perjantai 25. marraskuuta 2011

Tonttuja liikkeelllä

Oli päivä,
jolloin ajattelin tehdä rästityöt.
Luin aamulla kotona lehden,
pääsin puoleen väliin,
kun minut soitettiin töihin.
Se niistä rästitöistä siis.

Mutta sitten taas,
päivän piristys tuli vastaan töihin ajaessa:

Varmaankin kaksi tusinaa pikkutonttua tuli vastaan,
kuka punaisissa,
kuka sinisissä toppavaatteissaan,
kaikilla oli kuitenkin yllään kirkkaankeltaiset huomioliivit.
Tontut pomppivat iloisina,
niin, että se ilo tarttui varmasti muihinkin kuin minuun :)

Kiitos pikkutontut!!


torstai 24. marraskuuta 2011

Jouluvalot

Istun koneen äärellä ja poden tyhjän ruudun syndroomaa. Tuntuu, että sanottava on, mutta se on hukassa. Jos ajattelee aikaa taakse päin, huomaa valittaneensa, jos miettii tätä hetkeä, pelkää valittavansa, jos miettii tulevaisuutta, toivoo jotain muuta kuin valitusta. Ja silti vali vali. Väsyttää.

Ja kuitenkin aina on olemassa ihaniakin asioita. Kurvasin eilen töihin autolla. Matkaa yksi kilometri... Ei huvittanut lähteä sateessa fillarilla. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, työpäivä oli poikkeuksellisen rankka. Kotiin ajaessani löysin itseni keskeltä kaatosadetta, onnekseni autossa istumassa. Ajattelin kurjuuden kurjuutta, pimeää ja märkää. Kylmää. Ällöä.

Siinä sitten odottellessani liikenteen sujumista, katselin tuulilasista ulos. Mikä upea näky: edessäni ainakin kymmenen auton takavalot, jarruvalot ja muut. Katuvaloista loisti oma valkoinen valonsa ja se sai tuulilasin vesipisarat kimaltelemaan kaikkien punaisten valojen seassa. Valoja siellä ja valoja täällä, timantteja kimalteli joka suunnalla. Tuli ihan jouluinen olo. Kurjuus ja kylmyys unohtuivat, oli kevyttä ajella kotipihaan.

Kaikesta voi siis löytää hyvääkin :)

Sitä hyvää saimme kokea myös viime sunnuntaina, koko viikonlopun ajan sain nauttia siitä parhaasta, mitä minulla on, perheestäni. Kaikki lapset olivat kotona. Sunnuntaina ajelimme peninkulmakaupalla jäätelölle, Maatilajäätelöä maistelemaan. Nam :) Samalla retkellä pysähdyimme valokuvaamaan kaunista huurremaisemaa, itse otin lähikuvia ja vanhan talon vanha mies maisemakuvia. Oi tätä kauneutta :) 




Nyt en valita enempää,







Ja PS. Olen jotain saanut aikaankin, kauluria, hihatinta, sukkia, on nääs tuo kiva kutomustuoli ja aivojen tyhjennysharjoitukset :)

torstai 17. marraskuuta 2011

Roosa nauha?

Kun nyt paljon istun kutomustuolissani
kuunnellen hiljaisuutta
ja omia ajatuksiani,
mietin paljon läheisiäni.

Joskus tuntuu,
että elämäni jollain lailla
kietoutuu aina vain syövän ympärille,
välillä enemmän, välillä vähemmän.
Lähimmäs syöpä on tullut
isäni aivokasvaimen kanssa,
lähistöllä se kiertelee koko ajan.
Rintasyöpä itsessään on
onnekseni ollut tavallaan kaukainen asia,
nyt se rymisti jo lähelle,
pari postausta aiemminhan juuri 
kirjoitin luottokampaajani rintasyövästä.  

Ollessani kilpparinpoistossa
tutustuin kahteen upeaan naiseen,
olimme huonetovereita.
Heiltä kummaltakin poistettiin
toinen rinta syövän vuoksi.
Kokonaan.
Vain tikein varustettu haava jäi.
Uskon ja toivon
heidän molempien selättävän
tämän vakavan sairauden,
sikäli päättäväisiä
kumpainenkin olivat selviämään.
Eihän se pelkästään
heidän päätännässään ole,
muttei siitä ainakaan haittaa ole.
Tässä kohtaa jäin pitkiksi ajoiksi
taas pohtimaan syövän olemusta.
Surullisena.

Oletko tutustunut jo 
siellä on upea kuvasarja
upeista naisista
arpineen, voittoineen,
ja toivoineen.
Sivuja ehkei kuitenkaan kannata
klikkailla herkässä seurassa,
kuvat ovat vahvoja.

Itse koen
käyttämisen kuvastavan myöskin
myötätuntoa ja jonkinlaista osallisuutta
rintasyövän kanssa elämään joutuvia kohtaan.
Lisäksi tiedän jotain
syöpätutkimuksesta ja sen rahoituksesta,
luotan siis rahojen menevän
oikeaan kohteeseensa.

Se puoli,jota vastaan näissä
marketeissa myytävissä tuotteissa kapinoin,
on se kaupan yliahne osuus,
yksi euro kahdenkympin tuotteesta
menee tutkimukselle,
kiitos vaan osuuskauppa ja kesko teille. 
Kohdistankin valintani useimmiten tuotteeseen,
jossa prosentuaalisesti on
suurin tuotto syöpäsäätiölle.


Kuva lainattu Syöpäsäätiön sivulta
ja sitä klikkaamalla heidän sivuilleen

Eilisestä selvinneenä,
tätä päivää eläen
ja
huomista odottaen,


maanantai 14. marraskuuta 2011

Kukkia on, missä mehiläiset?

Eilen ollessani haravaterapiassa katselin surullisen näköisiä mansikankukkia, ne odottivat, aivan selvästi toivonsa menettäneinä, mehiläisiä luokseen. Turhaan. Virittelin muutaman kynttilälyhdyn niitä lämmittämään, jos ne vaikka vähän auttaisivat kukkien suruun.

Muuten, lyhtyjä ja kynttilöitä lukuun ottamatta, olen päättänyt siirtää joulunaloitusta lähemmäs joulukuuta. Nuo tulet kuuluvat syksyyn.

Töistä palatessani minua odotti postilaatikossa paketti, posti oli ylittänyt itsensä kantaessaan "paksun" paketin laatikkoomme, voin olla iloinen :) Mitä paketti kätki sisälleen?


Olin voittanut Bean emännältä hänen blogistaan Bea's jotain aivan ihanaa, vanhaan taloon täydellisesti istuvan kynttilänjalan. Suorastaan näen itseni hiipimässä (vai hiippailemassa) pimeässä yössä valkeassa brodyyriyöpaidassani ympäriinsä vanhassa talossamme... lieneekö päässäni vielä unimyssy... kiharat eivät pursua runsaina myssykän alta, kiharoita ei yksinkertaisesti ole. Mutta varpaat taitavat palella... tuo kynttilänjalka on tuo tuollainen laatikolla varustettu, sinne mahtuu muutama varakynttilä ja tulitikut. Ihana, kiitos, Bea :)

Viitaten perjantaiseen valitukseeni voin sanoa sen verran, että uni on maistunut ja voin sanoa kaiken sen tulleen tarpeeseen. Herään virkeänä, mutta sitten illalla väsyttää, nytkin kellon ollessa vasta puoli kahdeksan, silmiä painaa ja haaveilen vain nukkumaan pääsystä... tee tässä sitten töitä, skarppina. Minun työni on hetkessä mukana oloa, näillä aivoilla se on vähän tahmeaa.

Paketin lisäksi iloa päivääni on tuonut perhe, kukin tavallaan. Kiva että me ollaan me :) Ja kiva, että te kaikki olette olemassa :)



perjantai 11. marraskuuta 2011

Kirjoitan, olen siis olemassa

Tämä ihana syksy on vaihtunut jo ajat sitten marraskuuksi. Aamulla lähtiessäni töihin on pilkkopimeää. Yhdeksän aikaan näen usein punertavan auringonnousun talojen takaa. Kotiin palatessani on taas pilkkopimeää. Useimpina aamuina ilma on ollut kuin linnunmaitoa, yli kymmenessä asteessa. Nyt on kaksi yötä ollut pakkasen puolella, se tietää lupaa leikata alas viimeisetkin perennat turvallisesti ilman suurta tautiriskiä niille. Huomenna leikkaan, sataa tai paistaa. Krassit näyttävät murheellisilta pakkasöiden jäljiltä.
Voin tunnustaa kadehtivani teitä muita, jotka ehditte tavalla tai toisella päiväsaikaan ulos, edes vähäksi aikaa. Minä oikeasti kaipaan syyssadetta kasvoillani, tuulen vihmontaa pipossani, syysmetsän tuoksua ja läheisteni seuraa, vaikkapa makkaratulilla, mikä vihjeeksi luettakoon.

Saikkarin jälkeen kilpirauhasestani ollaan otettu kaikki irti. Kirjaimellisesti. Kolme viikkoa olen taivaltanut ehtimättä mitään muuta kuin työtäni.

Heti eka aamuna töihin palattuani alkoi uusi projekti, joka on uutena vastuualueenani. Uudet kuviot ja uusi vastuu. Aamusta iltaan. Ja enemmänkin. Lisäksi kaikki vanhat työt. Kotiin tultuani lyyhistyn nojatuoliin, vedän hetken henkeä ja yritän ymmärtää lauseita, joita minulle puhutaan. Puhujia kutsutaan perheeksi. Tuolitellessani olen kyllä totta puhuen jotain tehnyt, villasukat kummitytölle ja keskilapselle. Elämäni kolmannet ja neljännet sellaiset.

Jonain päivänä kesken työpäivän riensin koululle, pikkulapsen lukiopettaja ja oma opettaja ovat sitä mieltä, että maailma on kaatumassa, koskei lapseni osaa kirjoittaa kaksoiskonsonanttia, diftongitkin tökkivät. Ai jaa. Minun maailmani ei ole kaatumassa, pikkulapsi kirjoittaa kirjeitä isosiskonsa kanssa ja sen lisäksi hän kirjoittaa omaa blogiaan. Maailmamme ei edes värähtele.

Tässä työssäkäynnissä on yksi pieni erityinen lisämauste. Minun kilpparini leikattiin jokunen viikko sitten. Töissä kuvitellaan, että kun se kerran leikattiin, se sitten siitä, kaikki hyvin ja mulle voi törkätä töitä vaikka kuinka. Mutta ei se niin mene. En ole kunnossa, toipumassa tosin olen. Ennen töiden alkamista lisäsin itsenäisesti lääkitystäni jaksaakseni mennä töihin. Sain siunauksen tälle lisäykselle tuossa jokin aika sitten omalta lääkäriltä, tosin pitkän hitaan katseen saattelemana. Tiistaina töissä kerroin lähiesimiehelleni siitä, miten menen täysin äärirajoillani tässä työssä nyt, ajatuksenani oli vähän keskustella toipumiseni tilanteesta. Ja arvatkaas, arvon lukijat, mikä oli vastaus. "No kuule niin määkin." Näin vastasi pomo. Ja sitten se meni. Sanon tässä ja nyt, että jos raja napsahtaa, en hetkeäkään murehdi muiden jaksamista jos vastaus on tuollainen. Aamen ja plottis.

Minulle oli merkitty myös huominen työpäiväksi. Tänään perjantaina oli merkkaamaton päivä, jolloin ajattelin tehdä tämän vastuujutun paperityöt ajan tasalle. Huhheijaa työkaverini oli sairaana, joten paikkasin häntä. Päivän paras uutinen oli huomisen päivän peruuntuminen, ei riittävästi osallistujia. Huhhuh.

Ja mikä tässä päivässä on toiseksi parasta, on se, että olen yksin kotona. Y-k-s-i-n. Vielä huomisiltaan saakka. Epätodellinen olo. Mitä minä sitten teen/olen tehnyt yksin ollessani? Kävin kirpulla ja tulin kotiin katsomaan hauskat kotivideot. Ja sitten taidankin istua tässä. Menen nukkumaan pimennysverhojen taakse ja nukun ja nukun.

Ihanat ystävämme kutsuivat meidät viime viikonloppuna pyhäinpäivän viettoon luokseen, se oli ihanaa. Oli herkullista ruokaa, hyvää viiniä ja loistavaa seuraa. Tosin työviikon se sekoitti niin, että tuntui kuin viikonvaihdetta ei olisi ollutkaan, viikonpäivät olivat aivan sekaisin, tiistaina olin jo torstaissa. Arvaatte varmaan, että loppuviikko oli pitkä. Samalla viikonloppumatkalla kävimme hautausmaalla isäni ja mummuni haudalla, Satakunnassa. Mikä ihana valoisa harmaus tuona viikonloppuna vallitsikaan, ihan herkuttelin sillä.

Lapsuuden oksennuspaikka tässä kuvassa, tie mummulaan oli kovin mutkainen, seuraili joen uomaa.




Ja tähän koskeen mummu putosi mattopyykillä ollessaan, ollessani itse pieni tyttö.



Näinä viikkoina lähelle on tullut roppakaupalla ikäviä uutisia ja surullisia tapahtumia. Yksi vaikuttavimmista ja mielenrauhaa häiritsevimmistä on se, että luottokampaajani kertoi sairastuneensa rintasyöpään. Ja mikä kamalinta, hän oli löytänyt kyhmyn jo helmikuussa. Lääkäri oli tutkinut sen ja vakuuttanut sen olevan "ei mikään". Kunnes nyt syksyllä patti tuntui edelleen ja se tutkittiin toisen lääkärin toimesta uudelleen. Kahdeksan kuukautta muhinut patti, kuva aivan saman näköinen kuin helmikuinenkin, mutta diagnoosina pahanlaatuinen kasvain. Hoitovirhe ekalta lääkäriltä. Lohduttaako jotakuta?

Ja lohdusta puheen ollen, itsekin tarvitsisin lohtua, Vee omassa blogissaan pohti aikaa vuoden takaa ja äitinsä menetystä. Itselläni ajatukset vaeltavat kahden vuoden taakse, syksyyn. Isäni oli juuri saanut kuulla aivokasvaimestaan, hoitona palliatiivinen hoito. Isän tyttönä minusta tuli hänen saattohoitajansa. Hoidin hänet hänen kotonaan niin kauan, kuin jaksoin ja uskalsin. Tammikuussa kun en enää jaksanut, sain hänelle hyvän hoitopaikan läheltä kotiani, paikan, jossa hän sai olla loppuun saakka ja hänestä huolehdittiin hyvin. Itse istuin joka päivä hänen seuranaan virkkaamassa isoäidin neliöitä, kuuntelimme paikallisradiota hiljalleen. Opettelin neliöiden virkkuun heti kasvaimesta kuultuamme. Vietin ekan viikon hänen seuranaan sairaalassa ja kuljetin hänet joka päivä tuolilla saamaan sädehoitoa. Neliöitä on jokunen sata kaapissani odottamassa edelleen. Kaipaan isääni joka päivä,levollisena kuitenkin.

Yritän jonain päivänä palata järjestäytynein ajatuksin tänne,
tämä nyt on kummallinen sepustus, ajatuksen virtaa, pakko kirjoittaa.