torstai 27. helmikuuta 2014

Vaaleanpunaisen pallon kesytys

Haastava päivä töissä ja kiitokseksi siitä nappasin kyytiini keskilapsen ja meidän vaaleanpunaiset pallomme. Voidaan varmaan sanoa, että edistystä on tapahtunut. Tähän saakka olen katsonut kelloa kymmenen minuutin kohdalla toivoen loppuvenyttelyn jo alkavan. Tänään siihen meni vartti!!

Takapakkia taasen tuli muuten. Kolme pitkää sarjaa, vuorotellen etuheilautuksia tiullinen ja kaikenmaailman muita temppuja sama tiullinen. No joo, kaksi sarjaa meni suht hyvin, mutta kolmas jäi tekemättä, pää oli vähällä tipahtaa hartioilta, iskumigreeni ja niskaperäinen jännityspäänsärky saivat tähdet sinkoilemaan silmisssä ja ylös-alasliikkeet saivat aivot lyömään tyhjää. Kolmasosa treenistä meni suoraan harakoille. Tai pulssia tasatessa...

Loppuvenyttely onneksi tehtiin lattiatasossa, siihen pääpieni sopeutui. Ystävällismieliset naiset siellä ehdottelivat yläkerrassa olevaa hyvin pedattua sähkösänkyä, sillä voisin kuulemma ajella mielin määrin koko yön ylös-alas, sillä ehdolla, etten yhdentoista jälkeen nouse sängystä, hälyt kuulemma menevät päälle. Pakkolepo siis. Kiitin hyvästä tarjouksesta, päätin kuitenkin saattaa keskilapsen ihmisten ilmoille, ajoin siis sitä samplarin rahasyöppöä vielä tähdet silmissä vilistellen. Rahasyöpöllä en viitannut keskilapseen ;)

Ahh, koti. Ahh, nappia naamaan. Ahh, niin siis mitä, tyhjä jääkaappi. Minkälainen perheenäiti tässä talossa oikein on!!?


Ai kauhia

Istun töissä koneen takana ja Jarkko tuossa edessä koettaa kouluttaa. Ja minä vaan bloggaan. En nimittäin voi olla bloggaamatta, avasin eilen kirjeen Poliisilita.

Satanen sakkoa siitä välädyksestä yössä. Poliisin mukaan siinä oli kasikympin rajoitus, minä seuraan yleensä aina rajoitusmerkkejä ja ajoin satasen rajoituksen mukaan. Kiltti poliisisetä väitti rajoituksen olleen kasikymppiä ja minä olin ajanut 99 km/h, vakionopeudensäätimen mukaan meidän autolla 113 km/h (poliisi vähentänee lukemastaan kolme, kuulemma). No ainakin tietää, että jos on satasen rajoitus, voi laittaa säätimeen 110 km/h. Tosin kalliiksi tuli tuokin testi. Harrastukset maksavat...

Rajoitusten mukaan, sataa, ajoin omasta mielestäni, tietty polliisi oikeessa on ja oli kasikymppiä, vaikka minä edelleen olen sitä mieltä, että siinä oli satanen. Pöh. Kaurapuurolinjalle siis.


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kummiteltu, muistaakseni


Lomaviikko on lähes pulkassa. Kaikenlainen, erilainen, itsenilainen. Olen ilmeisesti heräämässä pitkästä horroksesta hiljalleen.

helmikuun amaryllis


Kymmenen vuotta sitten sain ensimmäisen diagnoosin kilpirauhasestani. Liikatoiminta. Vajaatoiminta. Molemmat vuorotellen ja yhtaikaa. Joitain keväitä sitten koko mötikkä leikattiin pois. Elinikäinen tyroksiinilääkitys. Elin edelleen sumussa.

Viime vuoden loppupuolella, yritettyäni aina vaan selviytyä, tyroksiinini vaihdettiin eläinperäiseksi. Minä heräsin. Ensimmäisestä napista. Hiljalleen tosin, mutta heräsin. Nyt asetellaan annostusta kohdilleen. Labra-arvotkin ovat pitkästä aikaa rajojen sisällä ja oloni on silti hyvä. Tyroksiinilla piti arvoa pitää lievällä ylitoiminnalla koko ajan pysyäkseni hereillä. Ja sitten edes tyroksiinin lisääminen ei pitänyt minua "elossa", vaan arvo laski annostuksen suurentamisesta huolimatta ja vei minut syvälle.

Opettelen elämään. On yllättävää, kuinka tarkkaa nappiajoituksen pitäisi olla. Aamulla napit, illalla yksi. Iltanappia ei saa unohtaa liian myöhäiseen, sillä se saa kehon kaikkineen vilkastumaan ja sitä myöden unensaanti viivästyy. Se taas kostautuu amulla, minä joka olen aina herännyt helposti pirteänä kuudelta, nukun umpiunta vaikka kymmeneen sujuvasti, kertaakaan heräämättä. Jos heräänkin välillä, vaivun "luvan" saatuani uudelleen sekunnissa tajuttomaan umpiuneen. Ja siitä herättyäni on aamunappien aika ja keho herää helposti. Paitsi jos on sattunut syömään jotakin ennen napitusta, sitten se herääminen kestääkin pitkälle iltapäivään. Tyhjään vatsaan siis, aamuin illoin. Hiljalleen opin, kokemus on hyvä opettaja.

Olen maksanut kovaa hintaa tästä. Elämä on ollut haastavaa. Ja raskasta. Monessa mielessä.

Tämä lomaviiko on ollut merkki paremmasta. Kummipoikamme tanssi komeana frakissaan viime perjantaina vanhojentansseissaan, olimme mukana. Maanantaina salilla ystävän kanssa ja kampaajalla. Tiistaina tapasin oman kummitätini ja - setäni. Keskiviikkona tapasin isolapsen kummitädin, rakkaan ystäväni, kuten kerroinkin, torstaina voimienkeruuta kotoillen ja eilen tapasin toisen kummityttöni äidin, hänkin on ystäväni. Näyttää menneen kummitellen koko viikko. Vielä viime vuonna en olisi kyennyt moiseen kummitteluun, koko viikko olisi mennyt työstä elpymiseen. Sehän ei oikeasti mennyt, minähän olin toipilaana kotitapaturman seurauksena olkapääleikkauksestani. En kummitellut koko keväänä. Nyt kyllä huomaan, että toinen , pienempi kummityttö on kummittelematta, puhumattakaan isommasta kummipojasta. Pitääpä mietttiä.

Yksi merkittävä seuraus sairaudestani on edelleen riesanani. Muistiongelmat. Joka päivä. Muistiani on tutkittu joitain vuosia sitten, nyt katsotaan, josko tämä sikalääke auttaa siihenkin hiljalleen. Toivottavaa on. Muistaakseni...

Se, minkä aivan varmasti muistan, on on on, miten sen sanoisi, ****tus. Vanha mies tuli kotiin normaalisti keskiviikkoiltana. Seuraava työpäivä hänellä on ensi viikon keskiviikkona. Olisi voinut olla  aikaa perheen kanssa. Ei ole. Lähti eilisaamuna palatakseen tänään illalla. Lähti hoitamaana asiaa, joka ei oikeastaan hänelle kuulu, mutta ei ollut mahdollisuutta kieltäytyäkään.Sitä pyysi henkilö, jolle ei kukaan voi vastata "ei". On siinä hyviäkin puolia, ei kuitenkaan meidän kotiin jääneiden kannalta. Isä tapaa onneksi tyttärensä ja lastemme serkun perheineen, mutta se on vain hänen ilonsa, ei meidän kotona olevien.

Kunnon valivali siis.

Mitä minä tein? Kiersin parit kirput ja sain hyvän saaliin. Taustalla on ikivanhoista tyynyliinoista ja parista kauluspaidasta tekemäni peitto. Kaksi puista laatikkoa, 2 eeroo. Lasinen kynttilänjalka kerrosvatiin, 50 senaa, snapsilasi 10 senaa, suuri lasipurkki kaiverretuin mitoin  3 eeroo, pitkä johto , no mikä se nyt on, se tiättekö, johto puhelinpistokkeen ja wlanin välille, se oli kolme eeroo ja vielä tuo vihreä lasipurkki kaksviiskymmentä. Mulla on samanlainen kirkas ja halusin sille kaverin. Eikös kosto ole suloinen :) miekkonen meni pois ja minä tuhlasin rahat. Hah. ùu3jĺçc. Miten hitossa minä nuo merkit tuohon sain? Ei tiedä. Eikä haittaakaan.



Ihan varmana olen valittanut nämä samat asiat ennenkin, ne nyt vain sattuvat edelleen olemaan päällimmäiset elämässä tällä hetkellä. Mutta vielä jotain kivaa, aurinko paistaa. Ja minä löysin kirpulta alkuviikosta arabian ison valkoisen pilkkumin kympillä.

Näillä ihanuuksilla ja valituksilla ensi viikkoon, töitä taas tiedossa, tralalaa,


torstai 20. helmikuuta 2014

Itkua ja naurua


Olen viime yönä palannut kotiin vähän ennen kahta. Minä, joka menen kymmeneltä nukkumaan. Nukkuminen piti jättää myöhempään, ajoin nimittäin ihan ite, omalla autolla. Sain yhden kamerankin välähtämään, jessus, mikä valo pimeässä yössä, tämäkin yllättäen ja pyytämättä. En varmasti sitä pyytänyt... saapi nähdä viranomaisten kannan siihen pyytämättömyyteen...

Vaikka poliisisetä olisi rahastamisen kannalla, sanonpa vain, että kannatti silti. Rahassa ei voi mitata eilisen arvoa. Vietin nimittäin eilen parhaan päivän miesmuistiin. Otin hopeaheponi alleni ja polkaisin sen kohti lumisia maisemia, yhdessä viiletimme heponi kanssa satoja kilometrejä. Perillä minua oli vastassa Ystäväni, isolla yyllä.

Miten voi päivä mennä niin, että ekan kerran tajusin kellon kulun puoli neljän aikaan, kahvin tuoksuessa. Seuraavan kerran ajankulu iski tajuntaan joskus yhdeksän-kymmenen aikoihin. Miten siinä niin kävi? Istuimme ja juttelimme. Juttelimme ja juttelimme. Itkimme ja nauroimme. Tiedättekö sen sellaisen ystävän, jonka kanssa voi puhua mistä vain ja miten vain, ilman minkäänlaista sensuuritarvetta. Vaikka toinen ajattelisi eri tavalla, se oma tapasi saa silti hyväksynnän, et ole silti toista vastaan, vaikka ajatteletkin eri tavalla. Tämän upean ihanaisen ystäväni kanssa olemme tunteneet varmaankin vuodesta 1981, muistaakseni. Elämä on ottanut ja antanut, riepotellutkin, molempia. On yksi, joka pysyy, ystävyys. Luottamus. Oli niin ihana itkeä ja nauraa yhdessä, sielua ravistaenkin.

Sen ravistamisen koin oikeasti vasta tänään. Olin ajellut yön tunteina kotiin omissa ajatuksissani. Aamulla herättyäni jatkoin ajatuksiani siitä, mihin yöllä jäin. Puuhailin hiljaksiin ja äkkiä huomasin itkeväni. Itkeväni kaikelle. Ilosta ja surusta. Onnesta ja murheesta. Pelostakin.

Päivä on mennyt iloitessa tästä rakkaasta ystävästäni, kiitos, että olet olemassa.

Yritin etsiä tähän kuvaa. Meistä on ensimmäinen yhteiskuva varmaankin ollut lehdessä, luultavaati Satakunnan Kansassa. Siis tuolloin kasikytluvulla, me ollaan tehty paljon kaikkea mainitsemisen arvoista :) Muistolaatikko on varmaan vintillä, ei löytynyt. Hyvässä, tosi hyvässä tallessa. Jospa vaikka kesäksi sen saisi esiin, tutkailtavaksi. Ja taas itketään ja nauretaan.

Minäpä päätin sanoittaa sen kuvan. Tuo kuva on sen arvoinen. Mustavalkokuva suuressa satakuntalaista suuremmassa lehdessä.

Taitaa olla toukokuu, kauan sitten. Tässä hän ja hän keskittyvät melomaan. Allaan kappaleet styroksia ja metreittäin tummaa ja kylmää vettä. Ainakin toinen heistä ylitti itsensä, ikimaailmassa hän ei olisi uskonut ylittävänsä suurta vettä , välineinä pala styroksia, oksa ja pala lautaa. Mukanaan rinkat, pakattuina veden ylitystä varten jätesäkeillä. Kaksi nuorta naista, ilme päättäväisenä, otsalla permanenettikiharat , sielussa molemmilla kaihertaa pelko ja jännitys. Kuvan ottamisen jälkeen he rantautuivat aivan kuivina, rinkkakin kummallakin aivan kuiva. Takana pitkä matka vetten päällä. He tekivät sen, mihin eivät uskoneet. Ystävät.

Voi hyvin, Ystäväni

-tarja-

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Juaraanks kaffett yhres?

Kati-kultainen Kirahvilasta kaipas kaffeseuraa. Ja täsä mää ny ole, vast ny, sori. Kiitos Kati kuitenkin, kaffe maistu ain :)

"Määrätynlainen uteliaisuus on johtanut meidät bloggaamaan, liittyi se sitten ympäristöön, luontoon tai maailmanmenoon, omaan elämäämme, harrastuksiimme tai lemmikkeihimme. Monipuolisuus on valttia blogeissa. Jos vastaat kysymyksiini ja jaat viidelle eteenpäin, voit viedä pullakahvit mukanasi. Esitän kysymyksiä, mitkä saattavat useinkin tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskustellessa. Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiini? Voit myös vastata kysymyksiin pelkästään valokuvin.

1. Millainen sinun sisustustyylisi on?

Sitä voisi kuvailla sanalla tyylitön. En nimittäin sisusta. Meillä hankitaan tarpeeseen ja sopivaa, yleensä vanhana, joskus uutena. Eivätkä kalusteet vaihda paikkaa vain huviksi, ainoastaan syystä. Ugh.

2. Minkälainen on lempihuoneesi tai -huonekalusi?

Tykkään meidän makkarista. Johtunee siitä, että se on ainoahko liki valmis huone. Peiliovet kaipaavat vielä viimeistä maalikerrosta. Ja toinen hyvä asia siinä on sijainti, siitä ei kuljeta läpi, toistaiseksi... Sitten kun hetki koittaa, oven taakse tulee vielä veski. Ja sittenkin siitä kuljemme vain me kaksi, vanha mies ja minä. En pidätä kuitenkaan hengitystä sitä odotellessa...

Tässä täydellinen huijauskuva tuosta makkarista. Huijausta sikäli, että tuo pöytä tuoleineen ei enää ole siellä, vaan se on myynnissä. Myyntitoimet ovat kuitenkin kovin vaatimattomat, tämä taitaapi olla eka maininta koko asiasta missään muualla kuin puheissamme vanhan miehen kanssa. Jos kiinnostaa, pistä @postia.

 Elämän jäljillä varustettuna,
setti on Kodinykkösestä muutama vuosi sitten ostettu,
nököttänyt tuossa kaiken aikaa,
kuormattuna toki,
nyt pakkauksen jälkeen ekaa kertaa tyhjänä :)

Tuolla paikalla on nyt kaappi, en muista, josko olen siitä maininnut tai näyttänyt. Kuvaa siitä ei ainakaan saa, sikäli paksun harmaata on tuolla taivasalla, ettei oikein hotsita kuvaaminen. Ostin toripistefi:n kautta ihanaisen valkoisen vaatekaapin viime kesänä, pitänee kuvata sit kun aurinko suvaitsee minua ilahduttaa kotona ollessani.

3. Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omatuntoa?

Olen aika järkyttävän jalat-maassa tyyppi. Tosikoksikin voisi kutsua. Realistikin kuvaa. Rahaa käyttäisin silmää räpäyttämättä lapsiini ihan mielin määrin.

4. Mihin asioihin elämässä satsaat?

Hyvään ruokaan ja läheisiin. Eikös ollut semmoinen hyvä-äiti-vastaus? Kuitenkin totta.

5. Mistä onnesta unelmoit?

Nyt tulee paljastus. En unelmoi. Enää. Se, mistä olen unelmoinut, on murskannut unelmani. Ja kuten jo sanoin, olen niin realisti. Unelmani oli vahva, toteutettavissa. On aika korkea kynnys koetun jälkeen uskaltaa unelmoida. Kyllä minä vielä varmaan joskus tulen unelmoimaan, nyt vaan on liian kipeät romahdukset lähellä.

6. Missä olet tunnollinen?

Rakastan sääntöjä. Elämä on muka turvallista, kun on säännöt, joita noudattaa. Se on samalla tosikolle kova ja korkea kompastuskivi.

7. Mikä on miehen paras ominaisuus? Entä naisen?

Luotettavuus ja rehellisyys. Yksinkertaisuudessaan.

8. Mikä on elämässä ihanaa?

Olen muuttanut visuaaliseen muotoon minun elämäni parhaat asiat, ne löytyvät myös blogini helmasta.


9. Ja lopuksi puutarha-aiheinen kysymys. Jos puutarhakeiju vierailisi luonasi, saisit toivoa ihan mitä vain puutarhaasi, mitä se olisi?

Keiju Keijunen saisi siirtää kaikki kasvi niille parhaiten sopivalle paikalle. Ja pitää ne hengissä. Ja semmosen vesijutun se voisi vihdoinkin tuoda meille. Sen semmosen kivan ruukkujutun, semmosen, josta se vesi virtaa, tietty se vois vähän sääntöjäkin sille luoda, semmosia, kun vaikka esmes sen puhdistuksesta, talvisäilöstä ja niin edespäin, ehkäpä se olisi ilonamme vuosikausia, ilman niitä sääntöjä ei...

Ja jos ite kaffeseuraa saisin vaikkapas, vaikkapas, teiltä, arvon daamit:

Kinttupolkujen Marika

Paperinarun Leena

Villalangan Vee (no ku se kaffettelu o muute nii harvinaist)

Puronvarren PeePee

ja vielä
Kuplien Kupla

Tässä taitaapi olla joukko kovin erilaisia naisihmisiä, olisi kiintoisaa oikeastikin kaffetella, erilaiset ihmiset ovat rikkaus, jota haluan vaalia. Ja totisesti, niin saankin tehdä, sekä työ- että kotiminälläni, luojalle kiitos.

Kaffetellaas,










tiistai 18. helmikuuta 2014

Romulyylin tilkkupeitto


Katsokaatte tätä , arvoisat lukijat, Romulyyli arpoo aivan huikean ihanan tilkkupeiton, käykäähän klikkailemassa itsenne mukaan. Tai ei sittenkään, jos nyt sinne ittenne klikkaatte, mun mahdollisuudet pienenevät...

Tai siis joo, menkää vaan, Sinikalla on kivaa kun on paljon osallistujia. Siis kipin kapin!!

Katsokaa nyt tätä peittoa, kannattaiskos :) Mikä värien ilotulitus! Kuvaa klikkaamalla pääsee helposti suoraan arpajaisiin...



Huomiseen,





tiistai 11. helmikuuta 2014

Aivovaurio ja ristiretkellä helvettiin


Tämä hetki saa minut aivovaurioon... ristiretkellä helvettiin. Ne minua niin ravistavat...

On kukkia ihan oikeasti alkuluku,
takana piilee se seitsemäs...
Siivouspäivän kukat ja tuo helvetin esikartanon pallo. Pikkulapsi valitsi maljakon, täydellinen juuri noille herkkukukille, pallo sen sijaan on oma valintani. Eletään omistuistakin omituisempaa aikaa, tämä päivä malliesimerkki siitä, itse, ihan vapaaehtoisesti ja omavalintaisesti, pyytämättä tartuin tuohon palloon ja heiluttelin sitä itseni näännyksiin, kädet täristen tätä kirjoitan. Kuvankäsittelystä ei ollut tulla mitään. Tahmatassu.

Jotta jaksaisi tämän päivän,


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Päivän uutiset, dagens nyyhkäykset


- Mä katan lattian!!

Normipäivä siis, vanha mies ei ole kotona, joten syömme mukavasti ykkösen lattialla (toistan varmasti itseäni, mutta ykkönen on siis se "rempattu" asunto talostamme, keksilapsi asuu kakkosessa, telkkuhuone on kolmosessa ja me miekkosen kanssa majailemme nelosessa, näiden kaikkikien välillä on moottorisaha laulanut). Vietimme mukavaa laatuaikaa lasten kanssa, minä tiskasin, keskilapsi misasi kaiken ja pikkulapsi paistoi pihvit (marketissa oli nuf tarjouksessa). Sen kanssa palleroperunoita. Totesimme annoksen värin löytyvän lautasesta itsestään, ei siis mitään turhia rehuja tänään...

Pikkulapsi tekin ruuneperinpiirakan yksin ollessaan. Muropohja, mansikoita, murupinta ja valkoinen reunakuorrutus. Illalla vasta maistellaan.

Pakko kirjoittaa vielä muistiin itselle. Meidän jälkikasvulla nuo jalat ovat selvästi se heikko kohta, kaikilla. Urheiluharrastus sattuu aina vaan, kompuroidaan omiin jalkoihin tai portaisiin, pudotaan vuorelta ja murskataan koko nilkka, katkotaan sääriä tuosta vain, milloin on nilkka mustana venähdyksestä, milloin rakot vaivaavat, milloin kompuroidaan kaunoluistinten teriin, milloin liian korkeat korot vammauttavat...

Tässä viimeisin:

Kuvan on ottanut keskilapsi itse älyllään
ja minä olen napannut siitä vain pienen osan,
joten suonette anteeksi epätarkkuuden.
Portaat tällä kertaa.
Viime viikolla.



Näillä mennään tänään, on ollut suorastaan ällistyttävä päivä tänään töissä. Tarua ihmeellisempää.


maanantai 3. helmikuuta 2014

yksinhuoltajaäidin arkimaanatai

Arki alkoi yksinhuoltajan roolissa taas, miekkonen läks töihinsä. Kello soitti kaksi tuntia ennen kukonlaulua, hyppäsin volkkarin puikkoihin poikkeukselliselle työkeikalle jo ennen miekkosen lähtöä, näyttää sekin päässeen lähtemään, kun ei nurkissa näy. Keikka oli minulle kovasti mukava ja opettavainen, jäi niin hyvä mieli.

Lumitilannekatsaus tammikuusta -14

Syksyllähän taisi olla yksi lumisateen tapainen, joulu kului vesisateessa, pari viikkkoa sitten piti tulla viistoistasenttinen lumi, todellisuudessa noin yksi sentti, ihana valaistuminen maisemassa silti. Samalla säänhaltija soi meille kaksiviikkoisen putket jäädyttäneen pakkasen, samainen haltija soi sään lauhtua viime viikon lopulla. Meilläkin pääsee taas kotona suihkuun... no, aamulla lähtiessäni ajoin koko matkan sumussa ja usvassa, edellistä autoa tuskin näkyi. Päivällä palatessani tilanne oli muuttunut vain valoisuuden suhteen, oli aavistuksen aamuyötä valoisampaa. Nyt lumisaldo on kaksi senttiä kuraista loskaa, meidän nurmikolla tosin se on valkoista. Joku kirjoitti blogissaan, liekö ollut villiviini, pihallaan olleen jänisten karkeloiden jäljet, meiltä löytyy kans.

Ja nyt tullaan siihen päiväni kohokohtaan. Tulin kotiin, keitin kupillisen ja istahdin lempparituoliini ja tablettiin valitsin dokumentin Jehovantodistajista. Seuraava, mitä millään tasolla tajusin, oli puhelimeni inhottava ääni. Olin siirtynyt luomien taakse katselemman dokumentteja ja siirtynyt tabletteineni pikkulapsen sänkyyn, ottanut peiton päälleni ja asettanut sekä tabun että rillit nätisti yöpöydälle. Kaksi tuntia tajutonta unta? Soittaja muuten oli isolapsi... sillon joku sadas aisti, äiti pitää saada elävien kirjoihin :) onnekseni jälkikasvu on jo riittävän vanhaa kestämään äidin nukkuminena

No tämä äiti sitten kokosi luunsa ja lähti uudelleen töihin, tällä kertaa lähihuudeille. Sähköpostista hyppäsi liki sata lukematonta viestiä silmille, äkkiä luukku kiinni ja parempiin maisemiin, tiimikokoukseen. Budjetit vilisivät ja äkkiä vilinä loppui ja meidät suorastaan ajettin pois sieltä, huspois. Niin sai äiti palata kotiinsa laskemaan jälkikasvua, molemmat paikalla.

Meillä on muuten abi, sitä ei vaan tahdo niin selkeästi tajuta, hän kun ei ole isolapsen tavoin tavallinen abi, vaan hän tekee kaksoistutkintoa. Päättötyö just valmistui ja tänään oli ruotsin prelit, perjantaina tulee olemaanbtekstitaito, ei mikään preli, vaan ihan oikeaa kirjoittamista, huih!! Näillä muruilla ei ole mitään lukulomaa, vaan opintoja painetaan sillä omalla alalla koko ajan aina välillä kirjoitellen... ruotsista puheenollen, meillä kaivataan Solsidania ilman tekstitystä, mikähän lienee siinä syynä...

Löytäisinköhän kamerasta jotain julkaisukelpoista, pitää tarkistaa.

Joo löytyi, mutta pöytäkonetta ei saa millään verkkoon, se laatikko, miksikä sitä nyt sanotaan, tukiasema tai mikä lie, veteli viimeisiään eikä siitä saa millään ilveellä (lue:minun taidoillani) siirrettyä kuvia tähän pilleriini. Tein nimittäin kivan kollaasin meidän abista ja hänen väri-iloittelustaan. Ehkä siis huomenna, jos Elisa suo...

palataan siis maisemiin värien kera:)