maanantai 26. tammikuuta 2015

Humma ja villisorsa


Miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin...

Näin sieluni laulaa, kerran toisensa jälkeen. On laulanut lauantaista. Suuren suuresti arvostamani appeni on siunattu. Upeat kummipoika ja hänen vaimonsa esiintyivät muistotilaisuudessa, pianolla ja upealla, sielua värisyttävällä lauluesityksellä, sielu vapisi sitä kuunnellessa. Aina villisorsan vaietessa nousee sieluun humma. Isolapsi lauloi tilaisuudessa, vaarilleen kymmeniä ja kymmeniä kertoja vuosien saatossa laulamansa hummani hein, mikä lienee oikea nimensä, ei tuo villisorsakaan oikea nimi ole. Tiedä noita. Aiemmin tuon laulun on laulanut lapsi vaarilleen, nyt sen esitti aikuinen nainen vaarinsa muistolle.

Nuo sieluun nousevat sanat kuvaavat tilannettani, pohjalla ollaan. Kirjoitin päivityksen luultavasti viikko sitten. Huomasin, etten ole julkaissut sitä, enää en klikkaa sitä julkisuuteen. Ei siinä salattavaa ole, se vaan ei ole enää ajankohtainen, olen nimittäin syvemmällä. Tämän vuoden työnteko on ollut nukkumattomuuden ja muistinpuutosanemian vuoksi kauhea. En vain nuku, en kylläkään ole väsynytkään. Muisti heikkenee koko ajan.

Keskilapsi pisti tänään ajattelemaan. Hän puhui minulle tuntemattomasta henkilöstä, että tämä henkilö on enemmän onnellinen kuin fiksu. Mietihän sinäkin, lukijani, kumpaa sinä olet, kumpaa mieluummin olisit tai voisitko muuttua, haluaisitko muuttua tai olisiko edes tarvetta muuttua. Itse en edes tiedä, mitä olen, tämä muistamattomuus tuhoaa minut. Jos ajattelisi kovalevyni olevan täynnä, niin mitähän se onkaan täynnä.

Olisi helppo yhdistää muistitilanteeseen vaikka tämä menetys. Liian helppo, asia, jonka joku jo yhdistikin. Mutta ehei, liian helppo. Eikä ole totta. Tämä on alkanut jo kauan sitten, nyt vaan levy näyttänee olevan piripinnassa.

Siunaus tapahtui kirkossa, jonka nuorena kuvittelin tulevaksi vihkikirkokseni. Kaunis kirkko, mutta ei minun vihkikirkkoni. Istuin penkissä, kuten niin monen monet kerrat aiemminkin, kälyn sanoin, tyynenä. Kyllä, itkemättä. Katselin kaunista kirkkoa, kuuntelin sen urkuja, tuttuja, kauniita. Yhden kerran kyyneleet nousivat silmiin, hetkellä, jolloin pienet lähtivät ruusujensa kanssa jättämään jäähyväisiä. Heidän jälkeensä kirkonpenkkien väliin jäi vana punaisia ruusun terälehtiä. Mieleeni nousi jotain symboliikkaa, en osaa sen tarkemmin selittää, se liittyi kuitenkin niihin terälehtiin, lapsiin, onnellisuuteen, iloon, en tiedä. Nielin kyyneleet.

Voi olla, että mieleen nousseilla ajatuksilla oli jotain tekemistä lukemani Ilolan kirjan, Usko, toivo ja raskaus, kanssa. Luen, palaan takaisin ja luen uudelleen. Yritän ymmärtää. Luen uudelleen myös siitä syystä, että onnettoman muistin vuoksi pitää tarkistaa. Näin kirja tulee luetuksi moneen kertaan. Tastula haastatteli telkussa kyseistä kirjailijaa taannoin, kirja ja haastattelu täydensivät toisiaan. Rauhalan fiktiivisestä kirjasta Taivaslaulu poiketen tämä kirja on faktaa. Kaikkiaan kirja on sellainen, että monelle tekisi hyvää lukea se, oppia vähän uusia tapoja ajatella. Ei ole yhtä totuutta. Meillä kaikilla on uskomme, ikioma, jollakin perusteella. Me olemme ihmisiä.

Nyt on jotenkin niin epälooginen kirjoitus, että päätän sen tähän. Muistaakseni. Ainakin ilman kuvia.

-t-





torstai 8. tammikuuta 2015

Lusikalla


Mieleeni nousi itsepintaisesti lausahdus lusikalla antamisesta ja kauhalla vaatimisesta. Itseäni koskien. Eikä nyt pidä kenenkään edes yrittää kuvitella, mihin tuo liittyy. Voin paljastaa yhden jutun, yllätysyllätyskuinkaollakaan,  tuo liittyy minuun.

Suuressa jaossa olen saanut lusikalla ja minulta nyt kauhalla vaaditaan. Eipä onnistu. Ei onnistu, vaikka koettaisin ajatella positiiviseati, unohtaa ja ohittaa paljon, vaikka antaisin tyynnyttävien ajatusten virrata... ei. Ja edelleen kehotan ketään olemaan kuvittelematta mitään, liittämättä mihinkään olevaan, näkyvään, tuntuvaan, kuultuun, nähtyyn, haistettuun, maistettuun, koettuun... ohi menee, varmasti.

No, nuo epämääräisyydet sikseen.

Kiitän osanotoistanne, ne ovat tärkeitä. Otitte osaa, vaikkei ole muuta tietoa kuin minun suruni. Meille kaikille tärkeä ja rakastettu läheinen nukkui pois. Nyt opetellaan uudenlaista elämää.

Uudenlaisen elämän opettelua auttaa se, että arki on palannut, erityismaininta arkirutiineille, huhhuh, niitä on kaivattu. Kaikkina niinä päivinä, kun ei ollut sovittuna jotakin tapaamista, aamukahvit juotiin puolen päivän jälkeen. Joskus valvottiin, aina ei, unta vaan riitti. Nyt kiitos arki palasi, lähdetään töihin ja kouluun. Ei tuommoista lomailua kenenkään kroppa kestä. Vaikkei minun lomani kovin yhtenäinen ollut, aina välillä töissä, vaikkei niin kovin pitänytkään. Jotkut asiat vaan pitää tehdä silloin kun ne pitää tehdä.

Lähiesimies tuli ekaa kertaa loman jälkeen käytävällä vastaan ja lennossa kysyi mitä kuuluu, ohi kipittäessäni sekunnin mietittyäni vastasin tuon klassisen ihan hyvää. Tähänpä hän otti kiinni ja mainitsi perääni jotain miettimisajastani. Olisinko siinä ohilaukassa voinut kertoa mitä oikeasti kuuluu? Kun minua aulassa odotettiin. En kertonut. Näillä mennään.

Vielä yksi juttu, minun arkeani, kävin kirpulla. Ostin lankaa. 27 kerää (ei ihan arkea). 12 euroa, 6+6. Ihan vain mielenkiinnosta katselin verkosta hintoja tuolle langalle... *hyrisee tyytyväisyyttä* vielä kun tietäisi sille käyttökohteen, hups...



Tehdään tästä vuodesta hyvä :)



sunnuntai 4. tammikuuta 2015


Yksi on poissa.

Tyhjää.

Pikkulapsi sai antaa
suojelusenkelinsä
matkaan mukaan.

Tyhjää.



Luonto hellii kauneudellaan.

torstai 1. tammikuuta 2015

Rentoutetaan hartiat


Kiitos,
Kummisetä :)
Tämä täti viettää rauhaisaa uuden vuoden päivää ja kuluttaa lankoja pikkupikkusukkiin. Avasipa täti sitten pilleriltään telkun ja syksyllä esitetyn ohjelman. Ja kuinka voi tunteet nousta pintaan. Siellä haastateltiin konkurssin tehneitä. No joo, yksi heistä on kirjoittanut kirjan rakkauden  oivalluksestaan (okei, suoristin tuota sisältöä vähän), yksi viettää ulkomailla sairaseläkeläisen elämää ja yksi heistä lähti konkurssin jälkeen italiaan muutamaksi kuukaudeksi kevättä vastaanottamaan vaimonsa kera. Sieltä palattuaan tapasi luokkakaverin, joka johdatteli hänet uuteen työhön. Tässä pitäisi olla kuvituskuvana sellainen pieni musta punasarvinen ja - häntäinen tyyppi, just joo. Olkoon se pieni punainen tuossa vasemmalla... Koko ohjelma oli alusta loppuun niin absurdi, että kihisen. Missä on se pieni ihminen? 

Jos annan savun vähän laskea, annan ajatuksen vaeltaa eiliseen, viime vuoteen. Tuli, oli  ja meni. Sekä vuosi, että eilinen. On niin helppo kirjoittaa valitsemistaan asioista, antamatta niiden kurjien nousta esiin. Tuossa jossain vaiheessa, kait tänä syksynä, sain kommenttilootaan kommentin katseen kääntämisestä itsestä poispäin. Niin. Tämä vain on se paikka, jossa saan ajatella vain itseäni, omia tuntojani, itsesensuurilla höystettynä. Itsekkäästi kirjoitan vain omia juttujani, voisin toki laajentaa ja herkutella yksityiskohdilla, se on kuitenkin tarpeetonta. Minä päätän, minä kirjoitan ja minä olen itsekeskeinen. Oma valinta. Ne ovat aivan muut ympyrät, missä muusta avaudun.

Suru ja pelko ovat olleet kuluneena vuonna hyvin lähellä. Onneksi olen aina vaan paremmissa voimissa, kiitos (taas, edelleen) onnistuneen kilpparilääkityksen, toki pitää rajoitteena muistaa (!) muistiongelmani. Se vähän hidastaa, mutta näillä mennään.

Onnekseni ilo ja onni ovat kulkeneet myös mukanani, niitä arvostan joka päivä. Nythän on niin trendikästä mainita hetkestä nauttimisesta, minä siis myös. Olen huomannut päivissä aivan huikeita onnenhetkiä, kun vaan rentouttaa hartiat ja antaa ajatuksen pysähtyä. Ja ihan oikeasti, ellei ole kiire, antaa sille luvan, nauttii hetkestä ja siitä, että voi vaan olla juuri siinä, on se sitten mikä vain.

Näillä eväin lähdetään tähän vuoteen, kiitos teille kaikille mukanaolosta, kommenteista ja ystävyydestä, jatketaan ja rentoutetaan hartiat :)