Kettuilua

Jänniä aikoja elossa. Muuten olen paremmassa kunnossa kuin vuosiin, mitä nyt tuo kauan valittamani muisti pätkii. Tai siis ei toimi kovinkaan kohtuullisella tasolla. Muistinpuutosanemian syytä selvitellään, ja samalla toisaalla tapahtuu toisenlaisia asioita. Järjestetään, tai oikeammin suunnitellaan osa-aikaista sairaslomaa. Jos tuo sairaspäivärahoja maksava taho suo. Nyt se tehtäisiin suunnitellusti, työmäärää vähentämällä. Ei odotettaisi kamelin selän äkkinäistä katkeamista, työt on helpompi organisoida suunnitellusti kuin tulipaloja sammutellen. Noin niinkuin työnantajan näkökulmasta. Minun näkökulmastani katsoen taasen muistin kuormituksen helpottaminen voipi tuoda helpotusta arkeenikin, työturvallisuudesta puhumattakaan.

Nämä nyt ovat vasta ensimmäisiä ajatuksia asiasta, näitä en ole kiveen hakannut, vaikka nettiin klikkasinkin. Asia jää nähtäväksi. Ainakin kovasti tehdään juttuja, joka päivä palaveria siellä, toista täällä ja vastaanottoja siellätäällä.

Viime postauksessa pohdiskelin kettujuttuja. Koko lauantai meni näihin, tuhersin hetki kerrallaan näitä. Eikä sitten pidä tuijottaa liian tarkasti, ei tuo kettu oikeasti ole noin omituisen mallinen, sehän vain kurkistaa taskusta. Eikä tuo kettu sitten katso myöskään ihan noin kieroon, hänellä sattuu vain olemaan ihanat punaiset nappisilmät, jotka nyt vähän sattuvat olemaan vinossa... Sekä ketun pää että häntä menevät myös selän puolelle, aavistuksen hankala kuvattava.

Onnekseni olin ollut jo aiemmin sen verran järkevä, etten edes suunnitellut tekeväni hupparia itse, vaan ostin sen valmiina. Eikä hupparissa ole kuristusnarua, on kyse pikkuhupparista. Ketun kangas on jotain hassua, päältä kuin froteeta ja alta kuin fleeceä. Ja sulaa, mikäli yrittää kiinnittää silittiämällä liimakankaalla valkoisia osia oranssin päälle, koettu sekin.

Sankari kun sai hupparinsa, hänellä oli heti selkeä suunnitelma, taskut ovat oivallinen paikka kuljettaa Juustoa, hänen hamsteriaan siis. 

Tässä kuvassa taustalla on kimpullinen pitkävartisia tulilatvoja, ajattelin niiden olevan jotenkin ruusuja poikamaisempia. Itse en edelleenkään ole ollut luova, vaan pinterestistä kansioistani olen nämä kettujutut poiminut.

Eilen hukkasin parkkilipun. Sensellaisen siis, joka pitää ottaa mukaan saadakseen sen maksetuksi ennen parkkiluolasta ulos ajoa. Sen jälkeen kun sen pömpelistä nappasin, ei mitään havaintoa. Autolle palatessa pohdiskelin lipuketta. Ei minkään valtakunnan muistikuvaa. Rauhaisa vaeltelu autolle (en ollut sitä sentään hukannut), aivot ylikierroksilla, missä! Järjestelmällinen laukuntyhjennys (toim.huom. naisen käsilaukku!), toinen työpaperilaukku läpi, etupenkkien läpikäynti (täyttyi muuten roskiskin samalla), ei tulosta, aika kilkutti menemään eurot mukanaan. Takaluukkuun en ollut muistaakseni koskenut, joten taskujen uudelleenläpikäynnin jälkeen jäljelle jäi takapenkki (tai työkeikan kohde). Niin. Takapenkin jalkatilassa pilkisti pieni lippunen. Se. Takapenkillä. En ollut edes takaovea avannut. Mystiseksi jäi. Löytyi ja muutamaa euroa liian köyhänä ajelin takaisin töitöihin, yllättäen, palaveriin.

Olen saanut tänään taas hyvän työpäivän, voinut keskittyä yhteen asiaan, perustehtäväni hoitamiseen. Ja hitsi kun se on kivaa. Siitä saa palautteen heti, onnistumista tihkuu, niin muiden kuin omaakin, niiin parasta. Ja plussana, vain yhdessä paikassa päivän aikana, ei pääse edes lipukkeet hukkumaan... enkä aja päin punaisia... enkä aja ajatuksissani ties minne, vaikkapa sataakahdeksaakymmentä astetta väärään suuntaan... ei kastu räntäsateessa... voi, niitä iloisia asioita on paljon, tralalaa vaan.

Mukavaa viikkoa,

PS. Kyllä sitä poikalapsen kanssa aina vaan yllättyy. Aarteita maan pinnan alta. Vesipusseissa. Kylppärissä. Ei tytöt vaan... Kyllä se äidin elämä on haastavaa, aina joutuu pääsee oppimaan uutta.