perjantai 26. helmikuuta 2016

Kont poik

Yhtään järjellistä ajatusta ei päässä ole, ainakaan minkäänlaisessa järjestyksessä. Kuukausi on kulunut, ja talvilomaviikko on lopuillaan.

Tilannekatsausta.

Kantaäiti hengittää edelleen, kaikista ennakkoajatuksista poiketen.

Kakkaa tulvii.

Minun maailmani on suistumassa raiteiltaan, hyvin monesta suunnasta. Toivoni on siinä, että kaikki suistamisyritykset tulevat yhtaikaa ja kustakin suunnasta tuleva voima tekeekin kokonaisuutena yllätyksen ja kohdistuessaan minuun ne nostavat minut tukevasti ylemmäs ja selviän lommoutuneena, mutta kokonaisena. Sitä odotellessa.

Soitin puhelun, joka oli niin jännittävä, ettei mikään elämässäni ennen ole jännittänyt niin paljoa. Ei se puhelun suunnittelu eikä asia sinällään niin hurja ollut, mutta huomasin puhelimessa ollessani, miten veri virtasi kuplina suonistossa ja koko keho tärisi. Ääni oli kuitenkin vakaa. Adrenaliini taisi virrata niin tehokkaasti, että se suorastaan kolahteli suonissa ja varsinkin niiden mutkissa. Mutta ei mitään, edelleen täristen voin todeta, että asia selkenee.

Olen ollut turneella. Lähinnä koko viikon, mutten kuitenkaan.

Lomaa edeltävänä perjantaina lapsi katkoi jalkansa. Kont poik. Satakuntalaisittain kontti poikki. Siis Tampereelle. Sieltä valmistujaisiin keskiseen satakuntalaismaisemaan. Josta takaisin tayssiin. Josta kotiin. Jossa vähän aikaa. Josta itä-siperian laakioille, josta tampereelle, josta poriin, josta raumalle, josta kotiin ja muuttamaan keskilasta.

Paikallisliikenteen kaukoauto kuljetti minun Suurelle Kirkolle. Sain todeta, että mikäli ottaa kipsisukantekeleen mukaansa, kannattaa ottaa myö puikot. Totesin myös, että pääkaupungin keskusta taitaa olla liian kallis paikka pitää kukkakauppaa. Osasin ostaa paikallisjunaan yhdensuuntaisen lipun, jolla sitten pääsin perille. Itä-Siperian laakioilla on lunta. Siellä on myös rakas ystävä lumen keskellä. Kiitos viimeisestä :)

Suuri seikkailu jatkukoon. Tikkurilan asemalle päädyin paikallisbussin ja -junan avustamana, vain todetakseni, että onnekseni osaan suomea. Juna pohjoisen suuntaan oli myöhässä ja lukiessani opasruutua ymmärsin veeärrän katkaisseen junan kahtia ja minun junani olisi se eka saapuva kappale. Raukkaparat, jotka eivät suomea osanneet lukea, toivon heidän osuneen edes vahingossa oikeaan junankappaleeseen. 

No, nääskaupunki oli paikoillaan. Oli kovasti jännittävä herätä ja silmät avatessaan huomata tuijottavansa suuren suurta valaistua kirkkoa silmiensä edessä, tämä päätä tyynyltä nostamatta. Ja kun sänky oli riittävän korkealla maan pinnalta, näky oli vaikuttava. Sitten lähdettiinkin pyörätuoliajelulle kauppakeskukseen. Lapsen piti välttämättä saada vyölaukku!! Joo'o, juuri niin, luit oikein, vyölaukku. Kuulemma sopii mainiosti yhteen köpöttelykeppiensä kanssa. Onneksi vyölaukut ovat tulossa taas muotiin, löysimme sellaisen suht vaivattomasti.

Lapsen luona pyykkihuoltoa, tiskausta, lääkintää, ruokahuoltoa, järjestelyä, näin äitinsä sai itselleen paremman olon tietäessään lapsen alustavasti selviävän ainakin seuraavaan päivään, kuten on käynyt ilmi. Enää ei taida ihan niin hyvin pärjätä, kivut jalassa ovat kovat, liian kovat lääkkeiden taltutettavaksi. Paska.

No sitten lapsen luota kipin kapin rautatieasemalle, jo toisen kerran ylitin itseni ja osasin ostaa automaatista junalipun, vieläpä ihan oikein. Jossain missä lie asemalla veturi hajosi. Hajosi jopa niin, että veeärrän konnari ihan oikeasti tunnusti sen ja vieläpä pahoitteli sitä kaiuttimessa. En ole tämänmoisia pahoitteluja ennen kuullutkaan. No, saivat ne sen veturin sitten kait käyntiin, koska matka jatkui. Asemalla oli serkkuseni vastassa minua ja me suuntasimme uuteen paikalliseen  sushiravintolaan, lounasbuffaan. Oli joka euron arvoinen.

Ja niin maailma parantui, palasen ainakin, sai puhua sydämensä kyllyydestä asioiden oikeilla nimillä, kaunistelematta. Ja joo, naapuripöydässä kuuntelivat korvat punaisina ja pohtien, pitäisikö tilata valkotakkiset noutamaan daameja. Mm. nauroimme väärissä kohtaa, asioille, joille ei kukaan järkevä ihminen naura. Hitto teki hyvää nauraa. Eivät herrat sitten autoa tilanneet, koska jatkoimme matkaamme vapaasti. Sain päivän aikana myös nähdä tätini kirjeen toiselle tädilleni vuodelta 1965. Ajalta, jolloin vanhempani olivat menossa naimisiin. Sen aikaista sähköpostia...

Serkkuseni käytti naureskellessamme termiä, joka on minulle tuttu, satakuntalainen kait, mutta en millään saa mieleeni, mistä se juontaa. Pohdimme nimittäin, että kun tässä tällä tavalla sopimattomasti naureskelemme väärille asioille, on odotettavissa / pelättävissä kuumia kiviä päähämme putoilemaan. Voi kun saisi ajatuksesta kiinni, tässä niin odottelen niitä kiviä putoilemaan.
 
No, sain tavata myös serkkuseni äidin, tätini, jolle kirje oli osoitettu. Siinä on nainen, joka ei ole muuttunut yhtään viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ainakaan, 78-vuotiaana näyttää viiskymppiseltä.

Tähän itselle muistiin alahuuli. Rantalan alahuuli. Joo, enot ja äiti omaavat sen. Ja totisesti osaavat sitä käyttää. Eikä tämä tainnut olla kehu. Toisaalta en ole uskaltanut peiliin katsoa, josko sieltä sellainen pilkistäisi. Se saattaisi selittää monta asiaa. Tyyliin, en se minä ollut, se oli joku muu, rantala-alahuuli varmaan.

Siinä sitten iltaa istuessamme vilkaisin puhelimestani matkahuoltoa, mitenkäs ne autot kulkevatkaan kotokulmille. Kappas, viimeinen auto meni just kymmenen minuuttia sitten. Seitsemältä! Tämmöisiä juttuja ne kaikenmaailman onnipussit sitten saavat aikaan, ennen ylihintaa kiskoneet kilpailijat karsivat heikommin kannattavia vuorojaan kunnon kansalaisten kustannuksella. Vuosikymmenet autot ovat ajaneet säännöllisesti aamusta iltaan tunnin-parin välein. Enää ei. Kyllä vaan vanhaan hyvään aikaan bussitkin kulki.

No mikäs olisi vaihtoehto? Huittinen? Ei, ei mene ilta-autoja. Rauma? Joo, puolen tunnin kuluttua menee sinne. Siellä puolentoista tunnin vaihto ja linjuri kotiin. Joo. Torstai-iltana suljetussa raumassa kylmässä ja pimeässä? Mitä tekee hän? Valitsee mahdollisuuden päästä kotiin vielä saman päivän aikana. 

Hyppää serkkusen saattamana linjabiiliin, ajaa etelään, kävelee paikalliseen mukavan  lämpöiseen hotelliin nautitsemaan hieman, pikkuisen calvadosta ja vähän enemmän viiniä. Ja niin loppumatka sujuu mukavasti Mr Beanin kyydissä. Mies näytti häneltä ja jos osaa kuvitella Mr Beanin mahdollisen  ajotyylin, voi kuvitella myös ne kiihkeähköt kärsimättömät kaasutukset, jarrutukset ja kurvailut Raumalta kotiin. Kello 00.00 laskin pääni omaan tyynyyn, monta kokemusta rikkaampana ja kovasti tyytyväisenä. Ihana, kun on omia ihmisiä, ihana kun on ystäviä. Kaikesta kakasta huolimatta aurinko paistaa ja mieli on hyvä.

Valitettavasti kuitenkin tuntuu siltä, että kakka on taas verottanut pääkoppaani, muistin kanssa on taas hankaluuksia. Paljon. Ellen erikseen paina asiaa, mitä tahansa, mieleeni, sitä ei lokeroistani enää löydy. Ja vaikka painankin, takeita muistamisesta ei ole. Hyvänä esimerkkinä tästä jälkimmäisestä on kirjastosta lainaamani Hannu Lauerman kirja, Usko, toivo ja niin mikä? Vaikka sen tiedän, en milloinkaan sitä muista. Aina mieleen nousee vaan Usko, toivo ja raskaus, kirja sekin, mutta kun tiedän, ettei se ole se ja tiedän sen oikean nimen olevan jokin samankaltainen. Se kolmas sana on huijaus, mutta jos sana mieleeni nousee, olen aivan varma, ettei se se voi olla. Vaikka kyllä. Se on. Se on edessäni ja osaan taas kerran tarkistaa, mikä se olikaan. Lomamuudi saakin olla tämmönen, mutta ensi viikolla tarkistetaan fakta, kuinkas aivot toimivat tositilanteessa, kun niitä aivoja oikeasti tarvitaan.

Muistipainia käyden

-tarjah-