sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Pullaa


Kaksi viikkoa jo viime päivityksestä. Mihin tämä aika menee?? Paketoin tässä nämä kaksi viikkoa varsin tiiviiseen pakkaukseen, kas tässä.

Jouluun laskeuduttiin hiljalleen, päivä kerrallaan se läheni. Asia kerrallaan sain juttuja valmiimmaksi ja aatonaattona vanhuus iski minuun. En tässä kertaa sen enempää yksityiskohtia, vain sen verran, että vanha rouva se sitten lennähti päistikkaa puolen metrin korkeudelta olkapää edellä alas. Ei se lento vaan se äkkipysähdys... ja vielä varmemmaksi vakuudeksi samana päivänä kurottauduin vähäsen ja löysin itseni hellan ja seinän välistä nurkasta pää edellä, miten sen nyt sanoisi, röhnöttämästä. Olkapää on kertaalleen jo perinteisin menetelmin kuvattu, rikki on, kalvo tai jänne (vai mikä se oli!). Ensi viikolla, siis ensi vuonna, magneetti kertoo leikkaustarpeen, jos kalvo on kivun aihuttaja, se siitä ja hidas ehkä-toipuminen, jos taasen jänne, veitsi on teroitettava. Näin rauhoittuivat sitten vielä pykälällä jouluvalmistelut :)

Minulla ei milloinkaan ole ollut tapana valmistaa ja valmistella jouluruokia etukäteen, saati viikkokausia etukäteen. Meidän joulupöydässämme on aina syöty vastavalmistettuja ruokia, niin nytkin. Tietty jos meillä olisi tapana syödä leivonnaisia, voisin ehkä pari päivää etukäteen aloittaa, mutta joululeivonnaiset eivät meillä uppoa muualle kuin kompostoriin. Herkkua tuli  vasemmalla kädelläkin, tosin hitaanlaisesti, voisin sanoa harkitusti. Parasta taas olivat ruiskuoreen tehty kinkku ja tulistakin tulisempi kaneliviskiin tehty sinappi. Vaikkei leivonnaisia, niin kyllä meillä jälkkäriä aattoyönä syötiin, Pots de crème au chocolate tekeytyi aattoillan ajan. Siinä muuten taas hieno nimi, valmistus huomattavasti nimeänsä yksinkertaisempaa. 

Jos muuten sormissa ei oikein veri kunnolla kierrä tai vaikka varpaat ovat aina jäässä, mukillinen glögiä ja siihen pari senttiä (siis senttilitraa) kaneliviskiä, johan kiertää, testattu on, sanoo isolapseltaan pullollisen lahjaksi saanut vanha nainen, joka ei koskaan ikinä milloinkaan juo viskiä. Ja taas joi... 

Ja koska leipomisesta kerran jo kirjoitin, jatkan samalla aiheella.

Syrämellist bullaa


Saimme tänään vieraita kaukaisilta mailta. Lastemme serkku oli tullut lomallaan Suomeen ja paluumatkallaan kotiin poikkesi perheineen meillä. Heidän lisäkseen vanhan miehen vielä vanhempi veli vaimoineen poikkesi samaan aikaan. Hekin olivat matkalla kotiin, tällä kertaa Ranskaan. Heidän kotinsa on Suomen lisäksi ollut myös aiemmin Ranskassa, Sveitsissä ja Portugalissa, nyt he asettuivat taas Ranskaan. Automatkan päähän siis. No, asiaan.

Kun tulee vieraita, eikä ole käynyt yli viikkoon kaupassa, menu on aika laiha.

Ei hätää, sanoo täti tää ja jauhopussia pöläyttää.

Ensin leipätaikina, pariin litraan vettä. Loput tomaattipyreet, kaikenmaailman siemenpussien pohjat, peruna- ja kaurahiutaletta, jokunen pussi kuivahiivaa, jauhopussien pohjia ja vähän öljyä ja suolaa. Kas, muutama pellillinen sämppyjä. Perään vain litran taikina pullaa, jauhopussi määräsi rajan. Kaikin perinteisin menoin ihana taikina, hyvän makuinen, kiinteä ja soljuva käsitellä. Kohosi hyvin, pyöräytin ne pikkupulliksi ja yleisön pyynnöstä tein voisilmäpullia. Siis voitelu, sentin kanttiinsa oleva voikuutio ja kaapista löysin vielä lasillisen sokeria, johon lisäsin vaniljasokeria hippusen. Sitä lusikallinen koloon ja pullat uuniin. Ihanat tuoksut nousivat uunista vieraidemme saapuessa.

Kannullinen supisuomalaista juhlamokkaa ja toinen kannullinen Clipperin valkoista appelsiiniteetä, suuri korillinen sämppyjä, kahta juustoa ja voita, ja vielä suuri korillinen tuoreita voisilmäpullia.

Muuten ihan kiva muttei sitten kuitenkaan. Se lasillinen sokeria osoittautui suolaksi!! Kovin kovin suolaiset voisilmät, nyyyyh! Hätä keinot keksi tai oikeasti vanhan miehen vanhempi veli, hänpä otti veitsen ja leikkasi voisilmät pois ja me kaikki söimme pullanpohjia. Se oli se vuoden kakstoista lopussa, jolloin eräs vanha nainen teki viimeisen kerran jotain maistamatta ja varmistusta varmistamatta. Nih.


Todellisuus on tämä,
ei menny niinku yhdessä rannikolla olevassa talossa

Jotain siis opin, tai siis en.






perjantai 14. joulukuuta 2012

Timanttitiellä

Nyt tää niinkun päivittäis blogiaan työpöydän  ääreltä.

Niin moni teistä kuvaa aivan hurmaavia kuvia blogeihinsa, minä käytän toistaiseksi vain silmiäni tämän tohinan keskellä. Annan siitä yhden esimerkin.

Ajoin taasen eilen kohti Satakuntaa, viimeisiä mörköpeikkolääkäreitä. Sillä saralla kaikki hyvin, tauti lienee kukistettu.

Aamu oli pimeä,
lunta satoi ja
ajelin keskilapsi vierelläni 
nukkuskeleksien 
läpi tuulen ja tuiskun,
hyvin hyvin pöperöisellä
auraamattomalla tiellä.

Lunta kun sateli,
katsoin tietä edessäni ja
ihastelin timanttista tietä.
Kuvittelin ajavani timanttitiellä
ja aivan niissä tunnelmissa
ajelin eteenpäin.
Kunnes aivoihini iskeytyi ajatus:

Tuolta tulee juna!!
Tietä pitkin!

Näin kaukana edessäni
kaksi voimakasta valoa rinnakkain ja
niiden yläpuolella
suuri
pyöreä
yksi
valo.

Tiellä?
Juna?

Näin se ajatuskulku vain meni.

Kunnes sitten olimme
lähempänä toisiamme
(minä olin jo aikoja sitten
nostanut jalan kaasulta ja
antanut vauhdin hiipua) 
ja vastaantuleva rekka sammutti
sen ylhäällä olevan valorivistön...

Suuri maksijättipottirekka
pöllytti lumet päällemme...

Eikä se vielä siihen loppunut,
muutamia kilometrejä myöhemmin
katselin kivoin kirkkain valoin
koristeltua joulukuusta
tien varrella olevassa pihassa.

Tai siis se oli traktori,
joka oli auraamassa lumia peltotiellä...
kovin oli kirkkain ja
monin valoin varustettu vain...

Näillä mennään tänään,
jouluun valmistauduttaessa :)

Mukavaa päivää,


tiistai 11. joulukuuta 2012

Kamala luonto



Kun on lapsuutensa ja nuoruutensa asunut metsän laidassa ja vanhemmiten vähän kauempana metsästä, kaipaa sitä.

Tämä kuva on suoraan piirtäjän kotisivulta kopioitu,
lisänä vähän mainosta, 
kopiraitti takuulla on hänen, 
mutta oman käden oikeudella lainaan sitä, 
vaikka markkinointimielessä :)
Klikkaa ellei näy tarkkana...


Miten usein tämä pelastaakaan päiväni, väsyneenkin aamun. Jostain ihmeellisestä syystä metsän tuoksukin tulee mieleen lukiessaan noita elämäntotuuksia. Joku toinen tuoksu tuli eilen mieleen ilveksen järisyttäessä maailmankaikkeuden herkkää tasapainoa...

Koko sarjakuva on mitä älyttömin ja sitä todempi. Luonto on oikeasti juuri noin kamala kuin piirtäjä sen piirtää, ja samalla niin kamalan ihana.

Tässä on linkki, josta pääsee näkemään ainakin yhden verkkoversion hänen kättensä jäljistä, lisään tämän saman tuonne sivupalkkiin myös.

Ja kyllä kiitos, olen saanut käsityöaiheisen haasteen Hortensia Hanttipatulta, palaan siihen, jahka otan ajan ja hieroskelen aivonystyröitäni ensin :)






Ps. Ja olen tosi tyytyväinen monessa lehdessä oleviin kotimaisiin sarjakuviin. Jostain kumman syystä ne vetoavat tällaiseen suomifaniin kovin. (Ja joo, tiedän säännön, jonka perusteella tuo fanius pitäisi kirjoittaa isolla kirjaimella, mutta puhun tässä tapauksessa itsestäni...)

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Vanhat mummat

Toiset ihmiset selvästikin saavat minut tekemään asioita, niin nytkin. Luin eilen illalla juttuja Kirahvilasta ja minun oli aivan pakko tehdä piparitaikina. Kaikkien näiden vuosien ostotaikinoiden jälkeen tein taikinan ihan itse, kas kummaa pikaisesti ja helposti. Meillä kun on ollut niitä, noh, krhm, hiiriä, aika ajoin, olen pakannut kaikki mausteet kannelliseen muovilaatikkoon. Kaivelin sitten laatikon esiin ja sieltähän ne kaikki tutut jo parhaat päivänsä nähneet mausteet pilkistivät, laatikossa majailevassa leivontamaustekarkkirasiassa. Siirappi hellalle ja menoksi. 

Siinä mausteita tutkaillessani löysin myös vuodelta miekka ja kirves olevan kardemummapussin. Siitä tietää sen vuosiluvun, että olen monen monituista vuotta ostanut puolen kilon purkeissa mummat pullaan. No, tarkan markan maija kun olen, ajattelin ilahduttaa meitä kahta vanhaa ihmistä ja lisätä sitä kahvisuodattimen pohjalle mokkaa keittäessäni. Kannatti, tuli niin namia, taas... ei tarvii pullaa kun on jo kahveessa mummat.

Joulukorttitehdasta olen tässä päiväsellä pyöritellyt. Normaalisti teen itsenäisyyspäivänä kortit, tänä vuonna homma meni jotenkin pieleen sen Tuntemattoman sotilaan lähetyspelleilyn aikamuutosten seurauksena. Olen aina istunut Tuntemattoman seurassa kortteja tekemässä, perheen keralla glögiä lipittämässä, juustoja ja keksejä natustellen. Päätin olla katsomatta, mokomat. En siis istunut ja sitä myöden kortitkin jäivät tekemättä. Katsotaan sitten sekä tuntematon että Talvisota vaikka ensi viikonloppuna. Ähäkutti yle.

Kortteihin keräsin tänä vuonna jotain uutta (arkillisen punaista samettipintaista lumihiutalekartonkia), jotain vanhaa (narut suunnilleen samoilta vuosilta kardemumman kanssa) ja jotain kierrätettyä (jonkun pakkauksen mukana tullutta ruskeaa melko ohutta kartonkia). Näistä tuli kuusen palloja, kuvaan jahka voin kuvata ilman salamaa.

Tehtaan lomassa taiteilin vielä uuniin pellillisen herkkua. 1 bataatti, 2 palsternakkaa, 3 porkkanaa ja 7 punajuurta ja 3 tipunrintaa, huomatkaa neuroosini, alkulukuja kaikki. Juuret lohkoiksi, päälle öljy-hunaja-pippuriseosta, suolaus ja tipuset lohkoina sekaan ja uuniin, vajaat parisataa astetta ja ajastimeen 51 minuuttia (alkuluku) ja kiertoilma, tarjoan salaatin ja naturellin ranskankerman kera. Italialaista punkkuakin taitaa vielä tilkka kokille ja vanhalle miehelleen löytyä. Tuoksu nousee jo uunista, taidan korkata sen pullon.

Kuvia sitten ehkä.

Näin toisena adventtina


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Instagram


No nyt on sitten astuttu uusi askel, Instagramin maailmaan, keskilapsi viritti polut. Kuka tuntee liikahduksen sydämessään? Onko se sinulle tuttu? Paljasta itsesi, niin otetaan käyttöön uusi sovellus kuvien jakamiseen ja tykkäämiseen :)

Mikäli mitään olen ymmärtänyt, se on Twitteriä vastaava, Twitterissä jaetaan sanoja, Instagramilla kuvia, vai mitä?



Paljasta siis itsesi!

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kuusi kuvaa kesästä


Olen lueskellut blogeja ja yksi asia on yhdistänyt liikuttavasti kaikkia. Suru lumen puutteesta. Mutta kuulkaas, meille tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Lunta harvemmin täälläpäin tähän aikaan vuodesta on, ei nytkään sen ekan pölläyksen jälkeen, vaikka pihankin laitoin kuntoon lumen tulla. Tosiasiallisesti istutin viime viikolla vielä tulppaaninsipuleita. Tänään on eka päivä aikoihin kun on ollut asteet lähellä nollaa. Ja hui kun kylmältä taas tuntuukaan.

Mutta jottei vaivuta synkkyyteen, 
kiitos Kati :) 

Ja minä olen 
miettinyt ja miettinyt,
mitä kesästä on 
päällimmäisenä mielessä. 
Ja onhan niitä, 
paljon ihania kesämuistoja,
tässä tätä kesää kuvaavia:


Kaikki kuvat ovat siis kesältä, ylinkin. Yhteistä kesälle oli niiin tummat taivaat, niin näissäkin, tuulisuus ei kuvissa näy. Ekaa kesäänsä kukkiva pensasmustikkakin pääsi kuvaan ja samoin naapuritontille rakennettava talo kaivinkoneineen. Alin kuva kuvastaa pikkkulapsen leikkejä, näitä ukkeleita on löytynyt milloin mistäkin ja ties minkänäköisinä, äidin iloksi toki :)

Se kuva, joka kuvastaa tätä hetkeä, on tässä:


Ilman salamaa pitkällä valotusajalla otettu kuva herkustani, hennosti appelsiinilta maistuvasta vaaleasta teestä. Heli blogissaan kertoo aina, miten hän rakastaa teetä. Minun teemakuni on tuo tuollainen hentoinen, ilman sokeria. Minusta teessä on parasta se pienenpieni aromi, joka hiljaa houkutellen lähestyy makunystyröitä. Ja juuri hetki sitten eräs vanha mies toi lisää makunystyröiden hierojia, kuutta erilaista pehmeää juustoa makusteltavaksi, pienenpieniä paloja,eivät kuitenkaan millään lailla hentoisen makuisia... Mikäs tässä makustellessa.

Ja joo, palasin viikko sitten töihin. Kertaheitolla ja isolla lekalla. Tosin eräät ihanaiset ystävällismieliset olivat järjestäneet minulle "pehmeän laskeutumisen" ja kävikin ilmi, että se tuli tosi tarpeeseen se pehmeä lasku, sillä se iso leka odotti heidän tietämättään nurkan takana. Viikko sitä suurta lekaa heilulteltiin, kunnes se ratkesi maratonin  juoksemiseen verrattavissa olevaan tapahtumaan. Adrenaliini pulputtaa suonissa vieläkin, viikonlopun nollauksen jälkeen. 

Ja niin, nyt taitanee olla vasta maanantai, viikossa on tapahtunut niin paljon, että olen edelleen siinä adrenaliinipöllyssä ja ajankäsitys on vähän sekava. Siinä pöllyssä muuten vaihdoin sitten kaikki perheen puhelimet ja liittymät uusiin. Samalla hinnalla, mitä kuukaudessa viidestä tavispuhelimesta liittymineen maksoin, sain kaikille kytkykaupalla uudet älypuhelimet ja liittymät. Näin jälkijunassa minä :/ Häpeän tunnustaa.

Menneestä kesästä silti iloiten,

perjantai 16. marraskuuta 2012

Äiti Aurinkoinen yllytti



Äiti Aurinkoinen otti blogissaan kantaa maailman tärkeimpään asiaan, lasten päivähoitoon. Taitaa olla aihe melko pinnalla taasen. Tietty hänen mielipiteensä sai minut kirjoittamaan, oli se niin mieleni mukainen tapa ajatella. Ja lasten päivähoidostahan minä luonnollisestikin tiedän kaiken;) Ja niin varmana se on oikea mielipide, minun nimittäin, minulle oikein mahdollinen. 

Kolme pentua. Kaikki päiväkotihoidettuja. En ole uraäiti, olen työssäkäyvä äiti. Minulla oli ja on perhe, ja jotta hyvinvointimme kaikkinen velkoineen olisi mahdollista, se tarkoitti minulle työssäkäyntiä. Rakastin silloin työtäni ja rakastan edelleen. Eikä se vähennä rakkauttani lapsiini millään lailla, että olin ja olen töissä. 

Tämmösiä niistä sit tuli :)


Jäin muuten pohtimaan tuota mainitsemaani hyvinvointia, mitähän se oikeastaan meidän kohdallamme tarkoittaa. Rahalla mitaten se tarkoittaa kotia ja lämpöä, vanhaa taloamme. Se tarkoittaa ruokaa ja vaatetta kaikille riittävästi. Se tarkoittaa mahdollisuuksia pieniin kivoihin juttuihin perheen kesken ja ystävien kanssa. Meillä on pieni piha ja meillä on auto. Harrastamme vähäsen kukin. Tämä siis rahallisesti. Se toinen hyvinvointi on kovinkin oman postauksensa arvoinen, ei siitä tässä. 

Mitä muruseni sitten ovat saaneet hoidostaan päiväkodissa?

  • tietty pitää ekana mainita kaikkien äitien riemuksi korvatulehdukset. Tosin kolmesta murusta vain eka sai noin aika monta korvatulehdusta. Sitten hänestä tuli isosisko ja välivuosi kotona rauhoitti korvat. Siskon kanssa menivät sitten päikkäriin. Sovimme pois jäädessämme, että molemmat murut pääsevät sitten siihen samaan paikkaan vuoden kuluttua. Ja se piti. Silloisen johtajan kanssa saatiin niin monen monta muutakin asiaa sovittua vähän ohi käsikirjan, niin että sekä työssäkäynti että päivähoito sen aikana sujuivat kaikilta mahdollisimman hyvin. Ja siinä sitten olivatkin ne meidän perheen korvatulehdukset, muilla ei ensimmäistäkään.
  • hiekkakakkukavereita pienten puolella, isompana ystävystymisten tultua ikään mukaan he ovat saaneet hyviä ystäviä.
  • tietty pitää mainita myös äidille niin mieluinen sosiaalistuminen. Muruistani on kasvanut joukko muut huomioonottavia, jakamaan oppineita, missä tahansa pärjääviä ihmistaimia. Pienin muruseni on ollut tässä asiassa kaikkein eniten esillä, hän on ollut mm. tukilapsena erilaisissa päikkäriryhmissä juuri nimenomaan sosiaalisten taitojensa ansiosta, näistä ryhmistä mainittakoon vaikka puhehäiriöiset lapset ja kuurot ja/tai huonosti kuulevat lapset. Viittomakieli tuli siinä sivussa opituksi, vaikkakin käytön puutteessa taito on ruostunut.  Ja samainen muru on pienestä pitäen osannut olla kaikenikäisten ihmisten kanssa, hän ei pelkää nuoria eikä vanhoja. He olivat yhden harrastusryhmän kanssa vanhainkodissa ystävänpäivänä, kuka se olikaan joka kaikki mummot ja vaarit jututti... häntä jopa pyydettiin auttamaan muita siinä...
  • säännöllinen päivärytmi on aivan varmasti meidän perheemme kohdalla vain ja ainoastaan päikkärin ansiota. Minusta ei olisi ollut siihen, tai siis ekan lapsukaisen kohdalla onnistui vahingossa... Päivälepo kuului tuohon samaan sarjaan, teki hyvää lapsille ja kaikilla oli kotona mukavampaa kun oli virkeitä lapsia.
  • murut ovat kaikki taitavia käsistään. Heille on opetettu päikkärissä sellaisia taitoja, ettei kotona ikinä. 
  • kuka muu olisi lapseni vienyt uimaan ja urheilukentälle niin usein? minäkö? Eräänä lumettomana talvena päikkärin juhlasalissa järjestettiin talviurheilupäivä. Mm. luistelua villasukilla... lumisotaa vanupalloilla...
  • musiikkikasvatus. Kolmivuotiaana he kaikki erottivat Mozartin ja Beethoovenin (miten se muuten oikein kirjoitetaan?). Minä en. Vieläkään. En siis ole kovinkaan musikaalinen...
  • lapset tavuttivat minkä tahansa sanan samaten kolmivuotiaina, samaten heillä on ollut pienestä pitäen aivan loistavat verbaaliset taidot ja sanavarastot, kiitos mm. sadutuksen ja tuon jo mainitun musiikkikasvatuksen.
  • kaikki murut ovat oppineet kuuntelemaan, odottamaan vuoroaan, neuvottelemaan
  • aikuisen malli. Omien vanhempien malli ei ole ainoa oikea, koen huippuna sen, että muruni ovat saaneet mallia kovastikin erilaisilta aikuisilta ja oppineet ymmärtämään erilaisia näkökulmia pienestä pitäen
  • ja on pakko mainita pierupihdit. Tai oikeammin sanottuna piarupihrit. Se on käsite. Huonosta tai vähintäänkin arveluttavasta käytöksestä joutui piarupihteihin isompien puolella. Kaikki muruni ovat olleet samoilla aikuisilla ja vielä pieninkin muru pääsi Anin pihteihin, hänen käsivarsiensa suojaan, lujasti ja varmasti. Niin lämmintä ja ajattelevaa lastenhoitajaa en ole ikinä missään enkä milloinkaan tavannut. Vieläkin näen sieluni silmillä hänen todellisen läsnäolonsa lapsen kanssa. Näen hänen lempeän lujan katseensa hänen katsoessaan lasta silmiin hänen kanssaan mistä tahansa puhuessaan, hän oli kokonaan läsnä. Viimeisenä keväänä tuossa päikkärissä syöpä vei hänet, kaikkien suruksi. Voin sanoa lasten menettäneen paljon.
  • hyvää, ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Kotona olisi ollut paljon helpompi mennä vaikka mikropinaattilättylinjalla... vai mitä stalkkeri?
  • vuotuiset suomalaiset perinteet, juhlapäivät ja muut kansamme perinteeseen kuuluvat jutut. Sadonkorjuuta, Runebergia, Kalevalaa, joulua...
  • monikulttuurisuutta. Kovasti paljon eri värisiä ja eri kieliä puhuvia lapsia ja aikuisia muruni ovat kohdanneet. Aikuisista parhaiten jäi mieleeni keskilapsen pienten puolella olleessa ryhmässä ollut muslimimieslähihoitajaopiskelija (wau mikä sana). He lapseni kanssa molemmat opettelivat kommunikoimaan suomeksi kovin erilaisen ihmisen kanssa, kaikille opettavaista, hmph...
  • siisti ympäristö, puhtautta tulvillaan, turvallinen piha ja ulos päivittäin, satoi taikka paistoi. Ja arvioilta viisi miljoonaa tuhatta tonnia hiekkaa...

Ja hitsin pimpula sentään, tämä on minun kokemukseni, meidän perheellemme sopiva tapa selvitä murujen pikkulapsiajasta. Mitähän jälkikasvu asiasta kirjoittaisi, heiltä jos sattuisi asiasta kysymään...

Ja aivan yhtä paljon arvostan muiden kokemuksia ja näkökulmia, kukin valitkoon sen itselleen parhaiten sopivan tavan. Toivon kuitenkin, että kukin saisi oikeasti valita sen itselleen parhaan tavan sen sijaan, että jostain syystä olisi pakko valita jotain vastoin omaa toivetta ja tarvetta. 

Minä näen meidän tavassamme hoitaa tämä juttu vain ja ainoastaan pelkkää hyvää, muruni ovat saaneet varmasti paljon enemmän kuin olisivat kotona saaneet, minä olen hyvä omassa työssäni ja olen työssäkäyvänä mielestäni  "riittävän hyvä äiti" omille muruilleni. Minun lapseni ovat nimittäin olleet päivähoidossa siitä syystä, että olen itse ollut töissä. Siinä kylkiäisenä olemme kaikki saaneet sen kaiken muun, mitä emme olisi osanneet kuvitella tai toivoakaan. Kiitos päivähoitojärjestelmä.

Ja kiitos Äiti Aurinkoinen hyvästä vinkistä :)







PS. Käytiin muuten 
taas kaupoilla 
keskilapsen kanssa. 
Taas kasoittain kirjoja, muutama dvd, 
pikkulapselle 
farkut ja neule , 
itselle pussillinen nappeja, 
punaisia jonkun taitavan virkkaamia pitsiliinoja jouluksi 9 kpl, valkoisia pieniä pitsiliioja 4 kpl, lasikulho ja mikälie lasipurkki, lakanapitsiä, kaksi lampunvarjostinta ja kaksi taulunkehystä. Tuttuun tapaan kakskymppiä ja kaikki tyytyväisiä.


maanantai 12. marraskuuta 2012

Sukkaa pukkaa


Pipa pääsi purkista vapauteen, 
eikä ainakaan silminnähden 
kärsinyt värikylvystä. 




Tässä iltojeni tuotosta, 
siniharmaat ovat ekat 
itsetekemäni vanhalle miehelle.
Sinivalkoiset taasen ovat Satavuotissukat, 
Tiikeriraitaiset ovat 
tilaustyö keskilapselle 
ja punatulkkulangasta tehdyt 
päätyvät jemmasukiksi, 
samoin pinkkivihreän harmaat


Ja sitten hyvä kysymys.

Kauanko kestää 
uuden ajattelumallin 
rantautuminen Suomeen?
Pinterestissä törmäsin 
hurmaavaan otukseen.
Tähän mennessä nuo kuvassa näkyvät
ovat olleet aina säälittävän tylsiä.
Tämäpä ei ole tylsä.



Mikä se sitten on?
Hammasharjan desinfioija.
Jos asiaa miettii tarkemmin, 
se on aivan looginen.

Mikä on sen kaameampi bakteeripesä
kuin lämpimässä ja kosteassa, 
ravintorikkaassa hammasharjassa 
muhiva lilluma?
Kuka sellaisen suuhunsa laittaisikaan?

Missä on se raja,
joka on jo liian pitkällä?
En tiedä.

No tietty voi ajatella vähän lisääkin.
Tuo laite sanoo 
puhdistavansa hammasharjan UV:lla.
Sehän on teollisuudenkin käyttämä 
bakteerienvähennysmenetelmä.

No, ajatellaanpas kyynisesti 
vielä vähän lisää.
Mitä muuta uutta maailmalta tullutta 
meillä kotomaassamme onkaan?
Kivat led-valot.

Mikä takaa 
tuon pöllön sisällä olevan 
valon olevan uuveetä ledin sijaan?

Kunhan mietin vain...





torstai 8. marraskuuta 2012

Haamuja


Mennä viikonloppuna 
pikkulapsi sai vieraita. 
Ne pitivät kaameaa meteliä. 
Ja joukossa oli tiettykin 
yksi tuttu prinsessainen, 
joka ei taaskaan jäänyt 
yhtään muita huonommaksi, 
mitä tulee äänen voimakkuuteen. 

Tosin prinsessa muuten 
oli jäädä alakynteen, 
nuoret miehet kun eivät 
kovin paljoa tytöstä perustaneet, 
eivät ole 
tosiprinsessoihin tottuneet. 
Ja koitti se hetki, 
kun tosiprinsessa 
otti valtakunnan haltuunsa, 
päihitti miehenalut 
majesteettisella RuneScape-taidollaan, 
seurue aivan hiljeni.

Tässä muutama makupala:

Vaarallista juomaa
Vaarallinen hämppä
Vanhanajan pillit ja
takana hampaita ja tekarit
Haamujen silmät puuttuvat,
tehty maissisuklaapallosta ja sokerimassasta

Luut, tehty valkosuklaalla päällystetystä
suolatikkuvaahtokarkkiteelmästä

Oliot vaahtokarkista, upotettu suklaaseen
ja silmätty kamalalla
DrOetkerin koristelugeelillä

Formaliinissa

Haamukakku unohtui kuvata, 
normikakkupohja, 
täytteenä vadelma- ja suklaatäytteet, 
koottuna syvähköön kapeahkoon 
lasikulhoon ja kumottu. 
Päällystetty vaahtokarkin makuisella 
sokerimassalla. 
Silmät oli pakko tehdä 
tuolla edellä mainitulla 
kaamealla koristelugeelillä, 
en ollut ennen käyttänyt sitä ja 
uskoin sen olevan kiinteämpää, 
valuvaa oli, huoh. 
Mitään mustaa ei kotoa löytynyt 
ja se siitä.

Suolaisena syötiin
kinkkukolmioleipiä,
pienenpieniä sellaisia.

Tuon formaliiniin säilötyn Pipan 
lisäksi piirongin päältä löytyi 
lasiseen kakkukupuun joutunut 
tutun kissan pää.

Ei kai?

Jätesäkistä ja
massapalloista

Rusinat matkaevääksi.
Prinsessan hanskat jäi.

Mistä lie pöydänkulmalle noussut.

Ilmapallon päälle liimavesiseoksella
kankaankappale,
kuivuttua voi puhkoa pallon
ja piirtää silmät
ja päästä roikkumaan siimalla.
Tyhjää täynnä.

Vanha mies kanniskeli
meidän vauvaamme.


Näin nämä kuvat tulivat tallennetuiksi 
ensi vuottakin ajatellen,

tiistai 6. marraskuuta 2012

Ah ihanainen iltapäiväaurinkoinen


Se ihanainen paistaa silmiini vain kovin matalalta, toisaalla kuulemani mukaan sataa räntää, täälläpä ei. Saan jonkinlaista kirkasvaohoitoa. Minähän olen nyt kotona, pääni irtisanouduttua töistä. Liika työ on liika työ. Jos olisin kirkassilmäinen nykyneitokainen, sanoisin varmaan, ettei työni ollut enää kivaa. (Schubakismia nääs, kirkassilmäisenä voi olla voimansa tunnossa ja ah niin oikeassa sanoakseen mitä rusina-aivot suuhun ajavat.) Ei töissä oikeasti kivaa tarviikkaan olla, rakastan kuitenkin työtäni ja sitä kautta se on kivaakin. Nyt siis ei. Jos aamusta iltaan sammuttaa vain tulipaloja, selviytyy päivästä kerrallaan saamatta aikaan mitään yhtenäistä tai edes tulevaisuuteen katsovaa, on myönnettävä se hetki, kun ei pysty. 

Äiti Aurinkoinen kehotti minua syömään suklaata. Käskystä toki, kiitos vain. Ja Vee puolestaan kannusti haravanvarteen. Joo, ostin eilen Honkkarista uuden haravan, kaikkineen halvempi kuin vaikkapa fiskarsin lapa. Hyvin pelittää. 

Laitoin silloin torstaina viestiä heille rikki menneestä haravasta, varresta ja lavasta, eilen maanantaina vanhan talon vanha mies sai hepulin kuultuaan Fiskarsin piittaamattomuudesta asiakaspalautteisiin, vastausta ei siis ollut tullut. Soittipa mies sitten suurelle johtajalle. Suuri johtaja sanoi siellä varmaan olevan ruuhkaa asiakaspalautteissa, johon mies lakonisesti, että juu syksyllähän ne haravanvarret katekeilevat. 

Sieltähän johtaja sitten patisti jonkun alaisensa viestimään ja @:lla sitten viestivät kuvilla ja ilman. Aivan ensimmäiseksi epäiltiin kykyäni lähettää palautetta, ihan tosissaan kysyivät osoitetta, josta palautteeni lähetin, he kun eivät sitä muka ole saaneet. Ihan vaan heidän kotisivultaan menin tyhmä ja yksinkertainen ihminen palautteeni lähettämään, no kyllähän se sieltä rupesi löytymään rautakankimallin lähetettyämme. Ja samaa rataa se jatkui. Kuvasin haravaa varresta ja lavasta edestakaisin, myös kuvassa näkyvää pientä pyörylää, jossa kerrotaan valmistuskuukausi ja -vuosi. 

Vanha mies on juuri nyt vielä vanhempaa miestä hoitamassa ja soitti tänä aamuna kertoakseen asian olevan nyt päätöksessään. 

Fiskarsille ei ikinä ennen ole tullut palautetta tämänlaisesta. 

Tämä sattuu olemaan se lause, joka saa minut kirkumaan. Asiakas leimataan siinä hankalaksi ja itse asiassa itse syylliseksi kaikkeen, firman oma toiminta on moitteetonta ja asiakkaalle tulee sellainen olo, että  mitäs tänne soittelet, asiakas on omalla väärällä/huonolla/heikolla/piittamattomalla toiminnallaan aihuttanut koko jutun ihan itse. 

Tätä edellämainittua kutsutaan siis suomalaiseksi asiakaspalveluksi. Olen ollut asiakaspalautteiden kanssa tekemisissä jo varsin kauan. Maailmalla asiakaspalaute otetaan vastaan heti ja tosissaan, suomalainen tapa on mieluiten unohtaa ikävät asiat, mitä niihin ainakaan vastaamaan, asiakkaat ne vasta tyhmiä ovat. Ja uskokaa pois, tiedän asiakaspalvelusta jotain.

Tällä hetkellä päällimmäinen ajatus on mitättömyys asiakkaana. Kyllä he taitavat niitä sijoittajia niiden sivujensa kautta odottaa, eivät näitä meitä tavallisia kuluttajia.

Ja joo, ei asia vielä päättynyt ole. Ovat alentuneet tyhmän ja väärin toimineen kuluttajan tasolle ja luvanneet lähettää minulle uuden haravan, armosta. Uskoo ken näkee.

Äänijänteet kireällä


torstai 1. marraskuuta 2012

Päätön


Pikku pääni sitten päätti päättää pelittämisen. Päädyin siis päälääkärille ja päälääkärisedän diagnoosina akuutti stressireaktio. Työterveyshoitajan erillisestä määräyksestä pihan haravointia ja sensellaista. Sen siitä sitten saa kun kuvittelee päänsä päätyvän pääosaan ja päänsä päättääkin päättää päättämisen ja huomaa olevansa päätön.

Ihanat seitsemän lämpöastetta ja auringonpaiste houkuttelivat minut siis päättä pihaan. Kiva Fiskarsin harava, oikein oranssilapainen. Laskeskelin keväällä ostetun lavan (onko se lapa vai mikä lie?) piikkejä, kahdestakymmenestäviidestä jäljellä kaksikymmentä, siis kahdenkymmenen prosentin vajaus. Päätin silti haravoida, vaikka se harva olikin.


Muks! Mottasin itseäni ohimoon nyrkillä ja haravanvarrella. Se meni poikki! Napsista vain poikki, metallivarsi. Menin sitten Fiskarsin kotisivulle ja mitä silmiini ensimmäisenä osuikaan: Kestävää muotoilua.


Mitähän tuo tarkoittaa? Minkä on tarkoitus kestää ja mitä? 


Palautesivulla oli pelottavan pieni osuus palautteesta kuviteltu annettavan kuluttajatuotteista, enemminkin taitavat odottaa viestiä pääomasijoittajilta ja muilta senkaltaisilta (ottavatko pääomasijoittajat oikeasti yhteyttä yhtiön nettisivujen palautelomakkeella?), no, ainakin esim. kiinteistöjään koskevia viestejä taitavat odotella. Saas nähdä kuinka konserni vastaa tällaisesta tavallisesta kuluttajatuotteesta, joka näyttää olevan heille välttämätön paha. Toivottavasti olen väärässä tässä pohdiskelussani ja he vastaavat tuotteestaan asiallisesti. Kirjoitin jopa kiltisti enkä niin kuin ajatukseni juoksi... päättä.

Millä minä nyt haravoin? Päättömällä haravalla?








Ja vielä, päättömästi tervetuloa, soletuuli, onnistuit tulemaan oikein hyvään väliin :)

Ja Leena, kiitos kauniista sanoistasi riimittelyni suhteen, se en kuitenkaan ollut minä vaan vanha mieleeni noussut partsalaulu :)

maanantai 29. lokakuuta 2012

Täydellinen kevätsää


Aamulla päivän koitteessa
työmatkalla kohtasin tällaisen näyn, 
onnekseni pokkarinikonini oli mukana.


Kotiin tullessani 
valtaisten lumikasojen alta paljastui 
keskilapsen fillari, kas näin.


Sää olisi mitä mainioin kevätsää. 
Ympärilleen katsoessa vain huomaa 
yhden eroavaisuuden, 
puissa on lehdet.
Putoamattomina.
Ellei puissa, 
niin ainakin puiden alla,
hangilla niitä on kasapäin. 

Ei siis taidakaan vielä olla kevät. 

Edessä on talvi. 
Kylmä ankara talvi. 
Sitä ei voi ohittaa, 
sitä ei voi ylittää, 
sitä ei voi kiertää, 
siispä pitää mennä sen läpi. 
Kevättä mä metsästän, 
tahdon ohittaa talven...

Talveen valmistautuessa,

lauantai 27. lokakuuta 2012

Tätä postausta ei vain voinut jättää tekemättä.



Miten tässä taas näin kävi? 
Aamuisen laukkailun jälkeen istun kotona, 
hiljaisessa kodissa. 
Kukin muu on teillään 
ja minulla olisi aikaa tehdä niitä tuhansia asioita, 
joita olen ajatellut ja haaveillutkin tekeväni. 
Ja mitä minä teen? 
Puen punaisen takin ylleni ja karkaan ulos kameran kanssa. 
Klik klik, joka suuntaan. 


Olen lukenut blogejanne eri puolilta kotomaatamme,
lunta ja pakkasta tuntuu olevan. 
Paljolti kuitenkin eri paikoissa, pakkanen ja lumi. 
Täällä on molempia. 
Ainakin tänään ja eilen, huomisesta kukaan ei tiedä.

Tässä kuitenkin tältä aamulta:


Syksyn laitto jä meiltä vähän kesken, 
aurinkovarjokin.


Ajattelin säästellä vielä noita hopeahärkkejäkin, 
niissä on upea syksynharmaa väri. Alla lumen, näemmä. 
Kastelukannua ei käsittääkseni taideta enää tarvita. 
Syreeni pudottelee lehtiään.



Tämä oli eilen käytössä, voi verrata näihin parkissa olleisiin:)







Persilja on tuo oikeassa reunassa oleva "valuma", 
vasemmalla oleva töyhtö on ainoa kukkakaalimme.




Vedin malvat sunnuntaina ylös maasta, 
kottikärryissä on nyt niiden matkan pää.


Yhtä pientä kukkivaa samettiruusua 
en raaskinut vielä nostaa, 
siellä hän sinnittelee.



Voi ruukkuparat :)



On meillä vielä toinenkin aurinkovarjo pihassa, 
samassa esiintyvät myös mattojenkuivausnarumme.

Huomatkaa pilkistävä sininen taivas!!




PS. Kuulin lakaisuharjan ääntä, suih suih.
Jollakin muullakin on joku kesken.
Naapurin seinän eristys
ja laudoitus...
Työmaa pitää puhdistaa
ennen työhön ryhtymistä,
näemmä.
Minä onnekseni olen
sentään sisällä.
Ajattelin jättää
lumitöidenkin teon,
luonto hoitanee sen.
Toivottavasti.