Molemmat

Niin ne aamut vaan vähenevät, enää jäljellä kaksi. Satakunta oli paikoillaan, kirputtelut onnistuneita ja seura hyvää. Lisäksi uutiset lasaretista olivat loistavia.

Tänne tuntui saapuneen syksy poissaollessamme, lähtiessä satoi ja palatessa myrskysi. Ihanaa käpertyä lämpimän peiton alle ja lueksia salapoliisitarinaa, tai oikeammin murhajuttua.

Upottavan stressin merkkejä ovat unet. Periaatteessa nukuin hyvin, mielestäni katkeamatonta unta. Levottomasta nukkumisesta kertovat kuitenkin unet. Olen koko yön ollut kuin elokuvissa, katsellen kaikenkirjavia otoksia sekä epä- että tavistodellisuudesta. Kamalaksi unet tekee se, että osa niistä on niin todentuntuisia, että välillä luulen asioiden tapahtuneen, oikeasti kuitenkin vain unessa. Yritä siinä sitten olla ihmisiksi... stressin pullisteluja ovat myös rakkulat huulessa, virusta pukkaa läpi. Kahvaan tai salille ei ole ehtinyt, siis ihan oikeasti ehtinyt, kahteen viikkoon. Huomenna ehkä. Nyt pää pullistelee, tekemättämien töiden lista samoin. Kumpi tyhjenee ensin?

Niistä kirpuista. Ostin kaksi riihimäkeläistä lasipurkkia kansineen, toisen kahdella ja toisen kolmella rahalla. Hackmanin isohkon teräskattilan viidellä. Ihanan kauniin vanhan lasikannun kahdella. Pienen metallivuoan yhdellä. Sillä rahakasalla olisi kotokulmilla saanut sen suuremman purkin. Ai miten niin täälläpäin on hinnoittelu karannut käsistä? Toisaalta en myöskään suostu maksamaan täkäläisiä hintoja vaikkapa niistä riihimäkeläisistä, että se siitä.

Kaikki tämä oli oikeasti vain höpötystä, kokosin rohkeutta. Rohkeutta tunnustaa mokanneeni tänään töissä. Oikeasti. Koko rahalla. Sanoin jotain, mitä ammattilainen ei IKINÄ sano. Minä sanoin.

Pyysin julkisesti anteeksi. Pyysin häntä vielä jäämään tilanteen jälkeen, pyysin toistamiseen anteeksi. Anteeksi tyhmyyttäni. Sain. Sain myös halauksen. Häpeän silti. Häpeän. Samalla toivon muistavani tämän hetken aina.

Enää kaksi, silti molemmat,

-tarjah-