lauantai 28. maaliskuuta 2015

Ällöjellyä


Nyt alkaa rouva taas olla elävien kirjoissa.

Sain eron ykästä siirtämälle hänet vanhalle miehelle, huoh. Sikäli hyvä, että vanha mies potee sairauksia nopeasti. Hirveä flunssa oli ohi kahdessa päivässä, ykän vierailu yhdessä, tai oikeammin puolessa. Mulla flunssa menee viikoiksi poskionteloihin, ykä yhdessä kilpparilääkepuutoksen kanssa sekoittaa sisukset viikoksi. Tuo puutos tulee vääjäämättä, lääkkeet kun eivät pysyneet sisällä tehotakseen. Se siitä.

Meillä on täällä vilinää. Syötävää, juotavaa, musiikkia ja tenavia. Nykymusiikki tulee tutuksi, meteli on päätähuumaavaa. Perinteinen draamakohtauskin esitettiin. Tässä tulossa ällöjellyshotit.




Ällöjellyt on tehty papaija-guavamehupohjaan päärynällä terästettynä (liivatteella tietty hyydytys, puolitoista lehteä desille), pohjalla hedelmäkarkki. Väri vääristynyt, salamalla tiätty, oikeasti keltaisempi.

Tällaisen Äidin luona-päivityksen löysin naamatsusta:



Käväisin saksalaiskaupassa ostoksia tehden, löysin vajaat puolitoista euroa maksavat pakkaukset uusavuttomalle tarkoitettuja siemeniä, niitä tämä avuton osti neljä pakettia pikkulapsen kannustaessa. Näissä on pieni siisti pakkaus turvetta ja siemenpussi mukana. Minä oikeasti luulin, että siemenet olisivat jo mullassa... semmoinen lisää-vain-vesi-tapaus. Tosi uusavuton siis olen, kun olen jo pidemmällä luuloissani. Noi mansikat on muuten sitten pikkulapsen :) Mulla on sametit, lobeliat ja basilikat.


Ja samassa rytäkässä en voinut vastustaa ruusujakaan.



Ja tarkemmin katsottuna yllä olevassa kuvassa näkyy naamakirjassakin pyöritelty pinterestin idea verhonpidikkeestä, linkistä kilkkaamalla alkuperäiselle sivulle. Sattuneesta syystä jemmoista löytyy muutamakin lasinen kermakko, pohjaan reikä lasiterällä, seinään koukku ja avot, siinä se on. Tosin lasiterän lisäksi käytin pienemmässä kannunpohjassa sahaa, jossa on lasille tarkoitettu terä.

Jos on liian pieni kannu tai kuppi, siihen mahtuu niin pieni reikä, että verho ei enää mahdukaan. Tuokin verho on jotain suorastaan läpinäkyvää, ohutta, puoltoista leveetä, ei ollut mahtua reiästä. Neljä kannua, kaikki erilaisia, sehän ei mitään haittaa, ne eivät ole rinnakkain niin, että niitä verrata voisi. Ja toisaalta, olen tehnyt jo villasukkiakin erilaisia, napannut koristakin eriparivillikset jne, ei haittaa lainkaan, minua. Ulkopuolisten haittauksista ei niin väliä edes ole :) Köyhä ei villiksillä koreile;)



Alkuperäinen kuva näyttää tältä



Nyt on hetki, jolloin pääosa väestä on lähtenyt koteihinsa, pieni joukkio jäi ja siivoaa. Poppareita. Poppareita. Poppareita. 

Näillä eväillä mennään kohti huomista ja alkavaa viikkoa, kaksi superihanaa päivää töissä tiedossa!






keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Vaakasuoraan

Maisema on tämännäköinen, toista päivää.




Eilinen maisema oli toki kirkkaampi, aurinko helli eilisen. Ykä saapui luokseni. Pohdin vain ihmiskehon vahvuutta, omalla kohdallani kylläkin epävahvuutta. Kun olo on raato, asento on vaakasuora, parempaan ei ole eväitä, kirjaimellisesti. Mutta ainakin minulla selkä sanoo itsensä irti. Pitäiskö vaihtaa sohvalle, telkun eteen?

t.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Pyyhkiikö?


Kyllä ei  mene hyvin.

Sunnuntaiaamu, herään puoli kasilta, nousen. Luen uutisia, palelen. Hiton kylmä. Ikkunanraosta tuulee suoraan sisään, muistan kyllä, etten ole teipannut niitä.

Ysin jälkeen menen takaisin sänkyyn, lämmittelemään. Herään kaksi kertaa, pikkulapsi tuo kummallakin kerralla minulle aamiaisleivän, jälkimmäisellä kerralla myös kahvia. Kahdeltatoista hän kysyy, josko olen sairas. Ei, en ole, olin vain näköjään väsynyt. Yön nukuin puuvillakäsineet rasvatuissa käsissä, ilman vastaavaa hyötyä, iho tippuu tassuista edelleen.

No, jalkauduin kohti lukutuoliani, pikkulapsi sitten haki minulle päivän lehden. Luin sitä antaumuksella ja kas, huomasin kahvikuppini hävinneen. No, missäs se? Oli sitten tipahtanut. Alla olevaan avonaiseen pussiin. Pussissa oli viikkojen aikana keräilemäni keskeneräiset työt, ne olivat lähinnä päättelyä vailla, odottamassa kätösiäni.

Kappas vain, kolmet villasukat, kuutisen sytomyssyä, pari tiskirättiä, kahdet lovikkalapaset, neljä tupsua ja huivintekele, tuo suurin. Näppärä kun olen, laitoin ne kaikki pesukoneeseen ja kolmenkympin pesu, kait se nyt yhdet kahvit huuhtoo. Joo, huuhtoi.



Kolme neljästä tupsusta tuli kokonaisena ulos. Yksi oli vissiin ollut vähän löysä. Oli. Ei ole enää. Mutta pesukone muistanee sen tupsun kauan, öhöm.

Ja "kolmekymppiä" kutisti myös. Olivat aikuisten kokoa.

.




Saapi nähdä, mitä nyt tapahtuu, minulla on perunat kiehumassa. Vanha mies aikoo tehdä totkoja. No, tuo totkot on vapaa suomennos ameriikankielestä, avaan sitä tarkemmin, jahka olemme syöneet. Satakuntalaisittain nuo totkot ovat jotain epämääräisiä roskia, jätteitä, esim. tiskialtaan sihdistä kerättyjä. No niitä totkoja emme syö, katsotaan :)

Pari juttua vielä.

Näin  meillä koottiin parvisänkyä:


Meillä on myös kevät:


No ei varmana ole. Pakkasta lienee parisen astetta, jotain pientä valkoista sataa, nuo vihreät ovat sisältä.


Oli meillä auringonpimennyskin, tosin emme tiedä, pimenikö se, sillä meillä oli kovin pilvistä. Tuolta se aurinko näytti pilven läpi koko pimennyksen ajan. Tiedä sitten.

Voiko joku vielä väittää, että hyvin pyyhkii?


keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Ketuketu


Oi armahaiset, oi lukijaiset :)
Antakaatte minulle vihjettä. 
Mitä te tekisitte näillä/näistä/näille?



Ja ei,
en missään tapauksessa kysy,
josko näitä on liikaa.
Kaikki kirpulta,
yksitellen,
edullisesti.
Metreittäin.
Varmaan koko sateenkaaren värit.
Ja vähän yli.
Huoh.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Mutta

Kuinka paljon olenkaan uikuttanut kuluneen epävuodenajan sateita. Just joo. Kuinka lämmintä onkaan jo toista viikkoa ollut, yli kymmentä lähes joka päivä. Kasvit nousevat maasta, mikä hitaasti, mikä nopeammin. Rouva on pyllistellyt jopa rikkaruohoja kitkemässä. Syreenissä suuret silmut, ruusussa ainakin silmut. Ja krookuksia on ilmaantunut huikeita määriä. Taas kerran elättelen toiveita päärynäpuun kukinnasta (olen antanut syksyllä sille naapurin sedän neuvosta niin paljon kalia, että hirvittää).

Mutta.

Kasvilaatikko on jäässä.

Multakasa on jäässä.

Mansikakalaatikko on jäässä.

Kevät.


-tarjah-


PS. Pikkulapsen ilme kun se tajusi laittaneensa kuplaveteen vadelmatiivisteen sijaan soijakastiketta...

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Teurastaja


Kukka, jonka nimeä en vieläkään tiedä,
puskee taas pintaan. 
Tykkääköhän se lumipeitteestä?


Sammal kukkii.


Näistä en oikeasti tiedä, 
ovatko kenties tulppaaneja, narsisseja
 vai kenties joitain muita?
Ainakin niitä on monta.


Viime kerralla pohdin puuttuvia krookuksia.
Nyt on.
Molemmat.
Naapurilla kukkii,
kukkinut jo viikon.


Salkoruusu on selvinnyt
mukatalvesta.
Tämä oli parhaan näköinen,
kyllä kuudesta
taisi pari muutakin selvitä.



Teurastin tänään vanhan sohvan.
Puuta. Superlonia. Meriheinää.
Muoviputkea. Narua. Nauloja.
Lumppua. Jouset. 
Juuttikangasta.
Rautalankoja.
Roskia.

Ranka jäi. Pitää pieniä.
Ja lämmittää niillä talo.


Ja loppuun karu todellisuus.

Haittaakse,
jos unohti mennä 
muistiluennolle?



keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Pessimisti ei pety


Kevät tuli, mutten suostu uskomaan. 
Kasvit nousevat innolla pintaan.
Moni kasvi on selvinnyt talvesta 
(siis mistä talvesta?) hyvin, 
pakkasta taisi olla kerran 
ainakin kaksikymmentä astetta. 
Lumitöitä en tehnyt kertaakaan, 
vanha mies teki kerran lapion verran. 
Kasvit eivät ole myöskään hukkuneet, 
pelostani huolimatta, 
vaikka vettä on riittänyt. 

Aurinko paistaa
ja linnut laulaa, 
on kylmää.

Haravointi tehty.

Milloin sataa seuraava lumi?
Se sataa varmasti,
nyt on maaliskuun alkupuoli.
Mutta milloin?

Olisi ihana tuudittautua
kevään tuloon. 
Blogit ovat pullollaan
ihania kevätkuvia,
minulla kevätkuvia, 
eivät niinkään ihania.

Koska olen niin vanha,
tiedän tämän olevan harhaa.
Harha keväästä.
Niin mielelläni olisin väärässä.
En ole kuitenkaan.


Tässä muutama otos sunnuntailta, 
tänään kamera lepäsi.


Särkynyt sydän esiintyy



Muksei kukaan ole haravoinut?

Krookuksista ei havaintoa
vain päivänkakkaraa ja tulppaania


Ilmasipuli on siementänyt ympäriinsä



Pääsen kuljettamaan 
elokuvantekijöitä.
Pienet ihmiset ovat innoissaan
ja minä saan
"hyvä-äiti"-pisteitä 
kuljettamalla filimaustiimiä.
Parasta.
"Äiti oletko valmis!!"
"Äitii, onko voileivät valmiit!!"
"Äiti, mennään jo!?"

No, menen.
Nyt.

Muistaakseni




sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Kodinhoitotuki


Ja niin naistenpäivän kunniaksi ihan ministerissuusta saadaan kauniita lauseita.

Meillä on jo, muistaakseni, pari vuosikymmentä ollut kotihoidon tuki. Ministeri puhuu edelleen kodinhoidon tuesta. Joo, niin me naiset vaan kotia hoitelemme  ja kahvia siinä lomassa lipittelemme. (Ja yhteiskunta maksaa, toim.huom.) Saman ministerin puoliso on oikein ansainnut tyttöjen viikonlopun, ministeri hoitaa lapsia, ei siis kotia. Ajatella, oikein ansainnut, mitenköhän hän voisi ansaita niitä lisää?

Tuo kotihoidontuki on minulle ollut aina punainen vaate ja on edelleen. Alkuvuosina minua lähinnä harmitti kun siitä puhuttiin kodin hoitamisena. Sen vakiinnuttuaa suomalaiseen järjestelmään mielestäni siitä pitää osata puhua oikeilla termeillä. Kyse on lasten kotona hoitamisesta, se pitää ministeritasollakin ymmärtää, hehän niitä termejä luovat ja järjestelmää poliittisilla päätöksillään ylläpitävät.

Syy harmittamiseen löytyy, mistäs muuta kuin omasta elämästä. Omista valinnoista, valinnoista jotka käytännön syistä jäivät lyhyiksi. Ja siitä pienestä rahasummasta, joka sitä korvaukseksi suotiin. Sillä ei juhlittu silloin ja tuskin juhlitaan vieläkään. Mutta näin valinneita syyllistettiin silloin ja syyllistetään edelleen.

Ugh. Olen naistenpäivän kannanottoni antanut. Suunnittelemattomasti ja pyytämättä.

t.

PS. Tästä huolimatta, kun meille on annettu tämä päivä, nautitaan siitä :)

Ja vielä, Aulille enkeleitä ♡

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kettuilua


Jänniä aikoja elossa. Muuten olen paremmassa kunnossa kuin vuosiin, mitä nyt tuo kauan valittamani muisti pätkii. Tai siis ei toimi kovinkaan kohtuullisella tasolla. Muistinpuutosanemian syytä selvitellään, ja samalla toisaalla tapahtuu toisenlaisia asioita. Järjestetään, tai oikeammin suunnitellaan osa-aikaista sairaslomaa. Jos tuo sairaspäivärahoja maksava taho suo. Nyt se tehtäisiin suunnitellusti, työmäärää vähentämällä. Ei odotettaisi kamelin selän äkkinäistä katkeamista, työt on helpompi organisoida suunnitellusti kuin tulipaloja sammutellen. Noin niinkuin työnantajan näkökulmasta. Minun näkökulmastani katsoen taasen muistin kuormituksen helpottaminen voipi tuoda helpotusta arkeenikin, työturvallisuudesta puhumattakaan.

Nämä nyt ovat vasta ensimmäisiä ajatuksia asiasta, näitä en ole kiveen hakannut, vaikka nettiin klikkasinkin. Asia jää nähtäväksi. Ainakin kovasti tehdään juttuja, joka päivä palaveria siellä, toista täällä ja vastaanottoja siellätäällä.

Viime postauksessa pohdiskelin kettujuttuja. Koko lauantai meni näihin, tuhersin hetki kerrallaan näitä. Eikä sitten pidä tuijottaa liian tarkasti, ei tuo kettu oikeasti ole noin omituisen mallinen, sehän vain kurkistaa taskusta. Eikä tuo kettu sitten katso myöskään ihan noin kieroon, hänellä sattuu vain olemaan ihanat punaiset nappisilmät, jotka nyt vähän sattuvat olemaan vinossa... Sekä ketun pää että häntä menevät myös selän puolelle, aavistuksen hankala kuvattava.

Onnekseni olin ollut jo aiemmin sen verran järkevä, etten edes suunnitellut tekeväni hupparia itse, vaan ostin sen valmiina. Eikä hupparissa ole kuristusnarua, on kyse pikkuhupparista. Ketun kangas on jotain hassua, päältä kuin froteeta ja alta kuin fleeceä. Ja sulaa, mikäli yrittää kiinnittää silittiämällä liimakankaalla valkoisia osia oranssin päälle, koettu sekin.




Sankari kun sai hupparinsa, hänellä oli heti selkeä suunnitelma, taskut ovat oivallinen paikka kuljettaa Juustoa, hänen hamsteriaan siis. 


Tässä kuvassa taustalla on kimpullinen pitkävartisia tulilatvoja, ajattelin niiden olevan jotenkin ruusuja poikamaisempia. Itse en edelleenkään ole ollut luova, vaan pinterestistä kansioistani olen nämä kettujutut poiminut.

Eilen hukkasin parkkilipun. Sensellaisen siis, joka pitää ottaa mukaan saadakseen sen maksetuksi ennen parkkiluolasta ulos ajoa. Sen jälkeen kun sen pömpelistä nappasin, ei mitään havaintoa. Autolle palatessa pohdiskelin lipuketta. Ei minkään valtakunnan muistikuvaa. Rauhaisa vaeltelu autolle (en ollut sitä sentään hukannut), aivot ylikierroksilla, missä! Järjestelmällinen laukuntyhjennys (toim.huom. naisen käsilaukku!), toinen työpaperilaukku läpi, etupenkkien läpikäynti (täyttyi muuten roskiskin samalla), ei tulosta, aika kilkutti menemään eurot mukanaan. Takaluukkuun en ollut muistaakseni koskenut, joten taskujen uudelleenläpikäynnin jälkeen jäljelle jäi takapenkki (tai työkeikan kohde). Niin. Takapenkin jalkatilassa pilkisti pieni lippunen. Se. Takapenkillä. En ollut edes takaovea avannut. Mystiseksi jäi. Löytyi ja muutamaa euroa liian köyhänä ajelin takaisin töitöihin, yllättäen, palaveriin.

Olen saanut tänään taas hyvän työpäivän, voinut keskittyä yhteen asiaan, perustehtäväni hoitamiseen. Ja hitsi kun se on kivaa. Siitä saa palautteen heti, onnistumista tihkuu, niin muiden kuin omaakin, niiin parasta. Ja plussana, vain yhdessä paikassa päivän aikana, ei pääse edes lipukkeet hukkumaan... enkä aja päin punaisia... enkä aja ajatuksissani ties minne, vaikkapa sataakahdeksaakymmentä astetta väärään suuntaan... ei kastu räntäsateessa... voi, niitä iloisia asioita on paljon, tralalaa vaan.

Mukavaa viikkoa,





PS. Kyllä sitä poikalapsen kanssa aina vaan yllättyy. Aarteita maan pinnan alta. Vesipusseissa. Kylppärissä. Ei tytöt vaan... Kyllä se äidin elämä on haastavaa, aina joutuu pääsee oppimaan uutta.