Keskilapsi yllättää

Täällä ollaan, viimeinen tappoviikko (anteeksi sanavalintani, onneksi ei todentunut) läpikäytynä. Kymmenisen viikkoa töitä aamusta iltaan ja silti jäänyt osa tekemättä. Mutta huraa, selvisin. Tietty huomennakin töihin, mutta tahti on joustavampi.

Marika, tervetuloa mukaan :)

Mitäs mitäs? Nyt alkaa huomata kilpparin puuttumisen ja lääkkeen vaikuttamisen. Mullahan oli sekä liika- että vajaatoiminta, yhtaikaa ja vuorotellen, vuosia. Poisleikkaus tietty muutti tilanteen, päivittäinen lääke tuli loppuiäksi. Mutkien ja rankemman kautta oikea lääke löytyi. Koko sairauteni ajan olen kärsinyt muistihäiriöistä (muistaakseni...). Sitä on tutkittukin, vaihtelevasti. Tuopas nyt näyttää jälleen kyntensä, tuo muistihäiriö, voimakkaaseen stressiin liitettynä. Ei voi muistaa. Ainakaan kaikkea. Ainakaan aina. Ainakaan minä. Ja sitäpaitsi, mulla on sellainen olo, ettei tämä ainakaan eka kerta ole, kun tästä valitan... muistaakseni...

Jotain muistin sopukoista kuitenkin nousee menneeltä viikolta työn lisäksi.

Käytiin pikkulapsen kanssa kuhmukuvaamolla suuressa sairaalassa. Aika tuli ja meni, me vaan istuttiin odottamassa. Puolen tunnin kuluttua pikkulapsi kävi tarkistamassa luukulta jonotilanteen (ai kauhiaa, miksen minä käynyt? no kun olen pienestä pitäen opettanut lapsia hoitamaan omia asioitaan, ikäänsä sopivan verran). Meidän lisäksemme kun muita ei ollut odottamassa, alkoi mietityttää. No kun heillä on kone rikki, kuvaa huonosti just siitä kuhmun kohdalta. Istuttivat meitä tietäen tuon! Istuttaisiinkohan me vielä siellä, ellei olisi kysytty? Onneksi oli kyseessä suuri lasaretti, tunnelin toisesta päästä löytyi toinen kuvaamo, ja vielä aikaa ottaa se kuva. Nyt on filmattu. Koko farssin pelasti nuori mies, kuvaaja siellä kakkoskuvaamossa, hän oli hymyilevä ja fiksu, pahoittelikin, mitä tämä eka ei edes vaivautunut tekemään.

Ja sitten tunnustus. Vaikka olenkin opettanut lapsiani selviytymisessä, yllätyn aina vaan. Minulla on upeat lapset, ihanat ja joustavat!!

Joku oli uponnut
aika syvälle pihassamme

Meille oli kutsuttu perjantai-illaksi kummittelijoita. Pikkulapsella oli synttärit just koulun alkaessa, kutsut on jo joitain vuosia kuitenkin pidetty pyhäinpäivän aattona. Niin nytkin.

Kutsun rakensin alitajunnan tehneen työn pohjalta minuuteissa, oikeasti en ollut ehtinyt sitä tietoisesti miettiä (tuli silti ihan oikeesti kiva). Ruokalista tehtiin pikkulapsen toiveiden mukaan viime viikonloppuna, rekvisiittasuunnitelma samoin. Hankintoja tein aina välillä muistaessa ja ehtiessä. Koitti torstai. Keskilapsi sanoi tekevänsä listan ohi vielä aivopullaa (vaaleanpunaista kierrepullaa suklaasattumilla). Teki. Samoin halusi tehdä pikkulapsen toivoman kummituskakun. Teki. Pikkulapsi laittoi talovanhuksemme edustuskuntoon vanhan miehen kanssa. Itse resusin töiden lisäksi rekvisiitan kimpussa, tuntia ennen juhlia mm. pinjatalta puuttui vielä pinta ja riiputussysteemi... (E. rakas ystäväni, aina tässä kohdassa muistelen haikeudella Ankkaamme, niin taas).

Voin kertoa olleen hirmuisen kiireen. Mitä tekee keskilapsi? Sanoo voivansa tehdä suolaiset muumiot. Ja teki kans. Kaiken tämän keittiövelhoilun lisäksi hän piti bileet kuosissa. Luontaisesti. Illan mittaan kuului "sullon kiva isosisko"-tyyppisiä lausahduksia. Dinonmunapinjata muuten oli liian kestävä, liikaa kerroksia, muistaakseni taas, taisi olla viime vuonnakin. Optimointi välillä kestää-hajoaa sopivasti oli taas liian vaikeaa tälle liimanäpille.

Tralalaaa... hitsi mä olen ylpeä ja iloinen. Keskilapsi ei ole juurikaan ollut tuosta kokkailusta  kovinkaan kiinnostunut. Väääärin. Niiin väärin ajateltu. Todisti sen just, jauholleen.

Mun muisti kuitenkin siis on mitä on, kaikkea lupaamaani herkutusta ja rekvisiittaa en listoistani huolimatta muistanut. Korkeisiin marenkikummituksiin kysyin ihan Ammattilaiselta neuvot tekemiseen. Ne olisi pitänyt tehdä jo keskiviikkona, enpä muistanut sitäkään, enkä muutamaa muutakaan juttua. Pikkulapsen sanoin, kivaa oli, ilmankin :)

Nyt on sateinen sunnuntaiaamu, matkamme suuntaa kohti Satakuntaa, sateinen sekin. Mutta sekös meitä haittaa, sade kuuluu syksyyn :) En sano mitään asenteesta, sanon vaan, että luojan kiitos meillä on vuodenajat, kuka sitä ikuista lunta tai paistetta kestäisi! Ja kun vuodenajat vaihtuu, on sadettakin, kylmääkin ja pimeetäkin, keväällä sitten sataa taas ja kirkastuu ja lämpenee. Mutta fakta on, että minä tykkään tästä. Ihan paras vuodenaika :)