemassaolostaan. Luin sen hänen kasvoiltaan, kasvoilta, joiden piirteet ovat niin kovin tutut. Samoja piirteitä olen katsellut kahteenkin kertaan, kuoleman merkitseminä. Kaksi tärkeää kuolema on minulta ottanut. Tällä kertaa kuolema ei onnistunut. Minä riemuitsin. Puhuin hiljaa, silitin kättä, hyrisin. Ja nyt itken. Miksi? Vihaisena niille kuoleman kasvoille, miksi miksi. Vanha tuska palasi niiden kasvojen myötä. Oi miksi?

Perjantai oli erikoinen. Mikään normaali ei toteutunut.

• Kilpparilääkkeet kotona.
• Puhelimen laturi kotona.
• Sairaalan kahviossa luvattoman töykeää palvelua.
• Päivystys antoi minulle lääkkeet.
• Kävin kaupungissa, tuhlasin rahoja, joita minulla ei ole.
• Kysyin kiinnostavaa kirjaa tavaratalon kirjaosastolta, on kaksi kappaletta, kukaan ei vain tiedä niistä enempää, kukaan ei osaa käyttää sitä niiden kirjaohjelmaa, josta voisi katsoa vaikka kirjan kannen... ei löytynyt.
• Kahvilassa taasen sitten aivan loistava asiakaspalveluihminen, huikea!!
• Kirpulta maripaita, iskemättömät kengät, Mussla-lusikoita (?), lehtikori rottinkia, vihreää lasia, nappeja, vetoketjuja, pitsiliinoja...
• Pari upeaa vaatekappaletta tavaratalon naistenosastolta itselle, pikkulapselle Karhukirjeitä.

Ja ne muutama sata mummoneliötä jotka tein isäni sairastaessa, saivat jatkoa. Virkkasin niihin yhtenäisen luonnonvalkean uloimman reunan, en vielä toki kaikkiin. Istuin yhdestä eteenpäin päivähuoneessa, katselin telkkua, virkkasin, lueskelin lehtiä ja kirjoja ja olin. Vain olin. Yksi tärkeä hetki oli Veteraanipäivän pääjuhlasta taltioitu ohjelma. Sen katsoin kokonaan, kunnioittaen ja arvostaen edelleen veteraaniemme panosta ja häveten samalla tämän päivän päättäjien piittaamattomuutta viimeisten veteraaniemme kohtelusta.

Kävin juttelemassa hoitajien kanssa, pyysin muistamaan minua tärkeän sängyn tullessa osastolle. Lupasivat. Aina välillä he kävivätkin luonani ikäänkuin kertomassa, ettei vieläkään. Kiitos heille siitä. Hoitajat lainasivat minulle puhelimeen laturiakin, olisi tainnut vähän jännittää kotimatka ilman puhelinta. Kävin vielä kahvilla, sama töykeä linja kahvilassa jatkui, ei hymyn häivää, ainut mitä rahastaja sanoi, oli viisikahdeksankymmentä. Käsittämätöntä.

Lähtiessäni huojentuneena sitten illalla myöhään kotimatkalle soitin tärkeät puhelut, kaikki hyvin, leikkaus onnistui ja nyt on vuorossa lepo.

Ajoin kotiin radion nupit kaakossa, etten vaan ala ajatella. Jos tuli tylsä piisi, kanava vain vaihtoon. Jossakin kappaleiden välissä autoni pimputti jotain pimpotustaan, bensa loppumassa, onneksi pimpotti, olisin ilman sitä jäänyt jonnekin metsänpuskaan yömyöhään, nyt kurvasin vaan tankille, nupit edelleen kaakossa. Jos joskus sanotaan, ettei maaseudulla ole enää poliiseja, niin totean vain, että nytpä oli. Nupit nimittäin myös jäivät kaakkoon mennessäni tankkaamaan ja maija kierteli autoani aivan kuin pohtien, pitäisikö rouva puhalluttaa... eivät puhalluttaneet, päästivät menemään, päitään pyöritellen.

Matkalla tapasin muutamia peuroja, parit rusakot ja joutsenia. Menomatkalla olin jo nähnyt töyhtöhyyppäparin ja leivosia ilmassa leikkiä lyömässä. Aamuvarhaisella mennessämme sairaalaan näimme kaksi seuruetta kurkia, yhteeensä yksitoista kappaletta kurkia, alkuluku siis ja sitä myötä hyvä enne;)

Hitsi, että tämä on terapeuttista tämä kirjoittaminen, ajatukset jollain lailla jäsentyvät tässä samalla. Ja kun jo näin hyvin menee, nappasinpa pari kuvaakin:

Yläkuvassa Kiertin langasta virkkaamani tiskirätti ja herneenversoviljelmä kahvikuppini seurassa ja alakuvassa pisiliinoja ja reunapitsejä kirpulta.

Samassa kuvassa ovat myös saksalaiskaupasta ostetut ranskanpastillit, ne ovat paljon paljon parempia kuin fasun tai pirkan pastillit, eivät ollenkaan niin terävästi minttuisia ja sitäpaitsi ne ovat isompiakin...

Puutarhurini on ottanut kiinni naapuriin pyrkineet rahapuut ja ihan vähän vaan leikannut niitä. Kuvastanee leikkausten määrää se tieto että hänhän harrastaa bonsaipuiden kasvatusta... hmpf... eivätpä enää pyri ainakaan naapurintädin hoiviin...

Taimia taitaa olla jo kolmisensataa kasvatuksessa, onneksi on paljon eteläikkunaa ja vintillä puisia varastohyllyjä taimihyllyiksi.

Sain purettua tuskani tässä kirjoittaessa.

Kiitos teille lukijani kannustavista kommenteista edelliseen postaukseeni, ne olivat mielessä matkalla, kiitos :)

Hei, vaputellaan ja iloitaan, toivotaan mukavaa vappua meille kaikille :)

PS. Olihan sekavaa, mutta tarpeellista.