keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kelfie ja pelfie


Kaikki  murut kotosalla jouluna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin jouluaattona kirkossa, joululaulutilaisuus oli illalla Mikaelissa kymmeneltä. Kelfie isolapsen ja väviniän kanssa (kirkkoselfie siis) kuulemani mukaan onnistui. Hillitöntä pelfieiden ottoyritäntää (posankkaselfie siis) jouluyönä. Hillittömäksi yritännän teki liian monta kaksoisleukaa ja aikas navakka hiukset taivaalle lennättävä tuuli.

Joulupukki kävi meillä myöskin, sain mm. muistivärityskirjan... luulin sen jollakin lailla kehittävän muistiani... mutta ei, se oli toisella tavalla ansiokas, siinä ei ollut viivan viivaa ja se oli siis väritettävin kuvin varusteltu muistikirja. Kirjoitan paljon erilaisia muistiinpanoja ja muistikirjani pitää aina olla viivaton, käsialastani ei kukaan saa selvää, jos paperissa on viivat. Ellei ole saatavilla edes kopiopaperia ja joudun käyttämään jostain syystä ruutupaperia, kirjoitan vinottain, kulmasta kulmaan. Näin käsialani on edes siedettävää. Viivaneuroosini on huomattu... tästä tietenkin joku kätsänäppärä voisi vetää joitain psykolookisia johtopäätöksiä, mutta sanonpa vain, ettei kannata, pieleen menee.

Pikkulapsi sai toivomansa käärmeen, viisitoistametrisen. Siinä eräätkin tunnit täytettiin sitä ruotsalaiskaupan tyynyntäytteillä. Käärme on mitä ilmeisimmin kasvissyöjä, yläpuolinen nahka näyttää vadelmaiselta ja alapuolinen päärynäiseltä. Eikä sillä ole semmoista pistävää kieltä ollenkaan...

Joulupukki toi myöskin vakiolahjansa, tuhatpalaisen palapelin. Tällä kertaa kaikkien tuntema Marilyn lyijykynäpiirroksena. Punaisin huulin, ja ne huulet ovat reunojen lisäksi ainut koottu osa kolmeen koontipäivään. Ehkä ensi vuonna :)

Muistista mainitakseni, minulta hukkuu puhuessani kovasti paljon sanoja nykyisin, tavallisiakin. Pitänee muistaa mainita siitä. Muistaakseni.

Minun jouluni jää aikakirjaani, käänteentekevänä. Tapahtui itselleni merkittävä asia. Se, mitä tapahtui myöhemmin, tuon allakuvatun jälkeen, on tapahtumaketju, josta en ole ylpeä. Tuon allaolevan lausunnan nielin, vedin kyyneleet sisään, päätin etten itke. En itke en itke en itke. En itkenyt. Sydän kylläkin hakkasi, pelkäsin sen pullahtavan sormenpäistäni ulos, mutta ei, hengitin sen hiljaiseksi. Myöhemmät  tapahtumat ovat historiaa. Naamakirjapäivitykseni eiliseltä Maxinen sanoin:



Läheisyydessäni on ihminen, jolla on jo kaikkea, kaikkeen haluamaansa tai tarvitsemaansa hänellä on aivan riittämiin rahaa. Olen vuosia ollut vaikeuksissa hänen kanssaan lahjojen kanssa. En ole tiennyt, mitä oikein hänelle antaa. Mitään tavaraa hän ei ole milloinkaan tarvinnut, tai niin, jos olisikin, minun rahavarani eivät milloinkaan olisi siihen riittänyt. Joskus ostin merkkiyöpaitoja, mutta kun ne kerääntyivät vaan käyttämättöminä kaappiin, lopetin sen.

Joskus aina olen tehnyt hänelle jotain pientä, sellaista joka ei jää kaappeihin tilaa viemään ja jotka voi huoletta hävittää kun aika on tullut. Esimerkiksi pääsiäiskukkana taannoin tein hänelle laadukkaan munanmuotoisen pataottimen, laatukankaat ja täytteenä kallis materiaali, ohut ja kuumuutta läpipäästämätön (tietty voisin sen materiaalin nimetäkin, ei nyt kuitenkaan just tuotemerkki nouse mieleen). Patalappu ja kolmen tunnin ompelu ja kääntely kerran ja toisenkin. "Voooooi kuuuuuuinkaaa iiiiiihhaaaaanaa se olikaan, mistä sinä tällaisen keksitkin minulle tehdä, niiiin iihhana ja tarpeellinen."

Eräänä tasajuhlapäivänään talviseen aikaan päätin kutoa hänelle erikoisvillasukat, viikon ajan joka ilta niitä kudoin, opettelin aivan uuden tavan tehdä lämpöä kylmänherkän sukkiin. Taas "niinn iihhanat, tarpeelliset ja juuri hänelle sopivat". Ja näitä vastaavia on lukemattomia näiden vuosien aikana.



"Olimme siellä ja siellä rouvien kanssa retkellä. Kun sitten tuli aika tutustua heidän myymäläänsä, minä kyllä ajattelin, että mitä ihmettä ne naiset niitä kaikkia askarteluja tuijottivat ja vielä suunnittelivat ostavansakin!! Siällä oli semmoisia kaikenlaisia askarteluja, sukkia ja patalappuja, mää päätin käyttää aikaaaaani pareemmin ja mennä vessaan! Kyllä semmosia askarteluja itse aina muutenkin saa! Mää menin vessaan!!!!". Näillä sanoin, paino viimeisellä sanalla.

(Kirj. huomio: Olen itse ostanut mm. tämän yrityksen askarteluita ko. myymälästä. Kyseinen retkikohde myy ainakin mm. Bukowskin pehmoleluja, karitsanvillaisia kastemekkoja, Maria Drockilan kynttilöitä, käsimaalattuja silkkihuiveja, Ekelundin pellava- ja puuvillapyyhkeitä (joista sanotaan mm. seuraavaa: "Ekelundin  perheyrityksellä on yli 450 vuoden takainen perinne pellava- ja puuvillatuotteiden valmistuksessa. Ekelund on valmistanut tuotteita kuninkaallisille, presidenteille ja keisareille tavallisia kuluttajia unohtamatta. Ekelund vaalii luontoa ja heidän tuotteensa onkin ympäristömerkitty Ruotsin Luonnonsuojeluyhdistyksen hyvä ympäristövalinta -merkinnällä."), erilaista keramiikkaa, mm. Demdacon Willow tree -hahmoja ja lisäksi vielä erilaisia puu- ja vanerituotteita). Oikeiden itsensä käsitöillään elättävien käsityöläisten tuotteita kutsutaan askarteluiksi. Itse en ole käsityöläinen, olen harrastaja, en kuitenkaan askartele.) No niin, elämä tästä eteenpäin on varsin yksinkertaista tämän lahjomisen suhteen. 

Niin se vaan on, että tämä joulu jää aikakirjoihin. Eikä ainoastaan minun, siitä olen pahoillani, että ulkopuoliset kärsivät myös. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ei toistu enää milloinkaan omalta osaltani, jotain olen oppinut. Kovat oppirahat siitä maksan. Joku voisi sanoa tätä viimeistä kappaletta jeesusteluksi, mutta minut tuntevat tietävät, että tämä on totta.

tarja


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäisyyttämme on aina syytä juhlistaa


Tuntematon on taas tullut katsotuksi ja nyt sielu lepää. Isolapsi virittelee pianomuistojaan ja sorminäppäryyttään, myrskyluotoa ja muuta sensemmosta. Voiko rauhallisempaa oloa olla, kuin kuunnella sitä, samalla jutustella väviinän ja pikkulapsen kanssa. Meidän makuuhuoneemme ikkunasta näky oli tuntemattoman jälkeen tällainen:


Valaistuskin on oikea, en ole yhtään sitä muuttanut, meillä oli pienenpieni hetki kahden sadepilven välissä niin, että pikkulapsi ehti sytyttää lyhdyt kastumatta. Ainut keltaisen syysvärin saanut kasvi on ruukussa majaileva mansikka.

Vasemmalta alkaen on neilikkaa, mansikkaa, minttua, mitälie harmaata partaa, kaksi mitälie vihreää amppelikasvia ja alhaalla hopeahärkki rehottaa. Ovessa oleva rinkula on tehty karjalan männystä (...ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn.). Ja puukasa vaan lojuu sateen kourissa, siinä on yksi koivu pilkottuna.

Tämän rauhallisen päivän jatkeeksi vielä linnanjuhlia ja niillä voimin uuteen viikkoon, aloitan sen tapaamalla erityisopettajan...



lauantai 5. joulukuuta 2015

Oppimisen sietämätön moninaisuus


Minulla on lapsi, joka oppii kuulemalla. Tänä aamuna käytiin keskustelu:

- Äiti kato!
- Joo, sun vaimonhakkauspaitas, onko se jo pieni?
- Joo, on. Mut äiti, se ei oo mikään urheilulaji, vieä! Se sana on vaimonhakkaaminen.

Suom. huom.: kyseessä on siskon joskus ammoisina aikoina ostama hihataon wifebeater-mallinen paita. Ollaan aina kutsuttu häntä vaimonhakkaajaks se päällään. Mutta se, mistä olen onnellinen, on hänen loistava kuuntelu-ajattelu-soveltamistaitonsa. Tästä olen erityisen iloinen siksi, että hänellä on oppimisessaan hankaluuksia, hän ei oikein istu muottiin koulussa. Hän ei opi lukemalla, hän on aivan loistava oppija kuulemisen kautta, myös tekeminen on hänen juttunsa. Ja tekisi mieleni sanoa rinnallaan, mutta on pakko sanoa, että vastassaan hänellä on koulussa kaksi minunikäistäni naisihmistä, oma opettaja ja erityisopettaja. Ovat kauan olleet opettajia ja välillä (heh!) minusta tuntuu, että heidän oppimiskäsityksensä poikkeaa paljon tämän päivän ajattelusta.

Kuulemisesta lapsonen on itse kehittänyt itselleen esim. enkuntunneille oman menetelmänsä. Hän lukee sanat ynnä muut epäsäännöllisten verbien taivutukset itselleen puhelimeen ja kuuntelee niitä sitten. Puhuu rohkeasti ja hyvää englantia, mutta tuo kokeissa kirjoittaminen on haastavaa, jopa suomeksi. Montako koota on sanassa kukka? Häneltä ei kannata kysyä. Samoin tietty tulevat enkunkokeissa ne ongelmat esiin, hän tietää, kuinka lausutaan, mutta kirjaimet eivät mene oikeaan järjestykseen eivätkä kaikki kirjaimet välttämättä paperilta myöskään löydy. Tämän kanssa tullaan tekemään vielä töitä, katsotaan, kuinkas meidän käy :)

Nämä kaksi alla olevien linkkien takana olevaa artikkelia puhuttelivat minua kuluneella viikolla, olen yskiskellyt yksikseni kotona ja minulla on ollut aikaa lukea.

Poikien kasvurauhasta

Seiskan lapsesta (tässä ei siis viitata mitenkään kyseiseen aviisiin...)



Ja syksyä kun eletään, palaavat viime vuosikymmenen lopun tapahtumat aina vaan tunnelmina mieleeni. Ja tuo seitsenkymppinen artikkelit kirjoittanut herrahenkilö tietenkin vahvistaa sitä. Isäni oli tuolloin samanikäinen kuin hän nyt. Juuri tällainen ilma oli vuoden 09 lopulla, kun olin isäni kanssa hänen viimeisiä viikkojaan. Tunnelmiani on tehostanut erään blogiystäväni samankaltainen tilanne, sillä erolla, että aivokasvaimen kourissa oli hänen puolisonsa. Ne ajatukset ja kokemukset, moninkertaisina hänellä, ja kun oman kokemukseni tiedän, voin vain kuvitella. Tietää ei voi. Mutta myötäelää voin.

Tähän päivään vielä, tämä kyseinen väärinoppiva lapsonen tuossa juuri siivosi oma-aloitteisesti vaatekaappinsa. Ilmoitti, että hän haluaa lahjoittaa pieneksi jääneet vaatteensa jollekin, joka niitä oikeasti tarvitsee. Korosti sanaa "oikeasti". Neuvottelut kohteesta hänen kanssaan on vielä käymättä.

Isolapsi on tulossa kotiin, itsenäisyyspäivää viettämään meidän kanssamme, keskilapsi läks partsaleirille ja väviniääkin odottelemme seuraamme huomenissa. Parasta näissä on yhteinen päivä, tuntemattoman tuhannes katsominen, syöminen, kynttilät ja aivan paras seura (tulee se keskilapsikin jossain vaiheessa).

Näillä ajatuksilla kohti itsenäisyyspäivää, nautitaan,
-tarjah-


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Niinko isäni olis sanonu, kippiä :)


Pari vuotta olen jo hehkutellut flunssattomuuttani. Ja vasta nyt sain sen ;) Vähän toista viikkoa virus oli valloillaan ja koskei rouva oikein viittinyt levätä riittävästi, poskiontelo päätti alkaa täyttymyksensä. Mut vaan toinen, henki kulkee toista kautta vielä ihan hyvin. Turmio tämän tosin on.

Mitä teen? Istun koneella. Seikkailen naamakirjassa, luen uutisia, luen blogeja, luen ja selailen kirjoja, ostatan itselleni karkkipussia, katson areenaa, suunnittelen pienessä mielessäni joulun juttuja, katselen lattialla nököttävää etenemätöntä ruusuprojektia, uppoan pinterestiin, ennen kaikkea vain olen. En puhu, napsin lääkitystä, nukun. Hei ja laulatan virkkuukoukkua...

Samalla olen tehnyt elämänkokoisen muutoksen. Olen päättänyt lopettaa sanomalehden tilauksen. Se on ollut minulle lapsesta alkaen merkittävä tietolähde, jo pikkulikkana istuin kotona työpöydän äärellä ja luin sanomalehteä.

Tässä kohdassa käytin tunnin etsiäkseni ensimmäisen sanomalehtioivallukseni faktoja, vain koska minulla on aikaa. Löytämättä. Kaivoin jopa vikipedian esiin sekä, ruotsin-, norjan-, tanskan-, islannin-, englannin- että suomenkielisinä versioina, ilman mainittavaa tulosta. Jonain päivänä sen vielä löydän.

Tiedän kärsiväni vielä tästä päätöksestä. Lähes koko ikäni olen siis lehteä lukenut, nyt se on lopussa. Olen saanut lukea sitä viimeiset vuodet opiskelijahinnalla, vanhalla miehellä kun semmoiseen oikeuttava status on ollut. Nyt kun tuli uusi lasku normihinnalla, on tilaus pakko lopettaa, se vie liian suuren osan tuloista. Aika aikansa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin. Sama olo.

Aurinko, oi aurinkoinen tuolta taivaalta lempeästi tänne alas katselee. Tuuli on tyyntynyt, tirpat lennähtelevät taivahalla, on ihan keväinen olo. Kunnes painaa taas katseensa ruohon ikuisiuusruusuprojektiin. Kevättunnelmat ovat kovin kaukana...

Aika velmu olo, istun kotona kaikkine joulusuunnitelmineni. En mene minnekään, en hanki mitään, en tee mitään. Ja joo, oli aika messevät suunnitelmat illoiksi töiden jälkeisiin aikoihin. Teen sitä ja tätä, käyn siellä ja täällä. Enpä tee, enpä käy.

Ja koska olen minä, olen tehnyt myös toisen päätöksen tuon sanomalehden lisäksi. En lähetä joulukortteja, paitsi yhden. Ja siihen on niin minunnäköiseni syy. Olen vihainen postille. Taas. Edelleen. Vaihteeksi.

Posti tekee mitä tahtoo, sijoittaa postimerkeistä saamansa rahat kansainvälistymiseen ja mihinlie prändäykseen ja ainakin pois meiltä postinkäyttäjiltä. Itellatarroihin. Kele. Olen toteuttanut jo jonkin aikaa postipoikottiani. Jos vaan ikinä löytyy jokin muu tapa saada hankkimansa asiat käteen käyttämättä postia, sen teen. On sitten kyse materiasta tai faktoista. Tällä toiminnallani ikäväkseni sahaan myös postinkantajien oksaa, työtä, työtä josta juuri "sovinto" syntyi. Lohduttaudun  pienesti sillä, että ammattitaitoisella työvoimalla on oltava kysyntää myös noilla kilpailijoilla, matkahuollolla, kuljetusliikkeillä yms. Laiha lohtu, mutta edes pieni.

Kun olen postiiin ottanut yhteyttä joko kasvokkain tai @:lla, vastaus on ollut sama. Asiakkaan vika. Vaikkei edes vikaa tai syytä ole etsitty, vaan selitystä, miksi ja miten jokin asia on tapahtunut. Ja minä olen tullut siihen tulokseen, että selvä, asiakkaan vika, asiakkaan ansio taasen on se, että jättää kyseisen liikeyrityksen tarjoamat epäpalvelut.

Ja niin, se yksi joulukortti. Ellei posti kanna sinulle korttia meiltä, vika ei ole sinussa, vaan siinä, ettei posti ole sitä kantanut. Saa syyttää postia ja vaikka kysellä sen perään. Postin syy. Näin suloisesti oikaistuna.

Olenkohan saanut suurimmat murheet mielen päältä painamasta?

-tarjah-