sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Viattomien lasten päivä


Täsä mittä viatont ol. Kuha ny vvaa otsiko sai kirjotta, kalentterii ko kattosi.

Olen olemassa. Siitä on hyviä tuntemuksia. Koko syksy on ollut sanalla sanoen raskas, monelta kannalta. Onneksi vastapainona on ihania asioita. Niistä ihanuuksista olemme saaneet joulun aikaan nauttia.  Kaksi kuormaa laivantuomia "omiamme", tärkeitä pieniä ja isompia, yksi autollinen toisia omiamme tuolta nääsvillestä, kaksi hurmaavaa nuortaparia yllättäen, yksi mukava "adoptiolapsi", kummisedän tapaaminen, tätsy seurueineen hyvissä voimissa, vanhan miehen vanha isä tilanteeseen nähden hyväkuntoinen, siinä onnea. Omat muruset ovat olleet ilonamme ja lähellämme. Onnea.

Insinööri tuli kotiin
Valkea joulu, pakkasta, auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja juomaa. Onnea. Yllättävä villasukkatehdas tuotti muutamat sukkelit, muuten joulupukki toi tonttujen tekemiä lahjoja. Ei mitään mahdollisuutta muuhun kuin tonttutehtaiden tuotantoon tänä vuonna.

Onko tämä jo
ylikukkinut?
Minkäänlaista kiiltokuvajoulua ei ole ollut. Ei olla pukeuduttu parhaimipiime, joululaulut eivät ole kaikuneet, siivoukseksi on laskettu imurointi, kortit läksivät viimeisenä mahdollisena päivänä postiin, kukaan ei leiponut ihania joululeivonnaisia (ei silti, ei niitä kukaan olisi syönytkään), lapset eivät ole kilvan leikitelleet kuusen äärellä... noiden sijaan ollaan syöty kaksi kinkkua, tai siis oikeastaan kolmattakin, kaikki ollaan venytty mukavissa asustuksissa, telkkukin on pauhannut, kynttilöitä on poltettu, kuusta ihailtu, se oli ainoa koristeemme (haettiin se taas kirkolta, meidän metsä on siellä), ollaan tavattu sukulaisia ja ystäviä, juotu litratolkulla kahvia ja pikkuisen viiniäkin, nukuttu, pelattu ja luettu, ja  joo, syöty riittämiin särkylääkkeitä, meillä kun on noita nuuskuttajia riittänyt (hahaa, en minä), ja kyllä, meillä ollaan naurettu, iät ovat pidenneet huomattavasti kaikilla mukana olleilla.

Yksi erikoinen ja mieltäni sykähdyttänyt tapahtuma on ollut, isolapsi kun uuden auton itselleen osti. Takuuaikana siinä ilmeni vika, joka on auton vienyt toistamiseen pukeille. No joulunajaksi muru sitten sai sijaisauton. Huoh. Miten sen nyt sanoisi.
Tikka hakkaa,
taustalla
sembrianmänty
On aika mukava auto autonen, sen hinnalla saisi parikin minun autoani uutena. Neliveto, vähänkö olen kade. Ajomukavuus ihan omalla taajuudellaan, enpä ole ennen kokenut ( tai siis en nytkään tietty kokenut, sillä kun oli lupa vain muruni ajaa, ihan vaan vieressä istuin). Kaikki tapahtuu nappia painamalla suitsaitsukkelaan. Matka sujuu kuin kehdossa keinahdellen, sulavasti. Äänentoistolaite poimii takapaksista kassista tabletin soittolistan ja toistaa sitä, milloin soinnahdellen, milloin basson jytkeellä. Toki sillä soittaakin voi, ratista puhelinta säädellen. Huoh.
Talvi yllätti hakkaajan

Automaattivaihteinen lulla. Nyt ymmärrän vähän enemmän tuonmerkkisillä autoillaan ajavien kuskien aiheuttamia reaktioita liikenteessä. Se vaan toimii kuin unelma, kiihtyy nanosekunnissa, hyrrää ja on silkkaa ajonautintoa. Olenkohan hehkuttanut rarpeeksi. Varmaan. Voi ehkä tihkua läpi, että tykkään hyvästä autosta ja varsinkin hyvällä autolla ajamisesta. Olen liikenteessä kuin kotonani. Josta puheen ollen, pätevyydestä puuttuu edelleen kaksi päivää. Ehkä keväällä voisi olla aikaa hoitaa ne pois alta.

Tiäks muuten mikä tuo on, tuon ekan kuvan kohde? Vihjeenä voi sanoa, että sen otatti lapsi, joka aina miettii miksi. Miksi mitä ja miten. Ehdotuksia?

Näin eväin kohti huomista työpäivää ja sitten juhlistamaan vaihtuvaa vuotta, palataan linjoille, voikaatte hyvin :)


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kissin ruokakuppi hukassa

Järjetön kiire töissä. Tai oikeemmin ei kiire, vaan loputon määrä tehtävää. Viimeisen työpäivän ennen joulua pitäisi olla ensi viikon lopulla, ei takuulla ole. Tulossa taas aamustailtaanviikko. No, se on vasta ensi viikolla, nyt on nyt.

Eilen taisin julkkiskokin selän takaa ostaa muutaman paketin tipusen jauhelihaa ja siitä pyöräytin massan, vähän perunahiutaletta, sipulaa, kermaa ja mozzarellaa seassa. Se olikin se onnistunut osuus... liki kaksi kiloa lihaa, nyt ei jäljellä muruakaan siitä. Miten niin meillä ollaan lihansyöjiä?

Viikko lakkiaisista ja lattialla on kummia juttuja. Laatikollinen viinilaseja, kausi(joulu)valot, kassillinen tyhjiä pulloja, kuihtunut kukka-asetelma (joo, lattialla), korulippaita muutama... joo, itekin ihmettelen.

Tänään taivaalla oli outo valoilmiö, pyydystin sitä ja kolmatta adventtikynttilää kameralla. Onnistuinkin, mutta turha haaveilla kuvien käsittelystä julkaisukuntoon, pöytäkoneelle ei taida päästä. Täällä lanitetaan. Kolmella koneella Simit seikkailevat, kaksi prisessaa ja yksi toisen sukupuolen edustaja paahtavat menemään. Niin, tässä kohdassa pitää mainita meillä olevan uuden "adoptiolapsen", mukavan sellaisen, punatukkaisen :)

Joulukorttitehdas käynnistyi tänään, vain merkit puuttuvat. Niillä nyt ei niin kovin kiire ole, onhan jouluun vielä aikaa ja toisaalta maksan joka tapauksessa täyden hinnan, hups vaan.

Firman pikkujoulutkin kuitattu, ihan uusin kipsinkopsin kengin. Ekat monenmoneen vuoteen, kengät siis. Tosin muistin myös, miksi nämä tyyppijuhlat olivat ekat monenmoneen vuoteen. Sekä seura että tarjoilut olivat huippua, mutta pintaan nousi rankkoja asioita menneisyydestä, ei kuulu lempitapahtumiin tällaiset pippalot.

Näillä eväin alkavaan viikkoon, voidaan hyvin, kaikki :)





PS. Otsikon viittaus kissiin tuli selkäni takaa, liittynee simittämiseen...

maanantai 8. joulukuuta 2014

Väsynyt mutta onnellinen



Noilla sanoilla päivitin eilen naamakirjani. Toukokuusta saakka takaraivossa vaikuttanut hetki on eletty, onnellisesti ohitettu. Keskilapsi lakitettu. Jakku valmis ja hattu päässä. Seuralaisenani on suunnaton väsymys. Suunnaton.

Lakituksesta
Onnellisuuteni kumpuaa kaikista lapsistani. Upeat lapset ja ylpeä äiti. On kovin vähän sanoja, joilla kuvata tunnettani noita sanoja paremmin. Ehkä tyytyväisyys voisi olla täydentämässä.
Sankarin malja

Perheellemme tutulla tavalla valmistauduimme lakkiaisiin. Viimeiseen hetkeen. Murut aiheuttivat hilpeyttä valmistelujen lomassa, en ennen ole kuullut kenenkään muun tinkineen samana päivänä sekä hautaustoimistossa että apteekissa, kummassakin onnistuen...

Juhlajuomat hankki isolapsi, mukanaan tarkka (!) ohjeistus hankinnoista. Tulokseen hyvin tyytyväinen äiti. Tilkka itsekeitettyä tyrniglögisiirappia onnittelumaljan pohjalle ja päälle Demi Seco Cavaa, luomumallia, nam. Autoilijan versiossa oli kylmää mustikkaglögitiivistettä (lienee sen maineikkaan turkulaismehutehtaan tuotantoa, sen joka tekee valkoherukasta kuohariakin) ja omatekoista kuplavettä, mielestäni onnistunut yhdistelmä. Illalla prinsessan  tytsykät saivat vaaleanpunaista kuplajuomaa, merkiltään Las Morias. Mitään tietoa hinnoista ei ole. Kaksi laatikollista meni. Tai ei ihan, taitaa olla pullo kumpaakin vielä jäljellä.
Tässä ovat onnittelujuomat

Ruokana tarjosimme jamaikalaismaustettua kanaa, bataattiperuna- ja polentapalsterilaatikkoa, keltajuurista ja muista vaaleista juureksista tehtyä uunirosollia (ei siis keitettyä kamaa, vaan pahdettua), bataattifetasalaattia, marinoitua papusalaattia, salaatinkastikkeena balsamicosiirappia, focacciaa valkosipulilevitteen kera ja jälkkärinä minivalkosuklaapannacottaa. Juomana valkoviini hanasta ja vesi. Lapsia ei mukana ollut, ellei lasketa itetehtyä.

Kaffen kera lakkikakun lisäksi oli minimuffareita italialaisella marenkikuorrutteella, koristeenaan sokerimassasta tehty nappi, miniwhoopiet sitruunatäytteellä, daimkeksejä sekä taateli- ja kanelileipiä. Kantavana ajatuksena menussa oli joulun läheisyys, mutta ei jouluruokaa. Ei punaista, muuta kuin tomskut leivässä. Lisämausteena kaikki ruoka oli gluteenitonta ja vehnätärkkelyksetöntä. Jos leivonnaiset olivat ns. taviksia, niille oli gluteeniton vastaava. Kumpikaan noita tarvitsevista ei ollut mukana.

Tavallisesti tässä perheessä vietetään Itsenäisyyspäivää kuten monet muutkin, tuntematonta ja linnanjuhlia katsoen, herkkuja syöden ja itsenäisyyskynttilöitä poltellen, meillä lisäksi joulukortteja tehden. Tänä vuonna tavallisuuteen tuli muutos, kynttilätkin ikkunoilla sytytettiin vasta puoli seitsemältä. Korteista ei ole edes ajatusta olemassa. Linnanjuhlista tiedän vain lööpissä näkyneen hoikan naisen päällä olleen puvun, en tiedä edes väriä... joku varmaan teki tai oli tekemättä jotain, samoin joku varmaan sanoi jotain tai...

Ruokakuvia ei kukaan ottanut


Oli aika erikoiset/erilaiset nuo juhlamme, koko päivänä tapasimme vain yhden sukulaisen. Vieraat olivat ystäviämme, sekä sankarin että meidän vanhempien. Sukulaisia oli toki kutsuttu, mutta kullakin oli syynsä olla olematta paikalla. Saimme viettää hyvän päivän, itsellä kuitenkin morkkis huonosta emännöinnistä. Minulla oli kuitenkin syyni, miksi tein niin kuin tein. Minun hyvä päiväni jatkui vielä yön ylikin, saimme pitää isolapsen kummitädin miehineen vielä pidempäänkin. Onnellisuutta. Rakas, tärkeä ystävä.

Kun jäimme perheen kesken, iski totaalinen väsymys. Mitä tein? En mitään. Vain olin. Söin pari ruisleipäpalaa valkosipulilla. Taisin kumota yhden pullonpohjan. Luullakseni näin telkusta sen ei menny niinku-ohjelman, muistelisin heidän tehneen jotain hassuja narusta roikkuvia havukimppuja, en ole varma. Sukkaakin olisi voinut kutoa siinä ollessaan tekemättä mitään, mutta ei ahteri liikahtanut lankoja hakemaan. Yön nukuin kuin kuollut (anteeksi kielikuva), aamulla heräsin kelloon ja hinasin itseni leipätyöni äärelle.

Kuuklelääkärin diaknoosi (josta taannoin kitisin) tuli tänään kumotuksi, oma henkilääkärini oli samaa mieltä kanssani sen vaikutuksesta kehooni. Huh ja pah, helpotuksen huokaus. Miksi sitten en heti puhunut henkilääkärilleni tästä muistiongelmsta? Kyllä hän tietää siitä, mutta puhuin työterveyslääkärille, koska ongelma liittyy työntekooni, työhön, jossa olemattomasta muistista saattaa olla haittaa, huonolla tuurilla jopa vaaraa. Tuota viimemainittua vähän pelkään. Suuri osa ammattitaitoani on selkäytimessä ja sieltä nousee osaaminen ja tilanteiden hallinta. Mutta mitä jos ei nousekaan? Kaiken lisäksi muistiani on tutkittu työterveydessä jo aiemminkin. 

Tulee mieleeni jostain jossain vaiheessa lukemani jonkun lääkärin kommentti kilpirauhaspotilaista. Hän sanoi, että kilpparia potevilta pitäisi kieltää ainakin väliaikaisesti ajokortti. Näin jälkikäteen olen samaa mieltä. Sekä liika- että vajaatoimintaisilla on kognitiivisia haasteita, joita ei itse välttämättä edes tunnista. Mutta totuuden nimissä on sanottava, että olisinpa halunnut nähdä lääkärin, joka olisi maininnut minulle ajokortista... minut tuntevat lienevät samaa mieltä...

Voikaa hyvin,

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mikä päivänvalo?


Ei täällä sitten mitään päivänvaloa viikonvaihteessa ollut. Tänään sen sijaan oli, näin ikkunasta. Lakipöytä sitten valmistui, olen sen jo suhulakannutkin. 

Tänään sipaisin viimeiset liimat hyllyyn, joka niinikään sai päälleen lakia. Hylly lienee ostettu esikoislapsen ollessa kovin pieni, ihan oikeasti mappihyllyksi. Siitä alkaen se on valitettavasti seilannut mukanamme, aina sitä on jostain ihme syystä tarvittu. Ja näytetään tarvittavan edelleen. Se kun oli susiruma, ajattelin, ettei se ainakaan rumene lakikäsittelystä. Olen edelleen samaa mieltä.

Ja kuten kuvista saattaa päätellä, päivänvalo oli tuli, oli ja meni, ainakin vartin tänään. Emme kuitenkaan samaan aikaan osuneet päivänvalo ja minä lakikirjani kanssa samaan paikkaan. Kuvista näkyy, miten työni jälki on kohtalaisen tuoretta, liimavesi vielä kosteana. Tavoitteeni ei missään tapauksessa ollut olla millintarkka, siinä onnistuin mielestäni loistavasti. Sinne päin kaikki. 

Kuvata kun en osaa, klikkailen vaan ja tulos valitettavasti näkyy oikeassa laidassa. Toinen salamalla ja toinen ilman. Huhhuh. Onneksi en osallistu mihinkään valokuvauksen kauneuskisaan, onneksi tämä on vain päiväkirja ja tähän otettuja kuvia. Olisi ihan mukava perehtyä valokuvaukseenkin, niitä mukavia perehdyttäviä juttuja vaan olisi niin paljon, Ei vanha jaksa... 

Ja tässä voi vielä lisätä, että perehtyminen vaatii myös muistia. Minun piti tänään tehdä marsipaaniruusuja. Mietin ja mietin pienessä päässäni, en saanut mitään muistikuvaa mieleeni. No, ajattelin, että kun vaan otan sen marsipaanipallukan tassuuni, käsi muistaa liikkeen. Ei muistanut. Joitain satoja ruusuja tehneenä. No, tämäkin on juttu, joka ei jää ihan niineen tekemättä, maailma on täynnä kaikenmaailman juutuupeja, mutta kertoo kieltään muistini tilasta. Kun edes lihasmuisti ei pelitä. Minä kun en koskaan kiroile (edelleenkään...), voisin sanoa tässä vaikka "voihan pahus".






torstai 27. marraskuuta 2014

Laki lattiassa

Haittaaks se, vaiks ei viitti tai oikeesti jaksa tehdä mitään? Silkalla tahdonvoimalla työt tulevat osin tehdyiksi, osa odottaa aikaa parempaa.

Haittaaks se, että kun pitäis tehdä jotain juhlavalmisteluja, päättääkin ottaa käsiinsä suomen lain, leikkurin ja liiman. Haittaaks se, että käy kirpulla ostoksilla? Haittaaks se, että liimaa suomen lain lattiaan?

On niin hienoa sanoa, että en voi nyt ottaa kuvaa, mutta viikonloppuna, kun on päivänvaloa, klikautan kuvan viimeisimmästä askareestani, suomen laista. Ostin kesällä huomaamattani pikkupöydän. Huomaamattani siitä syystä, ertä se oli jotain uustuotantoa. Hioin siitä maalia pois ja unohdin sateeseen. Piitkäksi aikaa. En saanut tehtyä sille mitään, se vain kummitteli minulle. Kunnes olisi jotain muutakin tekemistä, se kutsui minua ja lakikirjaa. Saahan aikansa niinkin kulumaan... mutta siis viikonloppuna siitä.

Mikä on se semmoinen työ, että viikon viimeisenä aherruspäivänä päivä päätetään taas työnohjaukseen? Että kukin lähtee sieltä yksin omaan kotiin ja miettii issekseen syntyjä syviä, saattaa jopa ahdistua. No, minä en ahdistu. Ne ajat ovat olleet ja menneet. Se on vain kovasti kiehtova näytelmä, jossa kullakin on oma tuttu roolinsa, tai tuplarooli, näemmä. Kiintoisaa luvassa jälleen. Mutta kun siitä selviän, ajan yhteen paikkaan ja teen muutamia ostoksia. Vietän laiskan perjantai-illan ja siitä sitten yritän ryhdistäytyä. Oliskohan imuri mitään? Riittääköhän se vai olisko tynämiitti oikeampi?

Menu on edelleen vaiheessa (hahaa, lähinnä enää printit puuttuvat), vaatteista ei tietoakaan, lakki ostamatta, kukat suunniteltuna (!!), lattioilla jotain kummallisia kasoja ja mieli niin odottava. Pitääkö lahjoakin se mukula? Mitähän tästä tulee?

-t-

tiistai 25. marraskuuta 2014

Kuuklediaknoosi

Klapill päähä.

Hassu juttu, kun tekee töissä oikeastaan enemmän kun oikeesti pystyy, seuraus siitä on erikoinen tapaaminen työterveyslääkärin kanssa. Lääkäri päätti kaksikymmentä minuuttia googlailtuaan ja printattuaan minulle omituisia juttuja, minua kuulematta, diagnoosin muistiongelmilleni. Printit odottivat minua sisään astuessani.

Ainoa järkevä selitys tuolle diagnoosille on vuodenaika, loppuvuodesta ei varmaan enää saa todellisia diagnooseja tehdä. Mitä tein minä? Kerroin hänelle, etten usko hänen diagnoosiaan, mutta lupasin toimia hänen neuvonsa mukaan. Ja varmasti toimin, seuraus vaan tullee olemaan melko odottamaton, hänelle.

Oli sama tyyppi muuten, joka kirjoitti minulle keväällä jagreenin estolääkkeeksi kolmiovarustettuja epilepsialääkkeitä jokapäiväisesti syötäväksi, etten joutuisi syömään kolmiolääkkeitä jaggekohtauksiini muutamana päivänä. Joo'o, senhän neurologi suoraan tyrmäsi myöhemmin.

Ja muistirajoitteinen kun on, EPEK, ei muista kuin osan. Tämä ammattilainen googlasi koko keväällä olleen vastaanottokäynnin ajan, ihan oikeasti googlasi, faktoja minulle. Tässä tulee se epek, voi kun pystyisi muistamaan, hän printtasi minulle faktaa asiasta, josta oli kyse. Kun muistaisi sen lähteen, se ei ollut veikkaus eikä lotto, se ei ollut vauvalehti eikä seiska, se oli kuitenkin joku edellämainittujen kaltainen. Itseäni vanhempi, ammattilainen, korkeakoulutettu ja kokenut.

No joo, kiintoisaa on se, että sanelut tulevat nykyisin sähköisesti nähtäville myös asiaosaiselle, pitää vaan nähdä vaiva ja hakea. Hahaa...

Kaikessa tässä on kyse minun työkyvystäni, nyt leikitään minun työterveydelläni. Hänen päätöksensä.

Mutta se tuosta kitivitiosastosta, ristiriitaista kyllä, tavallaan elän huonomuistisuudessani myös hyvää aikaa. Nautin hassuista asioista, vai miltä kuulostaa hälinän kuunteleminen silmät kiinni? Samalla haistelleen kuusentuoksua? Entä kun pimeässä töihin ajellessa ilahtuu märästä kadusta heijastuvista miljoonista valoista, kuin tähtitaivas? Työssä saattaa huomata ajattelevansa kuin ihan oikea ammattilainen, tietää mistä juttu johtuu, mitä nyt tapahtuu ja mitä niistä seuraa, tietää vain itse ja on tyytyväinen tietäessään jatkosuunnitelman ja eteenpäin kantavat polut.

Vähän yli viikon kuluttua meillä on juhlat ja minä suhtaudun siihen liian levollisena.  Huomenna lähtevät kutsut, vasta, siihen on syynsä. Kutsut ovat odottaneet valmiina kuorissaan merkitettyinä jo muutaman päivän. Vaikkeivät kutsut ole sellaiset, kuin halusin, en ota siitä painetta, ne ovat juuri sellaiset kuin ovat. Voinen laittaa kuvan siitä loppuviikosta. Lisäksi muuten luulen, ettei meillä olekaan pinkkiä skumppaa, vaan jotain parempaa, siitä myöhemmin lisää. Voinen myös linkittää myöhemmin muutamia juttuja, saapi nyt nähdä. Eräs suomalainen suosittu herraseurue jossain laulelmassaan lauleli tyyliin "hauraita haaveet ja terästä todellisuus". Kumpi voittaa, haaveet vai todellisuus.

Tylsä höpöhöpövalituskirjoitus med ingen foto. Tyvärr, igen. Huomaattehan, osaan kieliä...

-tarjah-

torstai 20. marraskuuta 2014

Siitä on jo aikaa.


Siitä on kauan aikaa. 
Tapasin kivan pojan. 
Lasteni isän. 
Nyt jo vanhan miehen. 

Tai ihan oikeasti tapasin hänet 
jo puolta vuotta aiemmin, 
osallistuimme samaan tapahtumaan.



Mutta tuona marraskuisena päivänä
aikamme alkoi. 
Sain kuulla
hänen veljensä saaneen pienen tytön
edellisenä päivänä. 

Tuosta, silloin pienestä tytöstä 
näkee ajan kulun. 
Ei sillä, 
että hän vanha olisi 
tai vanhalta näyttäisi, 
vaan olen saanut seurata 
hänen kasvuaan, 
nyt hän on 
aikuinen, vaimo ja äiti. 
Tuo silloin vastasyntynyt. 

Voisi kliseisesti kysyä 
jotain nopeasti kuluvasta ajasta. 
Enpä kysy.

34 vuotta.



maanantai 17. marraskuuta 2014

Marraskuun vastaisku minulle


Yksi mukava, minua varmaan kolme vuosikymmentä nuorempi herrahenkilö ilahdutti minua tänään. Loihe lausuman "tätä ei varmaan pitäisi sanoa, mutta sanon silti, olet tosi väsyneen näköinen", niin, oikeassa oli. En ollut antanut itseni ajatella asiaa, mutta totta se on. Väsynyt. Hyvin väsynyt.

Ja miksikö väsynyt? Ei näkyvää syytä. Vielä viime viikolla olisin voinut laittaa sen huonon hemoglobiinin syyksi, mutta veripalvelun nuori nainen todisti sen vääräksi. Kesäinen 120 ja alle oli vain kesäkuuman heilahdus, olen palannut omalle tasolleni, sataanneljäänkymppiin. Ei siis selitä.

Viikonloppuna nukkunut riittävästi.

Eilen sain valohoitoa. Mollikka killitti taivaalla ja olin miehistön kanssa pihahommissa tunteja. Ei siis syytä väsyyn.

Tänään hyvä ilma, sininen taivas pilkotti satakuntalaistaivaalta. Venäjää murtavalta ammattilaiselta hyviä uutisia. Ilon aiheita.

Loistava idea kutsukortista sammui materiaalien puutteeseen. Ei tästä kylästä. Olisin ostanut, rahalla, silmiin katsoen jotakuta yrittäjää. Hyllyt täynnä eioota. Tai siis lähinnä tyhjää, oikeasti tyhjää. Kuka tekisi kutsut, kun ite on vähän väsy?

Menu ei tuota päänvaivaa, taas on se skumppaosasto mietinnässä ja pikkulapsi on aivan huippu. Niin paras, niin mahtava ja ihan itetehty! Hulinat itsessään siis hanskassa, kutsuja vaan uupuu.

Olin aikeissa laittaa tähän pari kuvaa eiliseatä pihasta, kukista ja sen semmosista, mutta väsy estää. Ei pysty liikahtamaan nästä nojatuolista huoneen toiseen laitaan pöytäkoneelle tekemään kuvia. EPEK.

Tässä samalla kun keskustelen silmälasipolitiikasta, kaivan koneelta kuvan. Kas tässä, lempparitätsy meren takaa:



Voikaatte edes te hyvin, minäkin yritän :)
-tarjah-

Tää menis nyt niinkun nukkumaan.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Puolipeto

Kolmassadaskolmaskymmeneskolmas postaus. Huuhaata ja pumpuukia luvassa.

Minähän rakastan alkulukuja. Ja se luku, jossa on kolme kuutosta peräkkäin, muodostuu seitsemästä ekasta alkuluvun neliöiden summasta. Tämä on puolet siitä. Totta. Kumpikaan näistä kolminumeroisista ei luonnollisestikaan ole kuitenkaan alkuluku...

Lukuani voisi tulkita myös enkelein, pyhyytenä, värähtelynä, viisautena, haamukuolemana (?), transformaatioenergiana(?)... no nythän se löytyi, olenkohan oppinut kommunikoimaan itseni kanssa? Sisään päin? Huhheijaa vaan, ihan vaan kevyesti oiottuna. Menkääs kuulkaa oikeasti tutkailemaan numerologiaa, saatte minkä tahansa näyttämään miltä tahansa.

Ja kun numeroilla leikitään, niin laskiessani yhteen syntymäaikani kuudella numerolla saan tulokseksi yksi. Pitääkö siitä päätellä jotain? Kokeillaas. Minua on yksi. Totta. Mitähän muuta? Yksi suu. Yksi nenä. Yksi oma napa. Kaikki siis liittyy yhteen.

Jos taas lasken syntymäaikani yhteen kahdeksalla numerolla, lopputulos on kaksi. Siis kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää ja kaksi korvaa. Kaksi kertaa edellinen yksi. Onneksi kuitenkin vain yksi minä.

Tuossa nähtiin, että lukua voi tulkita miten tahtoo. Kiltisti tai vähemmän kiltisti, tarkoitushakuisesti. Minusta paras tulkinta on omani. Olethan kartalla? Ei haittaa, en minäkään.

Ja nyt lopetan niiden hyvien asioiden kirjaamisen, lopetan sen verenvuodatukseen. Sain tänään luopua omastani.

-tarjah-

tiistai 11. marraskuuta 2014

Dagens tredje


Kolmas juttu puuttui tältä päivältä. Ja tässähän se tulee. Suklaa on hyvää, en muistanutkaan kuinka hyvää. Ahh ♡♡♡
-t-
PS. Testing, testing...
Törkeä postaus työpäivän keskeltä. Hyvää hyvää. Aamulla näin jotain suorastaan sykähdyttävää. Satoi kaatamalla. Näin edessäni valoa, paljon valoa, melkein ajoin hukkaan tuijottaessani. Mikä ihme siellä oli? Kymmeniä kirkkaita lamppuja yhdessä kasassa. Ajoin lähemmäs, ja mitä siellä olikaan! Sateessa seisoi mies sadevarusteissaan, hän kannatteli "kausivaloja", ei vaan oikeasti jouluvaloja, jotka on nyt jo ripustettu hallin päätyyn valoa tähän pimeään kylään tuomaan. Kirkkaita valoja oli kymmeniä, arvatkaas, miltä se näytti!! Sateessa...

Toinen hauska juttu sattu vähää myöhemmin, taisin ajaa kaljarallia. Vai mitä sanotte, ajoin kahden kalja-auton kanssa kolmisin valoista valoihin, aina punaisissa seisten. Salakamalasti käytin kalja-sanaa, mutta sallittakoon se kerran vuodessa, ei millään lailla mainostarkoituksessa.

Juuri nyt käytän aiis työnantajan aikaa, kas näin:


-tarjah-

maanantai 10. marraskuuta 2014

Mitä hyvää tässä nyt muka on?

Minä ihan oikeasti mietin, että mitä hyvää tässä päivässä oikein on. Mieleeni nousi yllättäen vanha, jo eläkkeellä oleva kollegani. Hän usein aamulla, toivotettuani hyvää huomenta, vastasi nuivasti "mitä hyvää tässä nyt muka on?". Terveisiä vaan sinne pohojammaalle :) Joo'o, päivä on ollut ihan ookoo, ei kuitenkaan mitään erityisen hyvää, hitto. Tää niitä päiviä vaan on.

Vai mitä mieltä seuraavista: Sain uhkauksen. Menin töihin ilman tietokonetta, puhelimen kera, mutta ilman sen johtoa. Kukkaro oli kotona ajokortteineen. Kulmat olivat puolillaan punaisia päin ajelijoita, kotitiellä on liian vähän katuvalaistusta ja liikaa pimeitä pyöräilijöitä ja varsinkin pimeitä kävelijöitä, jonain päivänä vielä joku jää alle. Päivä uusien ihmisten kanssa meni hyvin, muru tuli aamulla kotiin, kirpulta joulutarjotin, kirjastosta varauksen nouto, ja kas, siinä se sitten olikin. Tämä päivä.

Tästä voi vain nousta. Ja myös kameran voisi kaivaa...
-tarjah-

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kootut teokset

Hyviä asioita, perjantai, prinsessat laivaan hyvässä säässä. Hyvä hankkeen työpaja, opin paljon. Päivän paras tuli kuitenkin illalla, ajoimme sinne Satakunnan sydämeen, ystävät hyvät meitä odottivat, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää juomaa.

Lauantain hyvät taisivat olla hyvä ajokeli, lämpiävä koti ja hyvä seura. Tämänpäiväinen hyvyys on tietty isäinpäivä, surullisella mausteella, muistelin oman isäni viimeistä isäinpäivää. Kiskaisin oikein kunnon happiannoksen, lumi suli ja piha oli haravoimatta viimeisen kerran. Nyt on haravoitu. Puskien siistintää ja alasleikkuuta, muutama juttu vielä odottaa tekijäänsä ennen lakkiaisia. Possukka oli tänään hyvää, laitoin siihen kuorrutteen auringonkukansiemenistä, basilikasta ja muutamasta muusta jutusta, mukaellen perjantai-illan herkullista kalaa, kiitos ystäväni :) lisäksi ylitin itseni ja leivoin pullaa, pulla tosin ilman mummaa, vähän laimean makuista. Korvasin makua sitten kunnon voisilmällä, jossa oli sokeriseos bourbonvaniljalla, mitään vanilliinisokeria käyttäny, nams kuulkaas. Olihan riittävän sofistikoidusti hienosteltu tuo vaniljajuttu? Blogissa pitää kuulemma tehdä jotain kadehdittavaa, tämä oli se tämänvuotinen ;)

Auh, ylppärikutsut ovat edelleen vain aivoissani, kääk!! Sillekin pitäisi kehityssuunnitelma virittää... muutama muukin suunnitelma odottaa tekijäänsä, ruokaa juomaa väriä valkoista lakkia... ja nuo olivat vasta kotijutut, töissä joku tusina plääniä pitäisi rakentaa, niiden kimppuun huomenna. Näillä eväin ensi viikkoon,

-tarjah-


torstai 6. marraskuuta 2014

aina se kitisee.

tarjolla tänään hyvää

  • paaaljon jonkun muun keittämää kahvia
  • piti mennä salille, mutta sen sijaan aurajuustotäytteinen suurensuuri kroisantti, eiks oo hyvä vaihtokauppa :)
  • vaikka ulkona on lunta, sisällä on suht lämmintä ja ainakin kuivaa
ja joo, jo toinen testattu särkylääke tehoaa päähän (liekö jotain omatuntojuttua tuo päänsärky, palkkana siitä salin vaihtamisesta...)

ja huomenna on jo perjantai, jippii, illalla ystävien luo tuonne kauas kauas satakuntalaisuuden ytimeen, jahka ensin aivan liian pitkä työpäivä läpikäytävänä.

siinä sitä taas nähtiin, en pysty vain hyviä juttuja kokemaan. aina pitää valittaa. tai ainakin kitistä. nih.

-t-

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Haastan sinut hyviin asioihin

Luin Ylen uutisen narisevista pomoista, linkki juttuun tässä. Kannattaa lukaista.

No joo, aiempien tämänpäiväisten pelkoajatusten siivittämänä mietin, että voisi oikein keskittyä tuon psyko-mikä-se-nyt-olikaan ehdotukseen kolmesta päivän päätteeksi pohdittavasta hyvästä asiasta.

Jospa oikein keskityn, ja koetanpa saada ne oikein näkyvillekin, tänne b-staniaan.

Tämän päivän ajatelmat:

  1. pelosta huolimatta hyvä työpäivä
  2. kahvi on hyvää kun paljon juo ;)
  3. päivälliseksi ihanaa venäläiskeittoa ja tuoretta ruisleipää hyvässä seurassa
  4. ja bonuksena ilo kuivasta tiestä aamulla, oli pakkasella, mutta mustaakaan jäätä ei ollut tarjolla kesäkumiselle. Milloinkakohan pitäisi...

Tässä tänään. 
Otatko sinä haasteen vastaan? 
Viikon hyvät asiat? 
Kerrotko muillekin?


Kahvin keittämisen taito


Hei mä osaan sittenkin keittää kahvia!! Todistusaineistoa ei ole, mutta monta kuppia join, ihan itekeitettyä. Töissä, hah. Vanha mies on ryhtynyt aamu-uniseksi eikä enää keitä töihinlähtevälle vaimorukalle kahveeta. Oi aikoja, oi muutoksia.

Kuva pinterestistä, oikeammin täältä
Kahvia tarvittiin yllättävän asian sulatteluun. Tuttu ihminen on hävinnyt, tilalla on vain outo kuori, haalea jäänne tuntemastani. Hän saa minut pelkäämään. Olen tuntenut hänet kauan, nyt kuitenkin aristan tulevaa, tulevat tapahtumat pelottavat. Enkä edes tiedä, mitä tapahtuu, tiedän vain ettei mitään hyvää. Tätä ehkei kannattaisi kirjoittaa, mutta mietin edelleen ilmoitustauluteoriaani ja päätän sen mukaisesti kirjoittaa. Olen huolissani. Suuresti huolissani.

Kaksi työpäivää ja lepo.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Keskilapsi yllättää


Täällä ollaan, viimeinen tappoviikko (anteeksi sanavalintani, onneksi ei todentunut) läpikäytynä. Kymmenisen viikkoa töitä aamusta iltaan ja silti jäänyt osa tekemättä. Mutta huraa, selvisin. Tietty huomennakin töihin, mutta tahti on joustavampi.

Marika, tervetuloa mukaan :)

Mitäs mitäs? Nyt alkaa huomata kilpparin puuttumisen ja lääkkeen vaikuttamisen. Mullahan oli sekä liika- että vajaatoiminta, yhtaikaa ja vuorotellen, vuosia. Poisleikkaus tietty muutti tilanteen, päivittäinen lääke tuli loppuiäksi. Mutkien ja rankemman kautta oikea lääke löytyi. Koko sairauteni ajan olen kärsinyt muistihäiriöistä (muistaakseni...). Sitä on tutkittukin, vaihtelevasti. Tuopas nyt näyttää jälleen kyntensä, tuo muistihäiriö, voimakkaaseen stressiin liitettynä. Ei voi muistaa. Ainakaan kaikkea. Ainakaan aina. Ainakaan minä. Ja sitäpaitsi, mulla on sellainen olo, ettei tämä ainakaan eka kerta ole, kun tästä valitan... muistaakseni...

Jotain muistin sopukoista kuitenkin nousee menneeltä viikolta työn lisäksi.

Käytiin pikkulapsen kanssa kuhmukuvaamolla suuressa sairaalassa. Aika tuli ja meni, me vaan istuttiin odottamassa. Puolen tunnin kuluttua pikkulapsi kävi tarkistamassa luukulta jonotilanteen (ai kauhiaa, miksen minä käynyt? no kun olen pienestä pitäen opettanut lapsia hoitamaan omia asioitaan, ikäänsä sopivan verran). Meidän lisäksemme kun muita ei ollut odottamassa, alkoi mietityttää. No kun heillä on kone rikki, kuvaa huonosti just siitä kuhmun kohdalta. Istuttivat meitä tietäen tuon! Istuttaisiinkohan me vielä siellä, ellei olisi kysytty? Onneksi oli kyseessä suuri lasaretti, tunnelin toisesta päästä löytyi toinen kuvaamo, ja vielä aikaa ottaa se kuva. Nyt on filmattu. Koko farssin pelasti nuori mies, kuvaaja siellä kakkoskuvaamossa, hän oli hymyilevä ja fiksu, pahoittelikin, mitä tämä eka ei edes vaivautunut tekemään.

Ja sitten tunnustus. Vaikka olenkin opettanut lapsiani selviytymisessä, yllätyn aina vaan. Minulla on upeat lapset, ihanat ja joustavat!!

Joku oli uponnut
aika syvälle pihassamme
Meille oli kutsuttu perjantai-illaksi kummittelijoita. Pikkulapsella oli synttärit just koulun alkaessa, kutsut on jo joitain vuosia kuitenkin pidetty pyhäinpäivän aattona. Niin nytkin.

Kutsun rakensin alitajunnan tehneen työn pohjalta minuuteissa, oikeasti en ollut ehtinyt sitä tietoisesti miettiä (tuli silti ihan oikeesti kiva). Ruokalista tehtiin pikkulapsen toiveiden mukaan viime viikonloppuna, rekvisiittasuunnitelma samoin. Hankintoja tein aina välillä muistaessa ja ehtiessä. Koitti torstai. Keskilapsi sanoi tekevänsä listan ohi vielä aivopullaa (vaaleanpunaista kierrepullaa suklaasattumilla). Teki. Samoin halusi tehdä pikkulapsen toivoman kummituskakun. Teki. Pikkulapsi laittoi talovanhuksemme edustuskuntoon vanhan miehen kanssa. Itse resusin töiden lisäksi rekvisiitan kimpussa, tuntia ennen juhlia mm. pinjatalta puuttui vielä pinta ja riiputussysteemi... (E. rakas ystäväni, aina tässä kohdassa muistelen haikeudella Ankkaamme, niin taas).

Voin kertoa olleen hirmuisen kiireen. Mitä tekee keskilapsi? Sanoo voivansa tehdä suolaiset muumiot. Ja teki kans. Kaiken tämän keittiövelhoilun lisäksi hän piti bileet kuosissa. Luontaisesti. Illan mittaan kuului "sullon kiva isosisko"-tyyppisiä lausahduksia. Dinonmunapinjata muuten oli liian kestävä, liikaa kerroksia, muistaakseni taas, taisi olla viime vuonnakin. Optimointi välillä kestää-hajoaa sopivasti oli taas liian vaikeaa tälle liimanäpille.

Tralalaaa... hitsi mä olen ylpeä ja iloinen. Keskilapsi ei ole juurikaan ollut tuosta kokkailusta  kovinkaan kiinnostunut. Väääärin. Niiin väärin ajateltu. Todisti sen just, jauholleen.

Mun muisti kuitenkin siis on mitä on, kaikkea lupaamaani herkutusta ja rekvisiittaa en listoistani huolimatta muistanut. Korkeisiin marenkikummituksiin kysyin ihan Ammattilaiselta neuvot tekemiseen. Ne olisi pitänyt tehdä jo keskiviikkona, enpä muistanut sitäkään, enkä muutamaa muutakaan juttua. Pikkulapsen sanoin, kivaa oli, ilmankin :)

Nyt on sateinen sunnuntaiaamu, matkamme suuntaa kohti Satakuntaa, sateinen sekin. Mutta sekös meitä haittaa, sade kuuluu syksyyn :) En sano mitään asenteesta, sanon vaan, että luojan kiitos meillä on vuodenajat, kuka sitä ikuista lunta tai paistetta kestäisi! Ja kun vuodenajat vaihtuu, on sadettakin, kylmääkin ja pimeetäkin, keväällä sitten sataa taas ja kirkastuu ja lämpenee. Mutta fakta on, että minä tykkään tästä. Ihan paras vuodenaika :)


lauantai 25. lokakuuta 2014

Päiväkirjamerkintä


Minähän juttelen ihmisten kanssa mielelläni, niin tänäänkin. Siis.

Kävelin tänään ansaan. Millään muulla tavoin asia ei ole selitettävissä. Suoraa päätä ja pukspaks, pää edellä. 

Painikisoissa istuin katsomossa luin blogeja alkua odotellessa, väännön alkaessa otin ikuisuusprojektini, sukantekeleen tassuihini. Viereeni istui nainen, vanhempi rouva, jo kaukaa näin hänen tähtäävän viereeni. Hän alkoi jutella, ja kuten tapanani on, läksin mukaan. Jossain vaiheessa pieni kello sisälläni kilahti, vaiensin sen kuitenkin höpöhöpönä. Juttelimme ja annoin tietoisesti hänen johdatella keskustelua. Lähtiessään hän halasi. 



Kun ajattelen tuota keskustelua, siinä oli jotain liian olennaista. Hän jotenkin oli liian sopiva, johdatteli sopivasti. Nyt kotona, yksin asiaa puntaroituani olen varma, että tämän edestäni löydän. Miten, en tiedä, mutta varmasti. Tämä ei jää tähän, Sain liian hyvän neuvon.

Kylmii.

Ja ei, tässä ei ole mitään mystiikkaa, vaan aivan liian totta. Osumia liikaa.





perjantai 24. lokakuuta 2014

Pidätkö kyykkyhyppelystä?


Tämä on jotain niin epätodellista. Hammas halki. Pää tulessa. Taas. Mitähän lienee, pari-kolme viikkoa kun hammas rakennettiin, monetta kertaa. Eilen puraisin juustosarvea. Naps kuului pään sisältä. Ajattelin sen olevan vain jokin jauhoissa oleva sattuma, sisimmässäni tiesin huijaavani itseäni.

Yö meni kummallisessa univalvetilassa tajunnan rajamailla, hammas oli unessa kipeä. Ihan edelliseen yöhön verrattavissa kylmyyttä ilmastossa ei ollut havaittavissa, vanha mies oli tulittanut kakluunia. Aamulla ei voinut purra. Kahvit sentään töissä yhdessä arvon kollegaisen kanssa yhdessä osattiin keittäistä, kahteen pekkaan ja vain vähän liian suurella vesimäärällä... siinä onneksi ei hampaita tarvittu... no, siitä kiitolaukkaa siihen suureen haasteeseen, hammaasärkyyn muutama panadoli päivän mittaan aina välillä heitähtäen. Mikähän minun kahvinkeittoani oikein vaivaa?

Kun sain asiani pakettiin, jouduin tunnustamaan, hammas särkee ihan piip***, ei voi edes ylä- ja alakertaa yhdessä pitää. Soitto iltapäivällä hammashuoltoon, "jonossa... ennen teitä... on kaksitoista (!)... puhelua" perjantaina iltapäivällä!

Jättämääni soittopyyntöön vastasi kovasti ystävällinen naishenkilö. Nuhteli hyväntahtoisesti, "tässä iässä kun me ollaan, pitäisi muistaa huolehtia ensin itsestään, vasta sitten töistä. Kun hammas halkeaa, pitää soittaa heti eikä vasta iltapäivällä. Olisit saanut tälle päivälle peruutusajan, joka siis on juuri nyt...". Sain hyvät ohjeet, kuinka selvitä ensi viikkoon tällä hampaalla. Kerroin tälle ystävälliselle puhelinäänelle, että aivan selvästi minun pitää hankkia illaksi pullo viiniä. Minä ketale käytän siihen muuten lapsityövoimaa, itse kun napeissa ei ajella sitä hakemaan... hups, kannattikohan tunnustaa?

Maanantaiksi kuitenkin sain ajan samalle nuorelle naishammaslääkärille, joka sen rakennelmankin teki. Ajan keskelle työpäivää. Mitenköhän minä sen hoidan?

Mutta ei niin ikävää ettei jotain ihanaakin. Varasin pitkästä aikaa, vuoteen, ajan kilpparilääkärilleni, se aika oli tänään, tuplapanadoolit autoiluhampaassa. Hän on ollut lääkärini vuosia ja joutunut kokemaan ylä- ja alamäet kanssani, mikään lääkitys ennen tätä tämänhetkistä ei apua tuonut. Nyt minulla oli tilaisuus astella hänen luokseen ja sanoa voivani hyvin. Ja vaikka olisi suuriakin paineita mistä päin tahansa, selviän silti ja voin edelleen hyvin. En viitsinyt kertoa haljenneesta hampaasta enkä siitä, että kun pääsen autolla kotiini, aion ottaa annoksen kunnon tuhtia kipulääkettä hampaaseen... Sikalääke se on joka minussa kilpparin puuttuessa pelittää, hahaa vaan, sikapa sika. 

Sain uusinnan reseptiini, siinä oli jotain mainintaa thyroxinista ja pahasta pulasta. Nyt pitää enää hoidattaa se anelus Fimeaan. Teen sen ilolla ja tyytyväisenä.

Tuohon alkuperäiseen kysymykseeni kyykkyhyppelystä vielä palaan. Vastaisin siihen "vain miesseurassa". Mikä tämä oikein on, täh?? No katsokaas, löysin eräänä päivänä kirpulta tämän tällaisen, lapsuuteni pelin suoraan seiskytluvulta, maksoin siitä kokonaisen euron:

Nyt kukaan ei ajattele
mitään nekatiivista
salamalla otetusta kuvasta,
työkuvia kameran
kaikki muut kuvat edelleen.

Onko tuttu peli? Ideana pakka kysymys- ja vastauskortteja, sekoitetaan ja aletaan iloita. "Et suinkaan vain ole polttanut kessua?" "Kuunnellessani torvisoittoa." ja niiin edelleen...

On siinä omalla jälkikasvulla vähän purtavaa :)

Hei, nautitaan viikonlopusta, satoi tai paistoi, trikoopukuisten miesten seurassa tai ihan muuten vaan :)




torstai 23. lokakuuta 2014

Arkea pukkaa


Tämä on niin uskomatonta, tämä tavisarki. Edelleen ihan hillittömästi töitä, aamusta iltaan aina vaan. Mutta mikä kummallista, aiemmasta poiketen jaksan hyvin, nyt kun ei se jagreenikaan kovasti vaivaa. Illalla vähän lihasta rentouttavaa nappia, niin niskakin pysyy notkeana ja säästyy turhilta kiristeiltä. Minä niin tykkään.

Tänä aamuna nousin ennen kellonsoittoa, istahdin lukemaan paikallista lehdykkää ja keskityin uutisiin. Vanha mies siellä kömpi seuraan kysymään kelloa, puoli kuusi taisi olla... meikä läks töihin, ihan superpaikkaan vaihteeksi, siellä kiehautettiin ekaksi kahvit ja nyt, kellon käydessä kahdeksaa, olen päivän urakan valmiiksi saanut, on aikaa vähän blogahuttaa.

Viikon päästä perjantaina lienee talo täynnä nuorta väkeä, kutsu kummittelemaan valmistui valituille. Miettikääs, vanha talo. pimeitä nurkkia, hämähäkinseittiä, hiiriä, kummituksia, lyhtyjä, tuulensuhinamusiikkia, ruokana sormia ja juomana verta. Mikäs sen somempi tapa viettää perjantaita? Keskilapsi joskus kantoi kotiin mallinuken, sitä taidetaan vähän tarvita, tralalaa... Noh, onneksi on vielä aikaa valmistautua koitokseen... 

Pakkanen on meillekin saapunut, aamulla oli ulkona viisi miinuksella. Sisäikkunoita, tuplia, ei edelleenkään ole. Aamulla noustessani oli melko viileää, tullessani pikkulapsen huoneeseen oli selvästi lämpimämpää. Mittari näytti neljätoista ja puoli, se lämpimämpi... nimim. "sähköpatjaa kaivaten". 

Kuvia ei taaaskaan ole, kamerassa on tällä kertaa vain työjuttuja, niitä ei tänne viiti laittaa. Josko viikonloppuna jotta kivaa tähtäimeen saisi, painikisoja ainakin taitaa olla luvassa. Poikia ja setiä trikoissaan, niissä vanhan naisen silmä lepää ;) Höpöhöpö, mittää semmost!

Vielä huominen rutistus, sarjassamme haasteellisia päiviä, mikäli päivä menee suunnitellusti, voin huokaista ja hankkia vaikka pullon viiniä. Mikäli homma pissii, on tyytyminen veteen, ehkä kuitenkin kuplilla varustettuun. Nähtäväksi jää. Nimittäin, mikäli homma piip, niin  päänsärky on varma. Sitten painun vaikka ilman sähköpatjaa pehkuihin ja otan vaiks kaks nappia rentouttaakseni niskat ja vedän unta palloon lauantaihin saakka. Akupunktio on suunnitelmissa, jahka kalenteri antaa aikaa siihen. Kahvakuulaan en ole saanut koskea, samoin sali jää edelleen väliin, katsotaan uudelleen neulojen jälkeen. Toiveikkaana.


Voikaa ja voidaan hyvin, 


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Valaistumiseni



Tässä se nyt on, meidän uudistus. Ajatella, tarvittiin reissu insinöörikaupunkiin, yö uusitussa hotellissa ja minulle tuli kirkastuminen. 



Viidettätoista vuotta asumme tätä keskeneräistä kotiamme. Talohan on "rempattu" viimeisinä vuosina ennen tätä meidän ostotapahtumaamme, olen avautunut siitä ennenkin ja avaudun taas...

Remppaus siis tarkoitti sitä, että revittiin mm. upeat paksut lattialankut lattioista. Joopa joo. Samalla vanhaan eteiskopperoon tehtiin portaiden alle vessa ja silloiseen välieteiseen suihkutila. Vesi suihkukämppään tuli hanasta lavuaariin, joo'o, sekä kylmä että kuuma. Allas oli hankittu paikalliselta romukauppiaalta, "melko uutena", ei pidä sitä haukkuman, vieläkin se kylppärissä pelittää, sekä allas että hana. Sillonen asukki oli pituudeltaan, noh, lyhyehkö. Peilikaappi oli asennettu hänen mitoilleen. Kaappi muuten samaiselta romukauppiaalta.

Kaikki nämä vuodet ollaan ajalteltu, ettei sitä uutta peilikaappia tarvitse hankkia, koko höskähän remontoidaan pian. Tai ei sitä edes oikeastaan ajalteltu, se vaan oli.

Kunnes tämä täti meni hotelloimaan ja kokemaan valaistumisen. Kylpyhuone oli pienehkö hotellin kylppäriksi. Mutta se valo, se melkein sokaisi minut. Ja kas, peili, josta näkee koko naamansa kumartumatta, jopa ylinkin hiustupsu säihkyi. Puhumattakaan siitä, että näki levittää ryppyrasvansa natsuliin. No, oli se peili muutenkin kohtalaisen iso, näkyi siitä jotain muutakin isoa...  Oli jotenkin huijattu olo! 

Sitä, miksei aiemmissa hotelloinneissa ole mitään tapahtunut, on mysteeri.

Siitä sitten kipinä remonttiin a la vanha talo. Erinäisistä syistä tässä talossa ei rahaa ole, budjetti siis sen mukainen. Kirpulle siis. Peili kympin, valo toisen. hyllykkö viistoista. Valoa virittäessäni tajusin siitä puuttuvan katkaisimen, eikun uudelleen kierrokselle. Saaliina vitosen kylppärilamppu katkaisijalla. Kuluina mainittakoon myös pari lyhentynyttä kiviporanterää, kaakelin läpi kun rei'ittää piti muutamiakin reikiä.

Peili on se semmoinen perinteinen isohko peili, jossa on se semmoinen metalliviritys, jossa on lasihylly. Kuvaa siitä ei nyt ole, kuvaus paljasti ällistyttävät tahrat, joita ilman kameraa ei edes näy. Oma uusi peili on kuitenkin strategisesti asennettu niin, ettei kaikki sentään näy... Hyllykkö on alkujaan ruotsalaiskaupan sedän tekemä, luultavasti tarkoitettu olkkariin kirjahyllyn sekaan dvd-ym. levyille, se siis kirpulta edukkaasti (tai sitten ei).

Tuossa kuvassa muuten näkyy kivasti tuo remontti, sääli vain, että siinä näkyy vaion murto-osa käytetyistä kaakeleista, vain kaksi erilaista. Eihän se  mitään, että saumaukset tipahtelevat aina kun oven paiskaa kiinni... siellä ylhäällä huomasin jokakodin vakiovarusteen, erityismerkitys päiväkotilapsiperheissä. Täikampa tuo keltainen. No ei meillä mitään päiväkoti-ikäisiä enää ole, mutta varuiksi olen säästänyt, eihän sitä koskaan tiedä, milloin kutiaa... Kuvassa näkyy myös kiva remppaukon tekemä alaslaskettu katto. Ei olla kurkistettu, mitä sen yllä on, ehkä sitten joskus.

Kuka siis huijasi ketä?






PS. Vietiin muuten se vanha peilikaappi kierrätykseen. Herra siellä sanoi, että he puhdistavat sen ja laittavat uudelleen myyntiin. Tästä varmaan voi sanoa, että kierrätystä todellisimmillaan :)

Ja toinen kehumisjuttu vielä eetteriin, meilläpä tuoksuu omenahillo. Kaksi kookaupan kassillista omppua vielä näin myöhään syksyllä hilloksi, mikäs siinä sateista sunnuntaita viettäessä, kun vieressä tabu pauhaa teiniäitejä, koko viime kausi kerralla. Oi nuoruus, oi autuus :)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kuvaton postaus. Tämä vaan on kirjoitettava ylös. Pettymys ihmiseen. Tämän päivän tulen muistamaan aina. Päivä, jona käsitykseni sinusta, ********, murskaantui. Pettymys ja sen jälkeen suru. Surullisuus valtaa sielun. Kovin juhlallisesti sanottu, mutta niin totta. Sieluni itkee puolestasi, sinun, joka tuskin tätä luet. Koska tunteeni ei ole viha, vaan suru, toivon sinulle hyvää elämää, tästä huolimatta.

tarja

Vastapainona surulle ollaan möllötelty kahden mukelon kanssa kotosalla, käyty kirppuilemassa ja saksalaiskaupassakin. Pikkulapsen kanssa oltiin pihallakin, vaahterat, vuorijalavat ja koivu ovat lehtensä luovuttaneet, omenapuita ja syreenejä vielä odotellaan... huomenna ehkäpä kuvaa siitä meidän projektista, ehkäpä...

torstai 16. lokakuuta 2014



Sallittakoon päätön postaus, 
vähän päätön olokin ;)



Tää on oikea lomapäivä. 
Kaikenlaista,
 sienimetsää, 
lankakauppaa, 
lihapullia,
 prinsessatinderiä, 
kynttilöidenpolttoa, 
haravointia, 
uudella audilla ajelua, 
risikoa, 
sittarista karkkisäkki, 
vähän valkkaria, 
donitsituliaisia, 
jagreenia, 
suunnitelmissa vielä 
leipäjuustoa 
kermakanelifariinihunnulla uuniin.


Vinttiin menossa


Lomasää ollut mitä mainioin, 
kaksi plussaa ja auringonpaiste, huraa.

Riisuttu malli


Tytsy tindaa 
viinilasi vasemmassa ja 
karkkikulho oikeassa kädessään, 
prinsessasihteeri kirjoittaa, 
mamma moderoi, 
oi näitä aikoja, hei mätsi taas!

Linnunruokaa


Kaikki ranteet auki, 
yhtä herkullisenpölö 
kuin edellinenkin, 
kirja siis :)

Nähtiin pikkulapsen kanssa
tänään semmoinen
uusi poliisiauto,
maija,
keltaisin teipein.
Ajoi sitten meidän ohitsemme (!),
ylinopeudella,
kyllästyttyään
vakionopeusvauhtiimme.
ZP777,
oi miksi?



tiistai 14. lokakuuta 2014

Nallemetsä


Olipa päivä!

Tai siis tähän mennessä.
Töissä.
Innovatiivisuutta.
Yrittämistä.
Onnistumista.
Näistä työpäivistä 
minä tykkään :)



Toisaalta uusi pelon aihe.
Odotamme.
Pelolla.


Ei kuitenkaan tämä seuraava kuva 
ole se aihe.
Kaupunkilaisminä tulkitsi tuon 
tietenkin nalleksi,
tosin tuolla nallella 
voipi olla kuusi varvasta...
Veitsi mittakaavana...


Jos asiat menevät suunnitellusti,
nyt ei tartte mennä töihin,
ennen ensi maanantaita.
En kuitenkaan pidätä hengitystä
sitä odottaessani...

Nämä kuvat otimme
pikkulapsen kanssa
taannoin.

Näillä eväin eteenpäin,





maanantai 13. lokakuuta 2014

Lehtiruusui





Kirnulla




Aamukampa on kuitattu ja tauko paikallaan. Tauko töistä. Hurraa ja toisenkin kerran hurraa. Pitipä sitten vielä käydä päälääkärillä, noin niinkuin tekemässä kootut teokset päästä. Kannatti. Akuuttihelpotuksena puudutuspiikkiä hartiaan, yöksi erityisnappia ja tassuun lähete vetreyttämölle. Saikkaakin olisi kirjoittanut, siitä paperista nyt mitään hyötyä vaan ei ole, joten se jäi ottamatta. Migge on krampannut koko vasemman puoliskoni kropasta, joka taasen on yllyttänyt jagreenia intoilemaan, toista kuukautta. Kumma juttu, kun tekee tuplatyötä ehtimättä huolehtimaan itsestään, kroppa pettää.

Mutta se kaikkein paras juttu on silti olemassa, pikkulapsen kanssa kävimme taas hiidekirnulla jokavuotisella
kuvalla. Eka kuva taitaa olla yksivuotiaasta haalarihemmosta...

Itsekäs olen. Pirullinen ja itsekäs. Itsekkäästi metsäänkin menen.

Kukkii aina vaan
Jotain sentään kykenee. Tomaatteja voi poimia, samoin lipstikkaa. Jälkimmäisen voi myös riipiä kuivuriin. Mustarastasta voi kuunnella!! Tiskata voi. Voi myös kaffetella hyvän ystävän kanssa. Voi hurruutella linjapiilillä tervehtymöön tätsyä katsomaan. Saa ihastella tinttien syystouhuja. Voi iloita rakkaittensa puolesta. Voi mennä sotkumunkille. Voi ihailla syysmaisemaa, kerätä värejä varastoon. Tilauksessa on ruotsalaiskaupan lihapullalounas. Voi käpsytellä kirpulle. Voi mennä vaikka metsään, jos joku vie. Voi voi, voi tehdä vaikka mitä kivaa, ei tartte mennä töihin. (Tai ainakaan paljoa. Ihan vähäsen vaan, huomenna.) Loppuviikosta pikkulapsella on syysloma, samoin saamme isolapsen seuraamme, keskilapsi taitaa valmiiksi maisemissa silloin jo olla. Ipanat kotona, ihan parasta!

Kukista tuli papuja
Ei virkkuukoukkua, ei sukkapuikkoja, ei haravaa, ei kahvakuulaa, ei salia, ei nostoja, ei kantamisia... eikä autoilua, punaiset kolmikulmiot lääkepaketissa huolehtivat siitä. Tässä sitä sitten ollaan. Olen ihan vain yleistä ilkeyttäni tässä tilassa. Lähinnä kiusallani. Joo, ihan piruuttani jaggeen olen tutustunut ja ystävyyttämme ylläpitänyt. Ihan piruuttani lääkkeillä ruokavaliotani rikastan. Ihan piruuttani lääkkeissä, kolmiollisissa ja kolmiottomissa autoilutilanteen mukaan, työtäni teen, palkkani ansaitsen. Pirullisuuttani poikkean tiputuksessa, sehän on niin kivaa. Se mikä on parasta, teen työtä, jota rakastan. Ja seköskin on pirullista. Ja kertakaikkisen piruuttani eräänäkin yönä olin vähällä soittaa lanssin viemään minut. Pirullisuuttahan se vain on.

Kellertävänkukertavii ruusui
Ja kuulkaas, voi tehdä ruusuja. Murehdin tuossa jo meidän vaahteroidemme lehtien pienuutta. Eikä ole vuorenkilpeä, tuota tänä syksynä niin-muodikasta ruusuainesta. Ei siis voi edes ruusuja väkertää. Mielikuvituksen rajoittuneisuutta, sanon vaan. Yllätin oikein itsenikin, kuuluisa kun tuosta mielikuvituksettomuudestani olen. Marssin pihaan. Kuunliljaa. Salkoruusua. Tatarta. Hirvenjuurta. Lehtiä siis. Ja meikä nauttii. Väkertää kukkapenkissä seisten kimpullisen ruusuja, alkuluku, yksitoista kappaletta.

Ja syksyni kunniaksi ripustin maailman rumimman lyhdyn omenapuuhun, valoaan tummassa yössä kulkeville tuomaan. Lienenkö jo maininnut, mainitsen siis ehkä uudelleen, mutta kaivelimme pikkulapsen kanssa metallinkeräyslaatikkoa ja sieltä pengoimme sen ja muutamia muita juttuja. Toimme enemmän kuin veimme, hahaa, kauan eläköön kierrätys :)