Vikasietokytkin

Vikasietokytkimeni on hyvin herkässä. Kaksi päivää kun on sietänyt vikaa vikaa vikaa, on vähän, miten sen nyt sanoisi, äkäinen. Niin, minä.

Liikenteessä on vaan torvia liikkeellä, kaupassa vain älypäitä kärryineen , ilmapallot liian kalliita, väärä kassajono, serpentiinikin valjun väristä (kyllä sillon-vaan-kun-minä-olin-nuori oli kirkkaanvärisiä serpentiinitkin), alkoon ei kukaan muistanut mennä, bensatankki on tyhjä, saksalaiskaupan basilikansiemenistä iti varmaan noin seitsemän, meillä haisee maali, megalomaaninen väsymys turruttaa aivot, naapurit tulee sukellusveneillä kylään, nuori tappaa toisen, kaukana ja korkealla on hätä.


Joo, suhteellisuudentajua kiitos, tänne voisi lähettää. Huoh.

tarja

Hukkaa itsesi

Jotenkin tuntuu, että pitää päivittää. Mitään ei ole tapahtunut ja samalla paljon. Muistiin itselle. Olen ollut muutaman viikon osa-aikaisella sairaslomalla, teen kuuskytprosenttista työaikaa. Jos vaikka muistin saisi virkoamaan. Ehkä.

Kelan korvauksia ei kuitenkaan kuulu, tänään tuli kirje sairauspäivärahan hylkäämisestä. Työnantaja ei ole toimittanut kaikkia asikirjoja. Jotenkin olen tottunut siihen, että itse olen "syyllinen" kaikkeen tuonkaltaiseen, tämä on uusi kokemus. En vain tiedä, kuinka suhtautua. Arrgh.

Alkuloma meni toipuessa. Päivä päivältä sielu keveni. Kunnes ei enää ja sitten mentiinkin päistikkaa toiseen suuntaan. Olen ekaa kertaa työssäni jäänyt sanattomaksi. Sanattomaksi, kosken tiennyt mitä piti sanoa. Minun työni on ajattelua, puhumista ja tekemistä. Ellei ole ajatusta eikä puhetta, tekemisellä ei ole merkitystä. Tiesin ajatuksen olevan olemassa, en kuitenkaan tavoittanut sitä. Menin lukkoon. Aivot seis. Onnekseni kyse oli tilanteesta, jossa ei ollut vaaraa muille, ei myöskään itselle. Itsessään tilanne oli kamala. Vielä vaan on tällä viikolla edessä kaksi työpäivää, molemmat töissä, sitä kuuttakymmentä.

Olen jo pari vuosikymmentä kirjoittanut kymmensormijärjestelmällä. Eipä onnistu enää, ainakaan tänä vuonna ei ole onnistunut. Tekstistä tulee mitä, sattuu, jos sanassa on yli puolet oikein, olen "tyytyväinen", not. Kummallisia kirjaimia, aivan väärällä kädelläkin kirjoitettuja, suuri osa myös suomen kielessä harvinaisempia, seetä ja äffää ja sensemmosia. Kirjainten lukumäärä saattaa poiketa paljonkin oikeasta, paras taitaa olla yhdeksänkirjaiminen sana neljällä kirjoitettuna. Oikolukuun ja korjaukseen menee tuhottomasti aikaa, silti virheitä on ja jää, minä joka inhoan kirjoitusvirheitä, yhdyssanavirheitä, puuttuvia kirjaimia ja kaikkea noilta väleiltä, en itse osaa kirjoittaa. Ja toim.huom. omia virheitäni inhoan, kirjoittakaa te muut kuinka lystäätte, anti palaa vain, ei haittaa. En omasta tekstistäni välitä, onko se virallisesti oikein, mutta minulle oikein, minun oikeaani sen pitää olla. Arvatkaas mistä mun harmaat hiukseni tulevat?




Asiasta kukkaruukkuun, kävin tänään lempiterapiassani, kampaajalla. Yhdessä ihasteltiin mun harmaiden määrää, tai ei niinkään määrää, vaan jotenkin niin kuin niiden koko olemassaoloa. Minullahan ei enää taida montaakaan hiusta olla harmaan ja loskalumen sävyistä poikkeavaa. Tai tietty värituubin ansioista, moottoritie jakauksen paikalla senkun levenee vain. Valkoinen on valkoinen, muu on loskaa, tai siis ruskeeta. Ja jos selitellä pitää, taustaa "värilleni" löytyy suvusta ja lukemani perusteella myös kilpirauhasesta. Auh.

Katseltiin pikkulapsen ja vanhan miehen kanssa hetki sitten diakuvia, pari kampaa, vuodelta 87. Ei ollut yhtään harmaata. Missähän vaiheessa sitä
sitten luovuttaa, antaa moottoritien levetä ja lopulta vallata koko latvan? Millä numerolla ikä alkaa? Nelosella? Vitosella? Kutosella? Vai vielä suuremmalla? Ei voi tietää.

Samanaikaisesti, kun tässä surkeuttelee omaa päänuppiaan, ovat ajatukset aivan toisaallaJollakin muulla asiat ovat paaaljon paaljon huonommin kuin itselläni. Mietin lakkaamatta, kuinka he pärjäävät, miten he selviytyvät, miten heidän oloaan saisi paremmaksi. Parasta tässä kuitenkin on se, ettei tämä ole kurjuuskilpailu. Tämä on minun vaikeuteni nyt, tästä minun on selvittävä, tai tietty vaihtoehtona on myös häviäminen.

Tätä kirjoittaessani mieleen nousee jotenkin tuttu ajatusmalli, selvittävä on. Jos vaan pystyn vaikuttamaan, minä selviän, olen ennenkin selvinnyt ja tulen aina selviämään. Lause, jota liian usein kuulen, "kyllä sinä selviät, olet niin vahva", saa minut kihisemään. Ja hitto, vahvuudella ei ole selviämisen kanssa mitään tekemistä. Niin menneisyydessä, nyt, kuin tulevaisuudessakin kyse on päätöksestä ja siitä, että pidän siitä kiinni. Valintoja. Hyviä ja huonoja, mutta valintoja, niiden kanssa elän, omien valintojeni. Mitä aikuisemmaksi tulee, aina enemmän ymmärtää elämän lainalaisuuksia. Ja se on välillä pelottavaa. Taistele tai pakene. Pakene ja häviä itseltäsi. Hukkaa itsesi. En.

Näyttää siltä, että tuli oikein tajunnanvirtaa, päätän kuitenkin päästää tämän eetteriin, tulen vielä tarvitsemaan tätä. Ja kyllä, se joka tarvitsee, voi käyttää tätä myös minua vastaan. Sillä riskillä ja vahvana ;)

tarja

Ällistyttävä juoksija

On ilta, taivas on hiljalleen tummumassa kohti yötä. Päivä on ollut kylmä, tuulinen ja sateeton, lähiseuduilla on tullut jopa lunta. Ollaan ison ja pienen miehen kanssa kotiuduttu ja jo syötykin. Koti on hiljainen ja rauhallinen. Valoja on kovin vähän, lähinnä telkkuhuoneessa pikkulamppu ja telkku. Istun lempituolissani lukemassa, mitälie naamakirjaa tiirailen, pikkulapsi katsoo telkkua talon toisessa päässä ja vanha mies ruokkinee possujaan tiatsikan maatilalla.

Kuuluu pieni ääni, kahahdus keittiöstä, kysyn miekkoselta, että mikäköhän ääni se oli. Miekkonen nousee koneelta, astahtaa kohti keittiötä, epäillään siimahäntiä. Sisäoven avain narahtaa ja kääntyy, ei taida yltää avaimeen siimahäntä. Mies menee ovelle, näkee vilahduksen poisjuoksevasta selästä. Juoksee perään. Saa kiinni. Ottaa meidän omaisuutemme tämän juoksijan hallusta. Juoksija tarjoaa rahaa. Mies ei kelpuuta muuta kuin omamme. Käskee tämän hävitä tai muuten kutsuisi poliisin.

Kolmikymppinen, kuulemma raukkaparka olemukseltaan oleva herrahenkilö oli tämä polkupyörän peräkärryn kanssa kulkeva juoksija.

Tuli. Minun. Kotiini. Tuosta. Vain.

Kuten olen kertonut, meillä on yhdeksän naapuritaloa, olemme keskellä näitä. Joka puolelta näkyy meille, ollaan kuviteltu olevamme jotenkin riittävän näkösällä ja tavallaan "turvassa". Joo ei kuvitella enää. Tässä talossa on aikanaan asunut kaikenlaista väkeä ennen meitä ja mekin olemme jo puolitoista kymmentä vuotta tässä asuneet. Kerran ekana kesänä pihaan käveli herrahenkilö, avasi nahkatakkinsa ja sanoi "kah tyttö, osta sie kello", kieltäydyin ja kerroin ettei meillä käydä kauppaa. Hän pyysi anteeksi ja poistui. Sen koommin ei ole haittaa ollut, jos silloinkaan.

Kunnes nyt. Ei hitto, mihin tämä maailma menee? Haluanko tietää? En. Jätän ajattelematta myös sen, että olisin ollut yksin tai kaksin pikkulapsen kanssa ja tämä juoksija olisi katsonut minua silmästä silmään.

Ällistyneenä nukkumaan.

-t-

Valkotakkiset

Salin ja hammaslääkärin jälkeen iskeytyi se. LÄS. Laiskan äidin syndrooma. Mitä tekee oirehtiva äiti? Lähettää lapsen hakemaan noutorukaa. Lapsen viikon paras kokemus tuli samalla kuitatuksi, kuulemma.

Kas, lapsi meni tilaustaan tekemään ja istuksi siinä sitten odottelemassa tilauksen täytäntöönpanoa. Istuksi ja auttoi sähkömopomumoa ja. Sisään astui pariskunta, herra käyttäytyi lapsen sanojen mukaan hassusti ja nainen tanssahteli iloisena, koko kehollaan. Lapsukainen seurasi tilausta kuin näytelmää.

Tilausta ei ehditty lyödä vielä kassaan saakka kun ovi aukeni.  "Sisään astui kaksi ihan oikeaa VALKOTAKKISTA, ajattele äiti, ihan oikeita. Olen aina luullut jutun valkotakkisista noutajista olevan vitsi, mutta nyt näin sen ihan oikeesti! Ajatteles äiti!! Ne vaan vei ne, auto odotti kadun toisella puolella, ne vaan sanoi äiti niille, että me mennäänkin nyt. En ois uskonu".

Näin täällä tänään.

-t-

Pian, oi pian

Ihan pian kukkii lisää, 

sää on lämminnyt.

Sinivuokko esiintyy, 

tosin näin iltasella nuppuillaan jo.

Mahonia availee myös nuppusiaan

Samoin tekee eka tulppaani,

nuppu näkyy jo.

Mutta ruusua odotan eniten

Näitä siis tarkoitan,

arkistokuvaa, toim. huom.

Maanantaina ajelin ostoksille, 

ostin kymmenisen kappaletta

vanhoja valkoisia,

paksuja puuvillapellavalakanoita 

(enpä kerro saaneeni ne parilla kympillä).

Sillä retkellä näin itse

ekan leskenlehden.

Yhden, toistaiseksi ainoani.

PS. Ja huomenna taas kerran 

hammaslääkäriin...

No se krookus

Pääsiäinen huipentuu kotipäivään, huoh. 

Niin mukavaa kun onkin lähi-ihmisiä tavata,

tämä päivä tarvitaan ennen huomista.

Huomatkaa, mikä syvällinen ajatus.

Pääsiäisen sanoma taitaa meillä olla vähän kyseenalainen:

Meillä kumarretaan autoa

Mämmi-Creme Brulee. 

Jos mämmistä tykkää, niin mikä ettei :)

Ja koska olen niitä krookuksia täällä itkeskellyt,

niin tässä on.

Eka.

Ja ainoa.

Ja pieni.

Joskus aikojen alussa kiitin itseäni 

taivaan lahjana Suomen maataloudelle.

Olen edelleen samaa mieltä.

Poikkeuksella,

etten tällä kertaa en mädännyttänyt ohraa.

Tällä kertaa ohra on kylvetty paattiin.

Paatti tuli pikkulapselta, 

joka käski tehdä 

vanhasta laivastaan himmelin.

Hän ei sitä enää kuulemani mukaan tarvitse.

Pääsiäishimmeli siis olkoon hän.

Vielä kun olisi muistanut 

laittaa itämään ajoissa ;)

Taustalla kaksi niistä kolmesta esikosta,

jota en onnistunut vielä tappamaan.

Niissä viime postauksessa mainitsemissani 

uusavuttoman kylvöpakkauksissa on jo elämää.

Basilika ja samettiruusu itävät.

Perinteisesti kylvämissäni itävät

appelsiinitimjami, japaninhumala 

ja yhdellä idulla kääpiösametti.

Huoh, hidasta.

Toisaalta, on ollut niin kylmää,

että pihassa kasvit ovat tuota

krookusta lukuun ottamatta

samannäköisiä kuin viikko sitten, 

ehkä tulppaanit ovat lehteä vähän pukanneet.

Ehkä.

Tänään on yli kymmenen plusastetta,

jospa kevät taas etenisi.

Ainakaan ei ole lunta.

Nih.

Näillä eväin lähdetään uuteen työviikkoon,