keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kelfie ja pelfie


Kaikki  murut kotosalla jouluna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin jouluaattona kirkossa, joululaulutilaisuus oli illalla Mikaelissa kymmeneltä. Kelfie isolapsen ja väviniän kanssa (kirkkoselfie siis) kuulemani mukaan onnistui. Hillitöntä pelfieiden ottoyritäntää (posankkaselfie siis) jouluyönä. Hillittömäksi yritännän teki liian monta kaksoisleukaa ja aikas navakka hiukset taivaalle lennättävä tuuli.

Joulupukki kävi meillä myöskin, sain mm. muistivärityskirjan... luulin sen jollakin lailla kehittävän muistiani... mutta ei, se oli toisella tavalla ansiokas, siinä ei ollut viivan viivaa ja se oli siis väritettävin kuvin varusteltu muistikirja. Kirjoitan paljon erilaisia muistiinpanoja ja muistikirjani pitää aina olla viivaton, käsialastani ei kukaan saa selvää, jos paperissa on viivat. Ellei ole saatavilla edes kopiopaperia ja joudun käyttämään jostain syystä ruutupaperia, kirjoitan vinottain, kulmasta kulmaan. Näin käsialani on edes siedettävää. Viivaneuroosini on huomattu... tästä tietenkin joku kätsänäppärä voisi vetää joitain psykolookisia johtopäätöksiä, mutta sanonpa vain, ettei kannata, pieleen menee.

Pikkulapsi sai toivomansa käärmeen, viisitoistametrisen. Siinä eräätkin tunnit täytettiin sitä ruotsalaiskaupan tyynyntäytteillä. Käärme on mitä ilmeisimmin kasvissyöjä, yläpuolinen nahka näyttää vadelmaiselta ja alapuolinen päärynäiseltä. Eikä sillä ole semmoista pistävää kieltä ollenkaan...

Joulupukki toi myöskin vakiolahjansa, tuhatpalaisen palapelin. Tällä kertaa kaikkien tuntema Marilyn lyijykynäpiirroksena. Punaisin huulin, ja ne huulet ovat reunojen lisäksi ainut koottu osa kolmeen koontipäivään. Ehkä ensi vuonna :)

Muistista mainitakseni, minulta hukkuu puhuessani kovasti paljon sanoja nykyisin, tavallisiakin. Pitänee muistaa mainita siitä. Muistaakseni.

Minun jouluni jää aikakirjaani, käänteentekevänä. Tapahtui itselleni merkittävä asia. Se, mitä tapahtui myöhemmin, tuon allakuvatun jälkeen, on tapahtumaketju, josta en ole ylpeä. Tuon allaolevan lausunnan nielin, vedin kyyneleet sisään, päätin etten itke. En itke en itke en itke. En itkenyt. Sydän kylläkin hakkasi, pelkäsin sen pullahtavan sormenpäistäni ulos, mutta ei, hengitin sen hiljaiseksi. Myöhemmät  tapahtumat ovat historiaa. Naamakirjapäivitykseni eiliseltä Maxinen sanoin:



Läheisyydessäni on ihminen, jolla on jo kaikkea, kaikkeen haluamaansa tai tarvitsemaansa hänellä on aivan riittämiin rahaa. Olen vuosia ollut vaikeuksissa hänen kanssaan lahjojen kanssa. En ole tiennyt, mitä oikein hänelle antaa. Mitään tavaraa hän ei ole milloinkaan tarvinnut, tai niin, jos olisikin, minun rahavarani eivät milloinkaan olisi siihen riittänyt. Joskus ostin merkkiyöpaitoja, mutta kun ne kerääntyivät vaan käyttämättöminä kaappiin, lopetin sen.

Joskus aina olen tehnyt hänelle jotain pientä, sellaista joka ei jää kaappeihin tilaa viemään ja jotka voi huoletta hävittää kun aika on tullut. Esimerkiksi pääsiäiskukkana taannoin tein hänelle laadukkaan munanmuotoisen pataottimen, laatukankaat ja täytteenä kallis materiaali, ohut ja kuumuutta läpipäästämätön (tietty voisin sen materiaalin nimetäkin, ei nyt kuitenkaan just tuotemerkki nouse mieleen). Patalappu ja kolmen tunnin ompelu ja kääntely kerran ja toisenkin. "Voooooi kuuuuuuinkaaa iiiiiihhaaaaanaa se olikaan, mistä sinä tällaisen keksitkin minulle tehdä, niiiin iihhana ja tarpeellinen."

Eräänä tasajuhlapäivänään talviseen aikaan päätin kutoa hänelle erikoisvillasukat, viikon ajan joka ilta niitä kudoin, opettelin aivan uuden tavan tehdä lämpöä kylmänherkän sukkiin. Taas "niinn iihhanat, tarpeelliset ja juuri hänelle sopivat". Ja näitä vastaavia on lukemattomia näiden vuosien aikana.



"Olimme siellä ja siellä rouvien kanssa retkellä. Kun sitten tuli aika tutustua heidän myymäläänsä, minä kyllä ajattelin, että mitä ihmettä ne naiset niitä kaikkia askarteluja tuijottivat ja vielä suunnittelivat ostavansakin!! Siällä oli semmoisia kaikenlaisia askarteluja, sukkia ja patalappuja, mää päätin käyttää aikaaaaani pareemmin ja mennä vessaan! Kyllä semmosia askarteluja itse aina muutenkin saa! Mää menin vessaan!!!!". Näillä sanoin, paino viimeisellä sanalla.

(Kirj. huomio: Olen itse ostanut mm. tämän yrityksen askarteluita ko. myymälästä. Kyseinen retkikohde myy ainakin mm. Bukowskin pehmoleluja, karitsanvillaisia kastemekkoja, Maria Drockilan kynttilöitä, käsimaalattuja silkkihuiveja, Ekelundin pellava- ja puuvillapyyhkeitä (joista sanotaan mm. seuraavaa: "Ekelundin  perheyrityksellä on yli 450 vuoden takainen perinne pellava- ja puuvillatuotteiden valmistuksessa. Ekelund on valmistanut tuotteita kuninkaallisille, presidenteille ja keisareille tavallisia kuluttajia unohtamatta. Ekelund vaalii luontoa ja heidän tuotteensa onkin ympäristömerkitty Ruotsin Luonnonsuojeluyhdistyksen hyvä ympäristövalinta -merkinnällä."), erilaista keramiikkaa, mm. Demdacon Willow tree -hahmoja ja lisäksi vielä erilaisia puu- ja vanerituotteita). Oikeiden itsensä käsitöillään elättävien käsityöläisten tuotteita kutsutaan askarteluiksi. Itse en ole käsityöläinen, olen harrastaja, en kuitenkaan askartele.) No niin, elämä tästä eteenpäin on varsin yksinkertaista tämän lahjomisen suhteen. 

Niin se vaan on, että tämä joulu jää aikakirjoihin. Eikä ainoastaan minun, siitä olen pahoillani, että ulkopuoliset kärsivät myös. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ei toistu enää milloinkaan omalta osaltani, jotain olen oppinut. Kovat oppirahat siitä maksan. Joku voisi sanoa tätä viimeistä kappaletta jeesusteluksi, mutta minut tuntevat tietävät, että tämä on totta.

tarja


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäisyyttämme on aina syytä juhlistaa


Tuntematon on taas tullut katsotuksi ja nyt sielu lepää. Isolapsi virittelee pianomuistojaan ja sorminäppäryyttään, myrskyluotoa ja muuta sensemmosta. Voiko rauhallisempaa oloa olla, kuin kuunnella sitä, samalla jutustella väviinän ja pikkulapsen kanssa. Meidän makuuhuoneemme ikkunasta näky oli tuntemattoman jälkeen tällainen:


Valaistuskin on oikea, en ole yhtään sitä muuttanut, meillä oli pienenpieni hetki kahden sadepilven välissä niin, että pikkulapsi ehti sytyttää lyhdyt kastumatta. Ainut keltaisen syysvärin saanut kasvi on ruukussa majaileva mansikka.

Vasemmalta alkaen on neilikkaa, mansikkaa, minttua, mitälie harmaata partaa, kaksi mitälie vihreää amppelikasvia ja alhaalla hopeahärkki rehottaa. Ovessa oleva rinkula on tehty karjalan männystä (...ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn.). Ja puukasa vaan lojuu sateen kourissa, siinä on yksi koivu pilkottuna.

Tämän rauhallisen päivän jatkeeksi vielä linnanjuhlia ja niillä voimin uuteen viikkoon, aloitan sen tapaamalla erityisopettajan...



lauantai 5. joulukuuta 2015

Oppimisen sietämätön moninaisuus


Minulla on lapsi, joka oppii kuulemalla. Tänä aamuna käytiin keskustelu:

- Äiti kato!
- Joo, sun vaimonhakkauspaitas, onko se jo pieni?
- Joo, on. Mut äiti, se ei oo mikään urheilulaji, vieä! Se sana on vaimonhakkaaminen.

Suom. huom.: kyseessä on siskon joskus ammoisina aikoina ostama hihataon wifebeater-mallinen paita. Ollaan aina kutsuttu häntä vaimonhakkaajaks se päällään. Mutta se, mistä olen onnellinen, on hänen loistava kuuntelu-ajattelu-soveltamistaitonsa. Tästä olen erityisen iloinen siksi, että hänellä on oppimisessaan hankaluuksia, hän ei oikein istu muottiin koulussa. Hän ei opi lukemalla, hän on aivan loistava oppija kuulemisen kautta, myös tekeminen on hänen juttunsa. Ja tekisi mieleni sanoa rinnallaan, mutta on pakko sanoa, että vastassaan hänellä on koulussa kaksi minunikäistäni naisihmistä, oma opettaja ja erityisopettaja. Ovat kauan olleet opettajia ja välillä (heh!) minusta tuntuu, että heidän oppimiskäsityksensä poikkeaa paljon tämän päivän ajattelusta.

Kuulemisesta lapsonen on itse kehittänyt itselleen esim. enkuntunneille oman menetelmänsä. Hän lukee sanat ynnä muut epäsäännöllisten verbien taivutukset itselleen puhelimeen ja kuuntelee niitä sitten. Puhuu rohkeasti ja hyvää englantia, mutta tuo kokeissa kirjoittaminen on haastavaa, jopa suomeksi. Montako koota on sanassa kukka? Häneltä ei kannata kysyä. Samoin tietty tulevat enkunkokeissa ne ongelmat esiin, hän tietää, kuinka lausutaan, mutta kirjaimet eivät mene oikeaan järjestykseen eivätkä kaikki kirjaimet välttämättä paperilta myöskään löydy. Tämän kanssa tullaan tekemään vielä töitä, katsotaan, kuinkas meidän käy :)

Nämä kaksi alla olevien linkkien takana olevaa artikkelia puhuttelivat minua kuluneella viikolla, olen yskiskellyt yksikseni kotona ja minulla on ollut aikaa lukea.

Poikien kasvurauhasta

Seiskan lapsesta (tässä ei siis viitata mitenkään kyseiseen aviisiin...)



Ja syksyä kun eletään, palaavat viime vuosikymmenen lopun tapahtumat aina vaan tunnelmina mieleeni. Ja tuo seitsenkymppinen artikkelit kirjoittanut herrahenkilö tietenkin vahvistaa sitä. Isäni oli tuolloin samanikäinen kuin hän nyt. Juuri tällainen ilma oli vuoden 09 lopulla, kun olin isäni kanssa hänen viimeisiä viikkojaan. Tunnelmiani on tehostanut erään blogiystäväni samankaltainen tilanne, sillä erolla, että aivokasvaimen kourissa oli hänen puolisonsa. Ne ajatukset ja kokemukset, moninkertaisina hänellä, ja kun oman kokemukseni tiedän, voin vain kuvitella. Tietää ei voi. Mutta myötäelää voin.

Tähän päivään vielä, tämä kyseinen väärinoppiva lapsonen tuossa juuri siivosi oma-aloitteisesti vaatekaappinsa. Ilmoitti, että hän haluaa lahjoittaa pieneksi jääneet vaatteensa jollekin, joka niitä oikeasti tarvitsee. Korosti sanaa "oikeasti". Neuvottelut kohteesta hänen kanssaan on vielä käymättä.

Isolapsi on tulossa kotiin, itsenäisyyspäivää viettämään meidän kanssamme, keskilapsi läks partsaleirille ja väviniääkin odottelemme seuraamme huomenissa. Parasta näissä on yhteinen päivä, tuntemattoman tuhannes katsominen, syöminen, kynttilät ja aivan paras seura (tulee se keskilapsikin jossain vaiheessa).

Näillä ajatuksilla kohti itsenäisyyspäivää, nautitaan,
-tarjah-


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Niinko isäni olis sanonu, kippiä :)


Pari vuotta olen jo hehkutellut flunssattomuuttani. Ja vasta nyt sain sen ;) Vähän toista viikkoa virus oli valloillaan ja koskei rouva oikein viittinyt levätä riittävästi, poskiontelo päätti alkaa täyttymyksensä. Mut vaan toinen, henki kulkee toista kautta vielä ihan hyvin. Turmio tämän tosin on.

Mitä teen? Istun koneella. Seikkailen naamakirjassa, luen uutisia, luen blogeja, luen ja selailen kirjoja, ostatan itselleni karkkipussia, katson areenaa, suunnittelen pienessä mielessäni joulun juttuja, katselen lattialla nököttävää etenemätöntä ruusuprojektia, uppoan pinterestiin, ennen kaikkea vain olen. En puhu, napsin lääkitystä, nukun. Hei ja laulatan virkkuukoukkua...

Samalla olen tehnyt elämänkokoisen muutoksen. Olen päättänyt lopettaa sanomalehden tilauksen. Se on ollut minulle lapsesta alkaen merkittävä tietolähde, jo pikkulikkana istuin kotona työpöydän äärellä ja luin sanomalehteä.

Tässä kohdassa käytin tunnin etsiäkseni ensimmäisen sanomalehtioivallukseni faktoja, vain koska minulla on aikaa. Löytämättä. Kaivoin jopa vikipedian esiin sekä, ruotsin-, norjan-, tanskan-, islannin-, englannin- että suomenkielisinä versioina, ilman mainittavaa tulosta. Jonain päivänä sen vielä löydän.

Tiedän kärsiväni vielä tästä päätöksestä. Lähes koko ikäni olen siis lehteä lukenut, nyt se on lopussa. Olen saanut lukea sitä viimeiset vuodet opiskelijahinnalla, vanhalla miehellä kun semmoiseen oikeuttava status on ollut. Nyt kun tuli uusi lasku normihinnalla, on tilaus pakko lopettaa, se vie liian suuren osan tuloista. Aika aikansa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin. Sama olo.

Aurinko, oi aurinkoinen tuolta taivaalta lempeästi tänne alas katselee. Tuuli on tyyntynyt, tirpat lennähtelevät taivahalla, on ihan keväinen olo. Kunnes painaa taas katseensa ruohon ikuisiuusruusuprojektiin. Kevättunnelmat ovat kovin kaukana...

Aika velmu olo, istun kotona kaikkine joulusuunnitelmineni. En mene minnekään, en hanki mitään, en tee mitään. Ja joo, oli aika messevät suunnitelmat illoiksi töiden jälkeisiin aikoihin. Teen sitä ja tätä, käyn siellä ja täällä. Enpä tee, enpä käy.

Ja koska olen minä, olen tehnyt myös toisen päätöksen tuon sanomalehden lisäksi. En lähetä joulukortteja, paitsi yhden. Ja siihen on niin minunnäköiseni syy. Olen vihainen postille. Taas. Edelleen. Vaihteeksi.

Posti tekee mitä tahtoo, sijoittaa postimerkeistä saamansa rahat kansainvälistymiseen ja mihinlie prändäykseen ja ainakin pois meiltä postinkäyttäjiltä. Itellatarroihin. Kele. Olen toteuttanut jo jonkin aikaa postipoikottiani. Jos vaan ikinä löytyy jokin muu tapa saada hankkimansa asiat käteen käyttämättä postia, sen teen. On sitten kyse materiasta tai faktoista. Tällä toiminnallani ikäväkseni sahaan myös postinkantajien oksaa, työtä, työtä josta juuri "sovinto" syntyi. Lohduttaudun  pienesti sillä, että ammattitaitoisella työvoimalla on oltava kysyntää myös noilla kilpailijoilla, matkahuollolla, kuljetusliikkeillä yms. Laiha lohtu, mutta edes pieni.

Kun olen postiiin ottanut yhteyttä joko kasvokkain tai @:lla, vastaus on ollut sama. Asiakkaan vika. Vaikkei edes vikaa tai syytä ole etsitty, vaan selitystä, miksi ja miten jokin asia on tapahtunut. Ja minä olen tullut siihen tulokseen, että selvä, asiakkaan vika, asiakkaan ansio taasen on se, että jättää kyseisen liikeyrityksen tarjoamat epäpalvelut.

Ja niin, se yksi joulukortti. Ellei posti kanna sinulle korttia meiltä, vika ei ole sinussa, vaan siinä, ettei posti ole sitä kantanut. Saa syyttää postia ja vaikka kysellä sen perään. Postin syy. Näin suloisesti oikaistuna.

Olenkohan saanut suurimmat murheet mielen päältä painamasta?

-tarjah-


perjantai 6. marraskuuta 2015

Aivojen ilotulitus


Viikko on kulunut viime perjantaista, kappas vain, yllättävää. Kohtuullisesti pääsin ylitse tapahtumista, samoin omat ihmiseni tuntuvat päässeen, he siis jotka tietävät. Eilinen toi yllättävän stressireaktion, reagoin tarpeettoman voimakkaasti töissä huonoon käytökseen. Sitä tasapainotti kuitenkin mukavasti ylipitkä työpäivä ja hyvä olo saavutuksista.

Tämä aamu räjäytti potin. Olen ihan pihalla ja sekaisin. Aivojen läpi kulkee sähköisiä impulsseja, katkelmia ja tunnelmia omista unista, elokuvista, kirjoista, muistoista ja vaikka mistä. Ihan välähdyksinä. Ei tästä tietenkään kirjoittaa kannattaisi, hullun maineen saa vähemmälläkin...

Töissä nähnyt kummallisia dèjá vu -kuvia, ihan oikeasti tiesin esimerkiksi, mitä henkilö tulee seuraavaksi sanomaan, näin viime yönä unta siitä, aamulla nimittäin ihmettelin uneni sisältöä. Tietoni osoittautui oikeaksi. Kammottavaa oli, että todellisuudessa tilanteessa oli mukana minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Olin nähnyt hänet unessa ja ihmetellyt hänen henkilöllisyyttään ja sitä, mitä hän joukossa tekee. Uneni henkilöt ovat todellista arkeani, tilanne kylläkin oli uusi, ennenkokematon. Näitä välähdyksiä tulee edelleenkin, vaikka olen jo kotona.

Pistää miettimään.

A. olenko sekoamassa b. tulevaisuuteni on turvattu ennustajanlahjoineni c. aivot purkavat stressiä? ja vielä d. liittyykö tämä jotenkin vaikka epilepsiaan (ei ole aiempia viitteitä)?

En mieti enempää, lähden kauppaan, just nyt. Puoli tuntia ja viime perjantain tapauksesta tulee kuluneeksi viikko, sitä muistaen,
-tarjah-

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Päiväkirjaan


Ihana marraskuu on saapunut. Elo-, syys- ja lokakuut vilahtivat ohitse itseni ehtimättä pysähtyä tai edes ajatella. Selaushistoriaa kun naamakirjasta katsoo jälkikäteen, huomaa, että olen ainakin hengissä ollut nämä kuukaudet, tietty töistäkin olisi ehkä jotain sanottu, ellen olisi siellä hengissä ollut.

Satumetsässä


Rakastan työtäni. Se vaan on se mun juttu. Ne ihmiset ja ne asiat. Taas mennään vaan sillä rajalla, että liika on liikaa. Työtahtia on pakko hiljentää, syksyni on mennyt tähän saakka työntekoon ja työnteosta toipumiseen, osan töistä jäädessä tekemättömiksi. Nyt onneksi tilanne on nähty ja vähän siirretty minun tekemätöntäni toisille. Mun työni luonne nyt vaan on semmonen, töitä pusketaan silloin kun on tarvis, ja sitten kevennetään, kun voi. Joskus kasaantuu, nyt on kaksi perättäistä syksyä ollut melko tiiviitä. Ja keho ei oikein pysy perässä, olen sentään vähän oppinut, että ellen itse pidä itsestäni huolta, ei kukaan muukaan sitä tee.


Valoa pimeyteen  
 
On toki hienojakin hetkiä eletty, iloittu omien ihmisten kanssa ja puolesta ja rinnalla. Mulla on maailman parhaat lapset. Mutta on myös itketty ja on pelätty, on oltu huolissaan. Enkä  minä olisi minä, ellen keholla reagoisi. Nyt vaan uusia tapoja reagointiin on testattu. Vanhuus ei tule yksin eikä näköjään aina kello kaulassa.

Pitkospuulta 


Porilaisilla on semmonen sanonta, taitaa olla naamakirjaryhmäkin, Mu Pori o kaunis. Intonaatiota tähän ei oikein saa näkyville, kuvitella pitää. Lainaisin tuota vähän, sanon kuitenkin että Mu piha o kaunis. Ja se tulee siitä, etten ole siihen juurikaan koskenut, käsin, haravalla tahi saksilla. Lehdet ovat pudonneet, sikäli voisi haravan ottaa. Mutta kun just se se on, ihana lehtimatto peittää pihan. Ei se ole mikään semmonen trendikäs lehtimatto, jossa olisi kauniissa asetelmissa keltaisia punaisia ja vihreitä lehtiä, ehei, ei sinne päinkään. Sulassa sovussa ruskeaa, keltaista, mustaa ja harmaan sävyjä. Lähinnä yököttävän-ei-minkään-värinen. Ja juuri se saa minut hyvälle tuulelle. Ja tuulikin on tehtävänsä tehnyt, se on puhaltanut lehdet keskeltä kulkupihaa pois. Luonnnonlaki kuitenkin on se, että mikä on tyhjä, täyttyy, niin nytkin. Eräs pieni henkilö toi siihen fillarinraadon, pinkin. Karmaisevaisuudessaan söpö.

Vanhaa risuaitaa

Sain vuosien haaveen toteutetuksi, löysin kasarimallisen mäntypuisen lasiovellisen kaapin. Jo ammoisina aikoina bloggausta aloittaessani näin jonkun blogissa hienon kuvan tuunatusta astiakaapista. Nuijalla päähäni iskostui: tuon haluan!! Näin kauan meni, että sen sain. Keväällä löysin naamakirjasta joltain palstalta lähinnä ilmaisen kaapin, jiihhaa se heti hakemaan. Hellästi irroittelin ovet, saranat ja vetimet. Hioin ja maalasin, kittasin ja siloitin, uudelleen ja uudelleen. Tilasin maailmalta siihen vetimet oviin ja laatikoihin (niin ja tässä vaiheessa luultavasti sain luottokorttini tietoja vääriin käsiin ameriikan mantereella). Etsin myös leveydeltään juuri oikeaa teippiä lasiin peittämään sisäpuolelta puunvärisinä näkyvät ristikkopuut. Väsyin. En tehnyt mitään. Pitkiin aikoihin.

Kunnes tuli hyvä syy saada kaappi valmiiksi.

Kihlajaiset. Meillä. Olisi näyttänyt melko pöhköltä kaapintekele ruokahuoneen nurkassa. Aherrus alkoi, kaappi valmistui. Mutta itselleni täysin epätyypilliseen tapaan tyhjä ei täyttynytkään, ei ole vieläkään täyttynyt. Sikäli kaappi on kesken edelleen, että kaapin päälle haluan pärekorin, sellaisen ilmeisestikin liinavaatteille tarkoitetun, melko pitkän ja melko kapean korin, tuo kaappi kun ei kovin syvä ole. Voipi olla, ettei niin kapeaa koria  ole olemassakaan, jää nähtäväksi.

Niin nuo kihlajaiset, meillä on nyt vävytyttö. Olisiko jollain antaa parempaa ehdotusta tuolle? Vävytyttö? Onko hän miniä, vaikka on tyttöni morsian? Ihan sama, hän on kuitenkin hän, ja aivan ihana hän onkin. Kultainen väviinä? Väviniä?

Kisumisu, näyttää niin oikealta


Taannoin sain hätkähdyttäviä uutisia. Uutiset olivat minulle vaikeat, lähes liian vaikeat. Mitä tein minä? Purin seuraavana yönä hampaani halki, juurta myöden. Tuomio tuli, poistoon koko purin. No, piakkoin. Kuvaavaa lienee se, että poistoaikaa sovitettaessa molemmille, sekä hammaslääkärille että minulle, sopivaa aikaa ei löytynyt. Arvata saattaa, että tuleva aika on sopiva hammaslääkärille, ei minulle. Mutta koska ihmisellä ei edelleenkään ole keinoa olla kahdessa paikassa yhtaikaa, minun täytyy keksiä jokin keino olla hammaslääkärin tuolissa (rystyset valkoisina) samaan aikaan kun työni pitää itsekseen hoitua. Saapi nähdä, kuis mun käy, tai siis työn.

Unohtnut

Aivan uudenlainen kokemus minulla myöskin on. Kokemus, jota en toivo kellekään. Olimme pikkulapsen ja vanhan miehen kanssa  perjantaina syömässä, kauppareissulla. Jokin tukki hengitystieni. En saanut henkeä. Asiat tapahtuivat omalla painollaan, maailmani oli pimenemässä, sinitakkinen mies ilmeisesti pelasti henkeni, piipaa-auto tuli, tulivat myös pienet vihreät miehet (kopterin lääkäri ja lentäjät vihreissä vaatteissaan), sain kyydin lasarettiin korvapäivystykseen, (loistavalle maahanmuuttajataustaiselle korvakurkkunenälääkärille), sattumaa keuhkoputkesta pyydystettiin epämiellyttävällä tavalla, tilanne ohi ja minä tarkkailussa illan. Loppu hyvin kaikki hyvin, se olisi voinut loppua siihen. Melko traumaattinen kokemus oli pikkulapselle, sitä edelleen työstetään. Mutta tässä taas kerran todentui hyvä syy maksaa veroja, olen ikuisesti kiitollinen sinitakkiselle miehelle ja yhteiskunnalle tästä kaikesta, minä elän.

Kertakaikkisen korniksi tilanteen tekee se, että muutamaa tuntia aiemmin olin keskustellut Heimlichin otteesta eräässä tilaisuudessa. Vain tunteja aiemmin. Lisäksi olen juuri käynyt eeaaykkösen, jossa puhuttiin heimilichin vaikeudesta, siinä pitää juuri oikealla hetkellä oikeassa kohdassa osata koukata pallean suuntaan, että se onnistuu. Jos kurssilla tajusin sen vaikeuden ajatuksen tasolla, nyt kokemusta rikkaampana tiedän sen vaikeuden. Minä elän.



Luumu


torstai 20. elokuuta 2015

Tomatoidako vaiko eikö?

Jos joku lienee miettinyt kuulumisiani, tässäpä niitä. Olen edelleen olemassa. Loma on loppunut jo aikoja sitten ja työn ääni on jokapäiväinen ystäväni. Lähes päivittäin olen mielessäni päivittänyt blogiani, kuvin ja sanoin. Mielessäni vain.

Arjesta voi melkein sanoa, että on helpottanut huomattavasti viime talveen verrattuna, se oli rankka. Loma teki tehtävänsä ja nautin työstäni, joka päivä. No, huomenna en nauti työstä, teen aivan muita juttuja, hypähtelen sinnetänne asioita hoitamassa, järjestämässä ja puuhailemassa uuttakin, jiihhaaa :)

Kesä meni ollessa, niin, ollessa. Mitään mainittavaa en edellisen postauksen jälkeen ole tehnyt. Monet ovat sadatelleet mennyttä säätilaa, itse en edes muista sen millään lailla vaikuttaneen omiin tekemisiini tai olemisiini, loma on loma. Kyllä se täällä kotosuomessa vaan niin on, että pessimisti ei pety, vai miten se meni. Olen nauttinut kesästä joka solullani ja sitä myöden palannut arkeen levollisena.

Lähi-ihmisten kuulumisista semmoisia juttuja, että isolapsi on diplomityötään tekemässä sinne insinöörikouluun ja aloittaa ensi viikolla uudet opinnot lääkärikoulussa. Äiti onnellinen. Keskilapsi on nyt rengastettu tapaus, me saimme mukavan miniän perheeseen. Lisäksi tämä murusemme sai työtä, ei mitään työvoimaviranomaisten pilkkahinnalla teettämää työkokeilua tai muuta sensemmoista, vaan ihan oikeaa työtä, äiti onnellinen. Pikkulapsi, pesämunamme, on menossa kutoselle, viimeinen "lapsuusvuosi" on alkamassa. Äiti onnellinen. Itse asiassa äiti on huimaavan onnellinen kaikista kolmestaan, on niin hyvä olla nähdessään heidän kaikkien olevan omina itseinään niiin parhaita. Parhaita ja rakkaita. Olenko hehkuttanut riittävästi?

Kesä on ollut kasvien kannalta kummallinen.

  • Ruusupapu ei noussut taimelle ollenkaan. 
  • Nauhaporkkanasta nousi pakkauksesta, paljonkohan siemeniä nauhassa olikaan, mutta alle kymmenen porkkanaa on kasvamassa. Tiedän kyllä naapurien kissojen käyneen mylläämässä porkkanapenkissä viritettyäni nauhan, en silti tiedä, josko sillä on yhtään mitään merkitystä porkkanoiden vähyydelle.
  • Hajuherne, tai siis tuoksuherne, kasvaa hyvin, tosin vain vihreää. Ei kukan kukkaa. Lieneekö lannoituksen vai rakkauden puutetta. Vai päärynäpuusyndrooma??
  • Krassi sen sijaan puskee kukkaa, lehdillä näyttää olevan taipmus kellastua. Lnnnoituksen puutetta? 
  • Kesäkurpitsa pukkaa lehteä ja kukkia. Ei satoa. Enpä tosin ole käynyt pölyttämässäkään, eivätkä taida olla ötökätkään käyneet, on vähän varjossa.
  • Saksalaiskaupan tomaatti (taimi siis) ei meinannut millään kukkia, kun kukki viimein, ei meinannut millään tomatoida. Nyt muutama minivihreä.
  • Saksalaiskaupan avomaankurkku (taimi sekin siis) on tuottanut tasan kaksi kurkkua, alle kymmensenttisiä kumpikin. Huoh.
  • Ötökät ovat syöneet lähes kaikki saksalaiskaupan siemenistä kasvattamieni samettikukkien lehdet, nysät kukat ovat jäljellä. Pöh.
  • Salkoruusut ovat hengissä, neljää eri vaaleanpunaista sävyä näkyvissä.
  • Ruusu kukki kauniisti mutta nopeasti, sade piiskasi kukat parissa päivässä.
  • Päärynä ei kukkinut... kirveshoito odottaa.
  • Pikkulapsen mintut ovat satoilleet hurjasti.
  • Kuukausimansikka rehottaa. Jopa liikaa, ei ole mahtua laatikkoonsa. Kukkii koko ajan hyvin, muttei oikein tuota paljoa marjaa, on liian tiheässä.
  • Muurahaiset valtasivat hernelaatikon, kaksi herneentainta nousi pintaan ja molemmat heittivät henkensä. Vaihdoin tilalle raparperin.
  • Vadelmat ovat tänä kesänä kasvaneet enemmän kuin milloinkaan edes yhteensä. Litroittain satoa, minun suuhuni. Kukaan muu ei ole viitsinyt niitä popsia, olen tyytyväinen. Päivittäiset eliksiiirit niistä.
  • Mansikoista tuli muutama kurttuinen yksilö, syödyksi tulivat.
  • Savumuikut ovat maailman parhaita, omasta pöntöstä.
  • ViVe voittaa mestaruuden tällä kaudella.
  • Kossun kaljakatsomon museoravintoloitsijat ovat ihan parhaita. Kossukissalle terveisiä :)
  • Isolapsi muuttaa. Soluun kahden herrahenkilön kanssa, hmm.
  • Montako possunniskaa perhe voi mussuttaa kesän aikana?
  • Entä montako viinipänikkää?
  • Onko olemassa parempaa kesälukemista kuin Helin Lähtisiks Föli? ? See on niin herkku luettava, ettei sitä saisi iltalukemisenaan edes lukea, on vaikea nukkua, kun naurattaa, hihityttää ja hykerryttää. Minulle se on varmaan harvinaisen helppoa luettavaa, jos ajatellaan Laitilan olevan muutaman peninkulman päässä lapsuudenkodistani ja samalta murrealueelta. Murrealueista mitään tiedä, mutta muistikuvani mukaan asia liittyy jotenkin lounaiseen tai läntiseen osaan maatamme. Lounaismurteet ja muut, siinä jako suomen murteista (kirjoitetaanko suomi tässä tapauksessa pienellä vai isolla, onko kyse Suomen maasta vai suomen kielestä, tietääkö joku?). Ja joo, naamakirjassa kuulun yhdyssanaryhmän kielen riepomiseen...
Tuliko puheripuli? Kirjoitusoksennus? Huihai ei haittaa, minua. Olen siis palannut.








sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Onni on


Pakko laittaa muistiin muutamia juttuja.

Yksi. Nyt minä sen sitten tein. Tuhatviisisataa kuvaa bittiavaruuteen kamerasta. Uurnanlasku oli ekoja säästyneitä kuvia, siitä eteenpäin muutama ja nyt kamerassa olevat kuvat noin viikon ajalta. Ja syyllinen kuin aina on löydyttävä, niin voi ihan katsoa peiliin. Tyhmä.

Kaksi. Kummisedän kolhoosilla vierailtu. Kierretty myös, olisi sinne tietty suorempikin tie mennyt kuin naapurin pihan kautta.

Kolme. Isolapsi on tiedotusvälineissä. Verkkoversioina iltapäivälehdet, maikkarin uutiset, eräs paikallislehti tuolta itäisemmästä isänmaastamme... toiset ihan nimeltä mainiten, toiset ilman. Video kyseisestä tilaisuudesta on julkisuudesta jo poistettu, näemmä. Virallisia pahoitteluita... Muistoihin jää.

Neljä. Vimpeli voitti silmiemme edessä Kossun, sateessa ja paisteessa.


Alajärvellä muuten on paikallisessa pizzeriassa aika hulppean kokoiset kebut, muhkeuden lisäksi myös kovasti hyvän makuiset... vähän vaan yöruokaa pelin jälkeen kaivattiin.Syötiin paloaseman puistossa. Muuten oli hiljaista, mutta meillä oli hauskaa :)


Viisi. Yö Lehtimäellä, Fagerkullan kauniissa Pappilassa. Muuten oli kuin olisi kotiinsa tullut, mutta pappilapa oli paaljon omaa kotiamme paremmassa kunnossa. Voin lämpimästi suositella. Kaunis miljöö, ystävällinen isäntäpariskunta, loistava palvelu, oivallinen aamiainen ja lisänä viisi kissanpentua.


Yön ajan parkissa ja latauksessa oli koko väen välineistö.

Perhe matkustaa
 
Kuusi. Kossumuseossa on kissa nimeltä Kossu. Siellä ei ole tehtaanmyymälää, pah. Näyttää siltä, että pitää tehdä vierailu viralliseen alkomahooliliikkeeseen, sen verran jäi kiinnostamaan.  Ja tuon kuvan tarkoitus on vain ja ainoastaan muistuttaa itselle uusista valikoimista, tarkoitus ei suinkaan ole mainostaa tai muulla tavoin markkinoida mitään. Ja sitäpaitsi muistaakseni noita taisi olla toinenkin maku, tarkistettakoon sekin, lieniköhän vihreä tölkki. Ja jos joku nyt tästä jotain neuvoja poimii, suosittelen peiliin katsomista... tyhmyyteen en kuitenkaan viittaa...

Kuusi ja puoli. Värvättiin myös kannustusjoukkoja meidän isolapsellemme ko. museosta...

Seitsemän. Jätimme isolapsemme tangohulinoiden keskelle, Kelan portaille. Ei hän korissa kuitenkaan lepäillyt, vaikka portaille jäikin:) uudet haasteet taisivat neitoa kutsua.

Kahdeksan. Osaan edelleen lukea karttaa, vaikka muisti pettää. Löysin meidät perille vanhan miehen esi-isien geenien lähtösijoille.

Yhdeksän. Kankaanpää on kuollut kaupunki kesäperjantai-iltana klo 17. Me ja kolme kaljajuoppoa. Pikkulapsi söi häränrintaa, kokki onneksemme oli elossa.

Kymmenen. Ajoimme Riuttalan vanhan koulun ohitse. Vaikka näin kartassa nimen Riuttala ja tiesin koulun sijaitsevan siellä, se oli silti yllätys. Kaunis sellainen.

Samalta paikkakunnalta kuin Riuttala

Yksitoista. Edellinen päivitykseni on kirjoitettuna, mutta milloinkaan en sitä julkaise.

Kaksitoista. Pikkulapsi on Prinsessan mökillä, kaksi yötä. Milloinkaan koskaan ennen ei. Kaksi vanhaa varista täällä kotona koettaa aikaansa käyttää. Varmuuden vuoksi haettiin keskilapsi vanhmepiensa seuraksi lampaan kylkiä syömään, olisi ollut vähän orpoa kaksin. Ja niin, oli hyvää, saatiin kauppiaan viimeiset kilot.

Kolmetoista. Alkuluku.


Aloitetaan uutta viikkoa näillä, mukavaa aikaa meille kaikille toivoen,




PS. Tämä höpötelmäni sisältää paljon linkkejä tekstin seassa. Tämä hiton bloggeri ei jostain harmillisesta syystä suostu niitä millään tapaa korostamaan tai edes tunnusta niiden olemassaoloa. Jos kuitenkin  haluat lisätietoa jostain yksityiskohdasta, kannattanee liikuskella hiirellä sanan lähimailla, voi ehkä onnistaa.

Nelonen, Vimpeli-Kossu -pelistä linkki juutuupiin ja myös kebulan linkki
Viitonen, limkki Fagerkullan pappilaan
Kuutonen, Kossumuseon sivut
Ysi, häränrinta viittaa ravintolan kotisivuille
Kymppi Riuttalan Sannan ja Samin blogiin.

Juu ja ei, en laita linkkejä tiedotusvälineiden sivuille tai juutuupiinkaan, jos kiinnostaa, löytyy kyllä. Ja äiti on edelleen ylpeä lapsestaan, aina vaan enemmän, hahhahhaa vaan :)

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Tomuus


Tänään oli sellainen sosiaalisuuspäivä. Ulkoilutin kameraani, se katseli koko päivän laukun sisäpintaa.

Lehdenluvun jälkeen tuli tilaus, prinsessalle viitta. No hillokellariin vaan tutkailemaan, ja kappas, sopiva paksuhko tammenlehväkuvioinen kangaspala löytyi. Tunnin tuhertelu sen kanssa ja viitta oli käyttöä vaille valmis. Ipanat ritari-prinsessa-karkeloihin ja suunnitelmiin kahvinkeitto. Hups, piti käydä torilla hakemassa kasviksia ja hedelmiä, myös niitä punaisia palluraisia epähedelmiä.

Markkinaväki velloi vesitihkusateessa, me kurvailimme kuivasti autolla ohitseen. Suuri kassillinen lomaherkkuja ja vielä pitkäripaisen kautta kotiin, josta taasen jalkapatikassa mekin karkeloimaan.

Aurinko esiintyi. Suuri päreellinen oivallisesti suolattuja pikkumuikkuja, kitusiiin kuivikkeeksi lonkero ja niin tapasimme ystävät. Juoruilua, kiertelyä, prinsessapongausta, ritsa-ammuntaa (joo kukaan ei ollut vaaravyöhykkeellä), sushinupotusta, päätöntä kaartelua ihmisvilinässä, pieniä hankintoja (sain punaiset puuhelmet ja rannekorun) ja tavattiin arkeologisteja sen helluntaina käydyn kirkonpaikan esittelyssä Välikadun varrella. Arkeologiikka ja akreologistit kuuluvat paikalliseen sisäpiiritematiikkaan, ei voi ymmärtää kukaan muu, sori vaan. Ja retken erikoinen piirre oli se, että sushinupotuksen jälkeen jatkoimme kulkuamme kahdestaan vanhan miehen kanssa. Hassua, kahdestaan, ei tapahdu usein, eikä aina silloinkaan.

Tilannetiedotuksena perheen ällistyttävin uutinen. Pikkulapsi on ollut karkkilakossa toukokuun loppupuolelta alkaen, mikäli lapsi ei karkittele, ei vanhemmillaankaan ole kanttia mussuttaa karkkia. Niinpä koko perhe (kotona-asuva osa) lakkoilee, edelleen ja monetta viikkoa. Ei karkkia viikkoihin, omituista olehtimista. Meillä on näet ollut tapana olla yleensä arki ilman mässytystä ja perjantaiksi tai lauantaiksi ollaan ostettu koko porukalle, minkäkokoinen se kulloinkin sitten onkaan, yksi satsi karkkia, kaikille mässytykseen ja kaikille jotain lempparia. Ja se satsin koko on vaihdellut yhdestä pikkupussista varmaan muutamaan kiloon kerralla, väkimäärästä riippuen.

Ja kuulkaa, se karkittomuus ei ole näkynyt tai tuntunut missään. Ei pirteydessä, ei vaa'alla, ei kukkarossa, ei missään muualla kuin ihmetyksenä ja ilona omassa mielessä. Eikä ole vaatinut edes ponnistuksia, ei, en huijaa. Olen elämässäni niin monesti joutunut jostain syystä jättämään jonkun asian pois, ruoan, juoman, tavan, tekemisen, tunteen, paheen, ihmisen jne., että minuun ei oikeasti vaikuta, jos jonkun jättää pois. Se on vain asennekysymys, olen niin umpiyksinkertainen, että kun asia on näin, asia sitten on näin, näillä mennään, turha murehtia, ainakaan, mikäli ei itse asiaan pysty millään lailla vaikuttamaan. Ja tämä -tomuus nyt ei niin kovin traaginen onnekseni ole, ei tarvii miettiä.

Näin ajatuksin laskeudun kohti lomaa, hyvin hyvin tyytyväisenä ,
-tarjah-

JK. Vähän harmittaa huomisen pelin väliin jääminen, pää alkaa selvästi seletä...

torstai 25. kesäkuuta 2015

Linjoilla taas


Lähes minun mieleistäni kesää mennään, ei sada eikä jäädy, useimmiten. Mattoja ei tokikaan voi vielä pestä, liika huuhtelu on aina liika huuhtelu, taivaalta nimittäin.

Olen kuntouttanut päätäni ja varsinkin hartioitani kaivelemalla kompostia ja tekemällä multaa. Viimekesäinen ananaskirsikka on muuten vahvaa tekoa, keskeltä noin kuution kompostia löytyi tällainen, juuri tässä muodossa kuin kuva kertoo. Siemenineen, nuo kellertävät ovat siemeniä. Pitänee kylvää ensi keväänä ne, josko vaikka satoa tulisi. Hämästyin siemenkodan vahvuutta, tuo verkko on edelleen, nyt jo kuivana ihan kivikova.




Meidän juhannuksemme näytti jotakuinkin tältä, ilottelimme maltillisesti, emme kuitenkaan ryöpänneet emmekä höyryttäneet, ihan rehellistä luiden hauduttelua se oli. Sää oli jo puoliltapäivin aattona mitä mainioin, Mummit siemailtuamme saattoi juhannus alkaa, taas kiitos kummisedän. Illalla vielä isolapsi liittyi seuraan ja kammottava (lue tappiollinen) mölkkysessio vei tuntikausia, yöhön saakka.




Juhannuksen jälkeen sunnuntaina käänsimme auton kohti uusia maisemia, kohtasimme nämä:



Salaa hiivimme katsomaan sillijuttuja ja sitten vielä onkireissurannassa löytyi jo ahomansikkaa. Ei meillä vaan, sekä kuukausimansikka että tavismansikka kukkivat raivokkaasti, tosin raakileita ei ole havaittavissa, ainoatakaan.Ei muuten itikoitakaan, minkäänkokoista tai -näköistä.




Mitäs meillä muuten, viikko on kulunut vaihtelevasti, töitä ja kotioleilua. Eikä se päähartiakuntoutus kovin hyvin sujunut, poikkesin taas eilen tipassa, yhdeksäs päivä jaggea oli liikaa. Kotioloissa kolmiolääkkeet eivät niin hurjankamalanhankalia ole, mutta kun pitää töitäkin tekemän, ei niitä voi ottaa. Joo, yhtenä päivänä otin yhden ja oli pakko lähteä autoilemaan. Olin ajaa kolarin, huomasin jälkikäteen tarkkaavaisuuteni liikenteessä olleen kovasti onneton. Ihmettelin sitä vähän, kunnes muistin ottaneeni lääkkeen. Lääke oli niin hemmetin tehokas, muisti ei niinkään. Mutta arvatkaas mitä! Huominen töitä ja sitten loma.

Tänään oli eilisen kortisonibuustin sisältäneen lääkekoktailin jäljiltä niin reipas, että heräsin aamulla neljältä, kuudelta nousin ylös ja uutiset luettuani tempaisin pikkulapselle ritaripaidan. Yksi keittiöpyyhe ja yhdet isopyllyisen housut. Eikä kukaan tietty arvaa, kenen...

No, ei montaa saumaa, lahkeista tuli hihat ja pyyhkeestä paidan helmaosa. Pylly ei ollutkaan sitten riittävän iso, mikä tuo rinnus sitten nimeltään onkaan, se kuitenkin jäi toivottua matalammaksi. Pyyhkeenreunasta nauhat kaula-aukon kursijaksi, loputtomista jemmoista nahkavyön osat vyöksi ja nauhajuttu siitä vyöstä hihansulkimiksi. Pikkulapsi tyytyväinen, "äiti sä oot tosi hyvä!".

Olin jo suunnitellut lähteväni ystäväni kanssa katsomaan Itä-Länttä Hyvinkäälle, en kuitenkaan taida, pää kun ei edelleenkään ole aivan selkeä ja kirkas, en ole hyvää seuraa kellekään. Jokilaivalla ehkä kuitenkin pitää poiketa...

Ja niin, päiväkirjamerkintänä kaksi vanhusjuttua, ollaan hankkimassa pyöräkelkkaa tätsylle ja setsy taasen on paraikaa lonkkaansa leikkauttamassa, seuraava kävelyrajoitteinen suvussa. Niitä tässä suvussa riittää, saapi nähdä, kuka on seuraava. Lonkkia on yhdestä sukuhaarasta jo leikattu vajaat kymmenen, eikä meitä montaa ole.

Kiva kun toiselta puolelta tulee tuo lonkkajuttu ja toiselta puolelta varhainen harmaakaihi. Varhainen todentui aikanaan meidän keskilapsella, hänellä se oli synnynnäisenä, havaittiin puolivuotiaana, leikattiin puolitoistavuotiaana. Serkkuni pojalla sama leikattiin alle kouluikäisenä. Äitini sisarussarjassa kaikki ovat tainneet joutua viimeistään ennen viittäviittä leikkaukseen, sitä tässä odotellessa.

Ja kun sukuvikoihin päästiin, mieleeni nousi vielä yksi ominaisuus, (niin, sen vanhan kilpparirasitteen lisäksi...), kivivika (munuais-, virtsa-, kalsium- oksalaattikiviä), noita kiviä tässä on koettu vuosien varrella niin veljeni kuin minäkin, perintönä nekin. Kerran olimme hoidossa viikon sisällä samaan aikaan eri puolilla isänmaatamme. Mitäs sitten kun on vanha?

Saireaudet sikseen, nyt kohti uusia seikkailuja, rikkaruohot odottavat :)

-tarjah-

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Osamäärä


Tää on niin parasta. Suuri osa laumasta on koolla. Yhtä uupuu, mutta sekin on näyttäytynyt.

Ollaan siirrytty maailmankaikkeudentuhoajiin, ostimme hiiligrillin. Vanha kaasuversio kohtasi matkansa pään ja olimme viime kesän kokonaan ilman. Ja kyllä on grillattu, liha-makkara-kana-kasvis-hedelmälinjalla toistaiseksi. Hyvästi linjastot.

Yksi herkullinen yksityiskohta koti-illasta. Meitä on siis neljä, ja suoraan ikäjärjestyksessä nuorimmasta ja pienimmästä alkaen tietotekniset välineemme suurenevat. Istumme muutaman metrin säteellä toisistamme, pikkulapsi katsoo leffaa kännykältään, isolapsi tahii tabletillaan, minä kirjailen tätä läppärillä (jonka kannoin kesäksi töistä kotiin, kannettava kun kerran on) ja vanha mies pelailee pöytäkoneella. Tarkalleen kun miettii, keskilapsen tabletti on kooltaan kännykän ja tavistabletin väliltä, hän ei kuitenkaan ole juuri nyt sulostuttamassa seuraamme tabletteineen. Voinee sanoa, että tää on niin tätä.

Olen nyt pari viikkoa tankannut puutarhaterapiaa, kyykkinyt ja pyllistellyt kukkineni. Lisäksi laskin, että sen nurmen niittämiseen meni kolme (!) tuntia, mitälie muutama kymmen neliötä kaikkiaan. Eikä millään ruohonleikkurilla, vaan trimmerillä, ruohon, jota heinäksikin voisi kutsua, korkeus läheni puolta metriä. Muutama neliö. Litrakaupalla kahvia ja kahtena päivänä surruttelua, ekana kun alkoivat kädet täristä ja kihelmöidä niin, ettei voinut jatkaa loppuun. Toinen kerta toden sanoi ja nyt on nurmikko niin niin siloinen ja vihreä.

Meilläpäin on ollut suhteellisen aurinkoista ja sateetonta viime ajat, kasveja on pitänyt jopa kastella, onneksi on sadevedenkeräystä harjoitettu. Lämpötilat ovat olleet viidentoista ja kahdenkymmenen välillä, tuullut on koko ajan kovin. Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että puutarha rehottaa, on niiin vihreää ja tuuheaa, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Räksillä on lentoharjoitukset, pulut kujertavat puissa ja maassa, peippo ilahduttaa, erilaiset tintit sinkoilevat ympäriinsä. Naakat kisailevat ja niiden iltavaellus on alkanut, suuret parvet niitä lentää talomme yli, jostakin jonnekin, joka ilta puoli kymmenen aikoihin.

Työt jatkuvat, nyt taas kokoaikaisena sen keväisen kuudenkymmenen prosentin sijaan. No kokoaikaisena ja joo, minun työssäni kesä on aina semmoista kummallista aikaa, tämän viikon olen sinkoillut ja sinkoilen kyliä laidalta toiselle ammattiani harjoittamassa. Ja jos joku nyt ajattelee jotain kummallista tuosta ammatinharjoittamisesta, sanon vain hyi. Parasta tässä kesäaikaisessa työssä on ihmisten tapaaminen ja suuret ja pienet onnistumiset, niitä saan olla todistamassa.

Pikkulapsi sai Raspberryn, sen semmoisen pienoistietokoneen. En siitä nyt enempää tässä jaarittele, vaan tutusti käännän tarinan itseeni. Plaaplaa ja tuli puheeksi summa ja tulo. Hiljaa itsekseni mietin, että niin, se vähennyslaskujuttuhan on erotus, mutta mkä ihme liittyykään jakolaskuun, Pieneen mieleeni nousi vain jakojäännös, sen verran kuitenkin muistin, ettei se ole oikea vastaus. Pakko kuitenkin oli lapsilta kysyä, oma muisti ei riittänyt. Osamäärä.

Samaan aiheeseen liittyen, otin esiin ompelukoneen muutaman viikon tauon jälkeen. Ja kappas, en osannut langoittaa sitä. Jostain syystä yritin asentaa lankaa väärältä puolelta siihen mikälienimeltään se ylösalas kulkeva härpäke, no siihen joka tapauksessa. Yritin ja yritin. Vartin. Hei se kone on ollut minulla noin vuodesta 90... Mutta sen vartin jälkeen tajusin yrittää sitä lankaa alakautta ylös... ja niin se alkoi suoltaa uutta saumaa.

Nämä kaksi esimerkkiä saavat minun pienen mieleni huolestumaan. Unohdan jo kovasti kauan sitten oppimiani taitoja. Edelleenkään en pysty tekemään sitä kauan sitten mainitsemaani marsipaaniruusua. Sormet ja aivot eivät  tee yhteistyötä. Miksi? En tiedä. Pikkuhiljaa tässä alkaa laskeutuminen lomaa kohti, vielä kuitenkin pitää harjoittaa ammattiaan...

Kuvia sitten seuraavalla kerralla, eihän tästä nyt mihinkään voi lähteä, kun perhe kerrankin on lähes koolla :)

-t-










keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Ihkumagee säätila, keskilapsen mukaan


Nyt tuulee.
Aamulla satoi kaatamalla.

Tuuli on tehnyt tekojaan pihassa.

Tulppaanien terälehdet ovat pudoskelleet.




Omenankukat ovat sataneet lumena maahan.



 Ehdin leikata osan nurmikosta leikkuupuimurilla.



 Tykkään jotenkin tästä maisemasta,
terävänä vain etualan ruohot.



Saksalaiskaupan tulppaani.
 


 Tämä taasen on joki ikivanha.



Ja tämä kaunokainen on  eka avautunut unikko,
viime vuonna vielä punainen,
nyt lohenpunainen.
 


Nyt takaisin pihalle,


maanantai 1. kesäkuuta 2015

Yksi, toinen, entä kolmas?


Kaunista kesäkuuta :) no ei vaan, vitsi vitsi, täällä keli on kuin lokakuussa, hirvee tuli, vesi lentää vaakasuorassa ja on pimeää kuin, niin, missä?

Tuossa joitain tuokioita sitten minullehan kävi varsinainen äksidentti, sen seurauksena jouduin leikkauspöydälle operoitavaksi olkapään kokoonkursimiseksi. Noh, eilenpä sitten kastelin amppelikukkia, ihan sisällä kotona, selvin päin ja niin edelleen. Ja hups, löysin itseni selällään makaamasta lattialta erinäisten rojujen seasta, alta ja päältä. No kas kun oltin vähän parempaa jalansijaa tuolilta alas astuakseni...

Niin että otti ja tuota. Vereviä mustelmia, ja niin, anteeksi, pirun kipeitä, lähinnä oikea puoli kylkeä ja selkä, toki muutama muukin kehonkappale. Pääparka aristaa kauttaaltaan ja nyt toisena päivänä lihasten kipu nousee, kaikenlaisia nytkähdyksiä ja venähdyksiä tuntuu käyneen niskan suunnalla, hartioissa, vyötäröllä (!) ja näemmä myös käsissä. Akka ei oo viittäkymppiäkään ja tavat on kuin sanonko millä.

Nyt pitää ottaa vanha kansa käyttön ja pohtia. Ei kahta ilman kolmatta? Kolmas kerta toden sanoo? Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis? Tyhmä ko saapas?

Mutta ajatelkaas, paistaa se päivä risukasaankin :) Posti toi minulle kauan himoitsemani kirjan, osallistuin taannoin Suskan arvontaan hänen herkullisessa ja inspiroivassa blogissaan KoivulaDesign. Suskan nimihän putkahtelee tuon tuostakin muuallakin kuin blogissaan, hän tekee juttuja lehtiin ja tuon kirjankin hän on tehnyt. Lisäksi sain taustalla olevan Taika-lehden, kiitos, Suska :)



Tuo kirja on ollut minulla kirjastostakin joitain kertoja lainassa, mutta sellainen kirjaharakka olen, että parasta on kun se on omassa hyllyssä aina tarpeen tullen hypisteltävänä ja lehteiltävänä. Minä onnellinen.

Sadepäivän ratoksi poikkesin kukkalassa, piha huutaa vielä vähän väriä. Muutamat setelit vilahtivat ja kukkasieluni sai rauhan, josko vielä ne ruukuttaisi hyvän sään vallitessa, tuonne en kyllä mene.

Jääkaapissa on odottamassa vielä tekijäänsä kaksi herkkua, possulta sekä potka että pari sisukkaa, kielet syötiin jo, samoin kuin uunituore savukylki. Kävin perjantaina oikeassa lihakaupassa nääs. Lauantai meni juhliessa, ystävien kaksoset saivat valkoiset hattunsa, oli mukava tavata sekä vanhoja tuttuja että aivan uusiakin tuttavuuksia. Ja lisäksi pääsin ulkoiluttamaan omia lyyriani (sanotaanko se noin?).

Lisäksi viikonlopulta jäi käteen hämmennys, olen osallistunut semmoiseen auttamisprojektiin. Tällä kertaa kävi niin, ettei nuori yh-äiti osannut ottaa apua vastaan. En sano, että hän olisi ottanut avun vastaan väärin tai jollain "väärällä asenteella", vaan hän pyysi apua, olisi saanut apua, muttei sitten ottanutkaan vastaan, kantti ei riittänyt tapaamaan avuntuojaa (huh, mikä ylistyssana, todellisuudessa kuitenkin ruokakassinkantaja). Kaikki maanittelukeinot on pistetty peliin, tuloksena tyhjä. Surullista ja hämmentävää.

Ja niin, prkl, se päärynäpuu ei kuki. Ei kuki. Ei prkl kuki. Pian alan uskoa sen olevan paju. Asennan kirveen sen juurelle vihjeeksi ensi kevättä ajatellen. Nih.

Mukavan kesän aloitukseksi




Ai niin, tässä kuluneella viikolla rakentamani torni, saapi nähdä, tuuheutuuko, padassa on nimittäin jotain itsekasvatettua köynnöstä peittämään kompostoria, mitä lie :)


maanantai 25. toukokuuta 2015

Omenapuu kukkii


Eilisestä ja sitä edellisestä
vaikka kuinka monesta 
matalapaineisesta postauksesta huolimatta 
on kivojakin juttuja. 

Katsokaas vaikka:


Tämä on perjantailta,
ostin joskus huhtikuussa yhden taimen,
jossa oli kaksi kukkaa.



Tämä myös on perjantailta,
ilta-aurinkoa.
Kuvasta varmaan huomaa,
ettei ruohonleikkuri kuulu vielä harrasteisiini.



Myös perjantainen nuppu,
ainoa laatuaan,
nyt on jo enemmän.



Tässä perjantain tilanne
kirsikkapuussa, 
tiukkoja nuppuja.



Ja kappas, 
siirryttiin lauantaille ja saaristoon,
kuvan kohteelta ei ole 
lupaa julkaisuun kysytty,
eikä kysytä,
kuvauksen kohteena olivat
mustikankukat,
sattui vain olemaan hyvä tausta :)



Lauantai-iltana olivat
ekat omenankukat auenneet.
Kummallista kyllä,
olivat telkkuhuoneen 
hieman harvahkon
ikkunan edessä,
lämpöä taisi olla 
muuta puuta enemmän...



Ja kansallismaisemaa, 
olkaat hyvät.
Tuon kahden saarekkeen välissä
olevan pienen puun luona
on sen eilen mainitsemani kirkon kivijalka.



Ja liki samasta kohdasta 
toiseen suuntaan katsottuna.



Tällainenkin on vielä olemassa.



Mitäpä sanotte tästä hinnoittelusta?


Näillä eväin lähdettiin 
toukokuun viimeiseen viikkoon,
ensi viikosta pikkulapsi jääkin lomalle,
keskilapsi vaihtanee työpaikkaa,
isolapsi vaihtanee mukavapaalle.
Mikäs tässä ollessa :)


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kirkon kivijalassa


Läheltämme on löytynyt hyvin hyvin vanhan kirkon jäänteet, kivijalka, alttarin perustus ja suojamuuri. Itse hyvinkin tapakristittynä ajattelin olevan mahdollisesti mukava mennä Helluntain ekumeeniseen rukoushetkeen kirkon kiville, houkuttimena nimenomaan tuo ekumenia. Paikalla kerrottiin olevan ekumeniaa edustamassa Pyhän Birgitan ja Autuaan Hemmingin ja Ortodoksisen Pyhän Aleksandran Seurakuntien Prelaatit paikallisen rovastin johdolla. Lisäksi kaivausjohtaja lupasi lopuksi kertoa kaivauksista ja niiden tuloksista.

No ekumeniasta tuskin voi puhua, paikalla oli ekumeniaa edustamassa vain entinen kirkkoherra. Kaiken lisäksi ex-kirkkoherra, joka puhui aivan kamalia, näin tapakristityn korvin kuultuna.

Koen olevani ihan tavis tapakristitty, käyn harvoin kirkossa, mutta käydessäni tapanani on kuunnella sanottua ja puhuttua. Olisi kylläkin taaskin  helpompi elämä mikäli olisi jättänyt kuuntelematta sanan sisältöä. Olen ensimmäisen kerran pahoittanut mieleni kirkossa oikeasti kuunnellessani papin puhetta mummuni siunaustilaisuudessa, parisen vuosikymmentä sitten. Loukkaannuin verisesti. Sen jälkeen muutamia kertoja on särähtänyt korvaan ja ikäviä ajatuksia on pyörinyt pienessä päässäni. Yritän taas tänään olla loukkaantumatta. Samalla aivokuoressa tykyttää.

Pohdin paljon oikeaa ja väärää. Oikeammassa ja vääremmässä olemista. Sitä, kuka oikean ja väärän asettaa, määrittää. Ei minulla mitään vastausta ole, pohdintaa sitäkin enemmän. Tänään kuulin oikeassaolijaa. Omasta mielestään toki vain. Evlut ex-kirkkoherra.

Taviksena mietin, olisiko aktiivisempi seurakunnan tilaisuuksiin osallistuminen tehnyt minun ajatusmaailmastani samankaltaisen tämän ex-khran kanssa vai ajattelisinko siitäkin  huolimatta niin kuin ajattelen. Minä ajattelen uskoa armon, rakkauden ja suvaitsevaisuuden kautta. Mitään niistä tämä ex-khra ei mielestäni edusta. Päinvastoin.
Paikallisen Arkkipiispan asennetta arvostan. Minun mittapuullani hän on ihminen. Suvaitsevainen. Ja näin välikommenttina mainittakoon, että taannoin naamakirjassa iloitsin hänen suvaitsevaisuudestaan ja klik, samalla pieneni kaveripiirini sanalla "yäk". Hohhoijaa vaan. Siinä meni oikeassaolija.

Mietin paljon tuota suvaitsevaisuutta. Suvaitsemattomuuttaa. Erilaisuuden sietämistä. Enkä näköjään itse siedä tässä kohtaa erilaisuutta ollenkaan. Kirkon mies oli omasta mielestään niiiin oikeassa, sitä minä en suvaitse itse. Se jyrkkä oikeassa oleminen on minustaa sietämätöntä. Ja kyllä, PKN on edelleen aivan loistava, suvaitsemattomuudesta puheen ollen.

Kohtaan työssäni paljon ihmisiä. Monella tapaa erilaisia. Eri puolilta maailmaa tulevia. Eri kieliä puhuvia. Moniin uskontoihin kuuluvia. Nuoria ja vanhoja. Eri tavoilla poliittisesti ajattelevia. "Terveitä" ja sairaita. Jäykkiä ja joustavia. Hiljaisia ja äänekkäitä. "Uskovia" ja ateisteja. Omilla jaloillaan käveleviä ja muilla keinoin kulkevia. Työttömiä ja työllisiä. Ja niin edelleen, vaikka kuinka pitkälle. Vapaa-ajalla usein päädyn erilaisuuden äärelle. Joka päivä opin uutta, uusia näkökantoja ja erilaisia tapoja ajatella. Kuka määrittää oikean ja väärän? Mikä on oikein? Kuka voi sanoa toisen tapaa ajatella vääräksi? Miten se menikään se juttu siitä ensimmäisen kiven heittämisestä?

Voisin vastata tähän itse. Kun olin pahoittanut kirkonmäellä mieleni, suljin korvani puheelta. Peipponen viserteli lähipuun tuoreessa vihreydessä, tuomien tuoksussa, siinä vastaus. Iloinen oikeassa oleva peipponen. Siinä oli kaikki, armo, rakkaus ja suvaitsevaisuus.

Mieleeni nousee Taivaannaula.

mukasuvaitsevainen,tarja





perjantai 15. toukokuuta 2015

Lehmät lentää, lehmät lentää, kevät nyt on :)

Eilen oli niiin paras päivä tuolle kotikuntosalille. Meillä kun on niitä kompostikehikkoja muutamia ja niistä piti multaa saada. Sainkin, kun ite otin. Siivilöin risut, kivet, oksat, kannot, muovisotilaat, ruukunsirpaleet, gormitit, pullonkorkit, kivet, kivet ja kivet pois, ai niin, muistinhan mainita kivet. Yksi metrin kanttiinsa oleva looda tuotti puoli kuutiota multaa, siivilöitynä itetehdyllä siivilällä. Nuorten työpajalta hankin jonkun kovan verkonpalan ja tein sille kehykset, on kestänyt jo vuosia ja edelleen kestää, vaikka vähän vuotaakn. Näitä tyhjensin siis kaksi, kumoten siivilöintijätteen uuteen pohjaan taas ensi vuotta ajatellen, kait siellä vielä jotain maatuvaa lienee. Nyt on kemiallinen uni takana, aivan uskomattoman ihana ja kokonainen yöllinen unta. Ja hammasharjan liikauttelu kertoi jotain tehdyn, samoin tuo käsien saippuointi. Ihmelihaksia.

Läksin perjantain kunniaksi torille ja vakuutuin siitä, että lehmät todella osaavat lentää. Millään muulla ei ole selitettävissä auton tuulilasissa ollut ripuli. Torilla yritin tiirailla, josko tuksun ekspoikaystävä olisis ollut kahvittelemassa kavereinensa, muttei näkynyt, onhan perjantai ja lisäksi vesisade, olighan se pitänyt tajuta.

Ellei joku nyt vielä tajunnut tuosta eilisestä kuntosalista, niin voin vielä vähän herkistellä, meillä oli kaunis aurinkoinen päivä aamusta iltaan. Tänään aamupuolella oli harmautta havaittavissa, kaupasta tullessa oli jo sinistä liikenteessä (taivaalla siis) ja edelleen paistelee, tosin alle kymmentä pitää mittarissa, eilen oli pal enemmän. Jäimme tosin raekuuronkin alle tänään, yksi pilvi syöksi rakeita, raivolla, jos niin voi sanoa, rakeet pamahtivat ensin nokkapelliin ja siitä olisivat tulet silmille, mikäli ei olisi ollut tuulilasia välissä. Jos vähän antiherkistelee, niin kyllä muualla päin isänmaatamme lämpöisempi kevät on ollut, kukat ovat paljon pidemmällä muualla kuin näillä huudeilla. Tietty ne lumiset alueet ovat lumisia ja sulamassa vähin kukin, mutta täällä vesisadetalvisuomessa nyt tällä kertaa tarkoitin.

Eräs vanha mies löysi kaapistamme Blossaa vuodelta 14. Päätimme juoda sen juhannuksena, mikäli sää sitä vaatii. Tosin miekkonen huomautti jotain kummallista tämänkin päivän kelistä, sille skåålasimme sitten konjakilla, voihan niin tehdä, kun on jo illansuu, voihan...

Tässä kohdassa voisi olla kadehdittava kuva tulppaanimerestäni, levitän kuitenkin ahteriani konjakkilasin äärellä niin, etten juuri nyt liikahda kohti kukkapenkkiä laisinkaan. Luvassa on myös ruokaa, maksaa, lemppariani, lisäksi jotain mukalapsillesopivaa kanakkelia, kaiken tämän meille tarjoaa... rummunpärinääää... vanha mieheni, hurraa taas kerran ♡ Huomenna on satakuntapäivä, uurnanlasku, Juseliuksen Mausoleumin siimeksessä. Toivottavasti hyvän sään aikana, siis vallitessa,4 tietenkin :)

lauantai 9. toukokuuta 2015

Pukeutua vaiko eikö

Vikasietokytkintä on nyt säädetty. Arvatkaas säätyykö se kun vappuaattona ovesta tulee sisään herrahenkilö, jolla on kädessää shampanjapullo ja ääni sanoo "auttaiskos tällainen suhteellisuudentajuun?". Jees, huippua, auttoi ja auttoi vieläpä loistavasti, kiitos, Kummisetä!

Tuo aloitus on kirjoitettu viikko sitten. Olen kärvistellyt tuon jälkeisen,  kuluneen viikon, lähinnä nukkumattomuuttani. Ja kun ei nuku, tulee kaikenlaisia kummallisuuksia tehneeksi. Pahoittaa mielensä kuullessaan tulleensa nimitetyksi varkaaksi (no tuo mielen pahoittaminen ei ihan oikea termi ollut, mutta ilmoitustaulu nousee mieleen ja hillitsen kirjaimia). Rapsuttaa seinäkelloa tuntikausia. Vetää päähänsä tuntiakusien ajan pohjamaalin ältsiä tärpätinhajua (siinäkö syy kaikkeen?). Projektia näet pukkaa, viimeinkin löysin torista kaapin, jonka haluan, se pitää, kuinkas muutenkaan, maalata valkoiseksi.

Joo, töissäkin olen ollut, sillä kuudellakytä prosentilla. Ihan kalenterista piti tarkistaa tehneensä töitä... tuloksellista työtä, samoin tuloksetonta. Usein työni on sellaista, ettei siitä jää jälkeä, usein se näkyy vain tilipussissani. Sen vuoksi olen pyllistellyt kukkapenkeissä, kantanut kasteluvettä, rapsutellut ja maalaillut kelloa ja kaappia, tehnyt avustustyötä kantamalla ruokakasseja. Niistä näkee tehneensä jotain tuloksellista, näkyvää ja tuntuvaa.

Historiallisia hetkiä tässä taas elän, olen yksin kotona, tosin vain lähteäkseni keskilapsen kanssa valokuvaajalle. Pitäähän lakkiaiskuvat ottaa puolen vuoden sisällä lakituksesta, joohan? Pesen hampaat, menen pukeutumaan, en pukeudukaan vaan otan vaatteet mukaani ja menenkin suihkuun. Rapsutan vähän ovea, kastelen kukat, laulatan pyykkitornia, kappas, enpä ole pukeutunutkaan. Menen pukeutumaan, vain huomatakseni, että vaatteeni ovat hävinneet. No, voin vähän lukea. Ei, kahvia tekee mieli. Kappas, vaatteet ovat rapsutetun oven luona. Kollega naamakirjassa hersyttelee muistivaivoillamme, ai kuka? Niin, taimetkin pitää kastella.

Pohdiskelen samettiruusujen latvomista. Päätän kysyä kuukelilta neuvoa, ja kappas, heti ekalla sivulla on linkki omaan plokiini, vuosien taakse. Huhheijaa vaan. Olen viikolla latvonut osan niistä saksalaiskaupan siementaimista... osa on latvomatta ja saa ollakin. Minun ikuisuusongelmani, näemmä. Hei joku on katkonut keittiön ikkunan alta puskat! Jättänyt risut lojumaan maahan! Ai niin, minä se olin. Eilen. Siihen oli jokin hyvä syy, toivottavasti se syy pätee edelleen. Luonnon äänet tulevat ikkunasta sisään. Onkohan tänään se paikallinen motoristikirkko?

Ulkona paistaa aurinko, lännestä tuulee, lujasti. Vaahterannuput lentelevät, kasveista ei saa kuvaa kunnolla, koska tuuli. Emmääoliskaa halunnu kuvaa tähä.

tarja













keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Vikasietokytkin

Vikasietokytkimeni on hyvin herkässä. Kaksi päivää kun on sietänyt vikaa vikaa vikaa, on vähän, miten sen nyt sanoisi, äkäinen. Niin, minä.

Liikenteessä on vaan torvia liikkeellä, kaupassa vain älypäitä kärryineen , ilmapallot liian kalliita, väärä kassajono, serpentiinikin valjun väristä (kyllä sillon-vaan-kun-minä-olin-nuori oli kirkkaanvärisiä serpentiinitkin), alkoon ei kukaan muistanut mennä, bensatankki on tyhjä, saksalaiskaupan basilikansiemenistä iti varmaan noin seitsemän, meillä haisee maali, megalomaaninen väsymys turruttaa aivot, naapurit tulee sukellusveneillä kylään, nuori tappaa toisen, kaukana ja korkealla on hätä.


Joo, suhteellisuudentajua kiitos, tänne voisi lähettää. Huoh.

tarja

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Hukkaa itsesi

Jotenkin tuntuu, että pitää päivittää. Mitään ei ole tapahtunut ja samalla paljon. Muistiin itselle. Olen ollut muutaman viikon osa-aikaisella sairaslomalla, teen kuuskytprosenttista työaikaa. Jos vaikka muistin saisi virkoamaan. Ehkä.

Kelan korvauksia ei kuitenkaan kuulu, tänään tuli kirje sairauspäivärahan hylkäämisestä. Työnantaja ei ole toimittanut kaikkia asikirjoja. Jotenkin olen tottunut siihen, että itse olen "syyllinen" kaikkeen tuonkaltaiseen, tämä on uusi kokemus. En vain tiedä, kuinka suhtautua. Arrgh.

Alkuloma meni toipuessa. Päivä päivältä sielu keveni. Kunnes ei enää ja sitten mentiinkin päistikkaa toiseen suuntaan. Olen ekaa kertaa työssäni jäänyt sanattomaksi. Sanattomaksi, kosken tiennyt mitä piti sanoa. Minun työni on ajattelua, puhumista ja tekemistä. Ellei ole ajatusta eikä puhetta, tekemisellä ei ole merkitystä. Tiesin ajatuksen olevan olemassa, en kuitenkaan tavoittanut sitä. Menin lukkoon. Aivot seis. Onnekseni kyse oli tilanteesta, jossa ei ollut vaaraa muille, ei myöskään itselle. Itsessään tilanne oli kamala. Vielä vaan on tällä viikolla edessä kaksi työpäivää, molemmat töissä, sitä kuuttakymmentä.

Olen jo pari vuosikymmentä kirjoittanut kymmensormijärjestelmällä. Eipä onnistu enää, ainakaan tänä vuonna ei ole onnistunut. Tekstistä tulee mitä, sattuu, jos sanassa on yli puolet oikein, olen "tyytyväinen", not. Kummallisia kirjaimia, aivan väärällä kädelläkin kirjoitettuja, suuri osa myös suomen kielessä harvinaisempia, seetä ja äffää ja sensemmosia. Kirjainten lukumäärä saattaa poiketa paljonkin oikeasta, paras taitaa olla yhdeksänkirjaiminen sana neljällä kirjoitettuna. Oikolukuun ja korjaukseen menee tuhottomasti aikaa, silti virheitä on ja jää, minä joka inhoan kirjoitusvirheitä, yhdyssanavirheitä, puuttuvia kirjaimia ja kaikkea noilta väleiltä, en itse osaa kirjoittaa. Ja toim.huom. omia virheitäni inhoan, kirjoittakaa te muut kuinka lystäätte, anti palaa vain, ei haittaa. En omasta tekstistäni välitä, onko se virallisesti oikein, mutta minulle oikein, minun oikeaani sen pitää olla. Arvatkaas mistä mun harmaat hiukseni tulevat?




Asiasta kukkaruukkuun, kävin tänään lempiterapiassani, kampaajalla. Yhdessä ihasteltiin mun harmaiden määrää, tai ei niinkään määrää, vaan jotenkin niin kuin niiden koko olemassaoloa. Minullahan ei enää taida montaakaan hiusta olla harmaan ja loskalumen sävyistä poikkeavaa. Tai tietty värituubin ansioista, moottoritie jakauksen paikalla senkun levenee vain. Valkoinen on valkoinen, muu on loskaa, tai siis ruskeeta. Ja jos selitellä pitää, taustaa "värilleni" löytyy suvusta ja lukemani perusteella myös kilpirauhasesta. Auh.

Katseltiin pikkulapsen ja vanhan miehen kanssa hetki sitten diakuvia, pari kampaa, vuodelta 87. Ei ollut yhtään harmaata. Missähän vaiheessa sitä
sitten luovuttaa, antaa moottoritien levetä ja lopulta vallata koko latvan? Millä numerolla ikä alkaa? Nelosella? Vitosella? Kutosella? Vai vielä suuremmalla? Ei voi tietää.

Samanaikaisesti, kun tässä surkeuttelee omaa päänuppiaan, ovat ajatukset aivan toisaallaJollakin muulla asiat ovat paaaljon paaljon huonommin kuin itselläni. Mietin lakkaamatta, kuinka he pärjäävät, miten he selviytyvät, miten heidän oloaan saisi paremmaksi. Parasta tässä kuitenkin on se, ettei tämä ole kurjuuskilpailu. Tämä on minun vaikeuteni nyt, tästä minun on selvittävä, tai tietty vaihtoehtona on myös häviäminen.

Tätä kirjoittaessani mieleen nousee jotenkin tuttu ajatusmalli, selvittävä on. Jos vaan pystyn vaikuttamaan, minä selviän, olen ennenkin selvinnyt ja tulen aina selviämään. Lause, jota liian usein kuulen, "kyllä sinä selviät, olet niin vahva", saa minut kihisemään. Ja hitto, vahvuudella ei ole selviämisen kanssa mitään tekemistä. Niin menneisyydessä, nyt, kuin tulevaisuudessakin kyse on päätöksestä ja siitä, että pidän siitä kiinni. Valintoja. Hyviä ja huonoja, mutta valintoja, niiden kanssa elän, omien valintojeni. Mitä aikuisemmaksi tulee, aina enemmän ymmärtää elämän lainalaisuuksia. Ja se on välillä pelottavaa. Taistele tai pakene. Pakene ja häviä itseltäsi. Hukkaa itsesi. En.

Näyttää siltä, että tuli oikein tajunnanvirtaa, päätän kuitenkin päästää tämän eetteriin, tulen vielä tarvitsemaan tätä. Ja kyllä, se joka tarvitsee, voi käyttää tätä myös minua vastaan. Sillä riskillä ja vahvana ;)

tarja













tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ällistyttävä juoksija

On ilta, taivas on hiljalleen tummumassa kohti yötä. Päivä on ollut kylmä, tuulinen ja sateeton, lähiseuduilla on tullut jopa lunta. Ollaan ison ja pienen miehen kanssa kotiuduttu ja jo syötykin. Koti on hiljainen ja rauhallinen. Valoja on kovin vähän, lähinnä telkkuhuoneessa pikkulamppu ja telkku. Istun lempituolissani lukemassa, mitälie naamakirjaa tiirailen, pikkulapsi katsoo telkkua talon toisessa päässä ja vanha mies ruokkinee possujaan tiatsikan maatilalla.

Kuuluu pieni ääni, kahahdus keittiöstä, kysyn miekkoselta, että mikäköhän ääni se oli. Miekkonen nousee koneelta, astahtaa kohti keittiötä, epäillään siimahäntiä. Sisäoven avain narahtaa ja kääntyy, ei taida yltää avaimeen siimahäntä. Mies menee ovelle, näkee vilahduksen poisjuoksevasta selästä. Juoksee perään. Saa kiinni. Ottaa meidän omaisuutemme tämän juoksijan hallusta. Juoksija tarjoaa rahaa. Mies ei kelpuuta muuta kuin omamme. Käskee tämän hävitä tai muuten kutsuisi poliisin.

Kolmikymppinen, kuulemma raukkaparka olemukseltaan oleva herrahenkilö oli tämä polkupyörän peräkärryn kanssa kulkeva juoksija.

Tuli. Minun. Kotiini. Tuosta. Vain.

Kuten olen kertonut, meillä on yhdeksän naapuritaloa, olemme keskellä näitä. Joka puolelta näkyy meille, ollaan kuviteltu olevamme jotenkin riittävän näkösällä ja tavallaan "turvassa". Joo ei kuvitella enää. Tässä talossa on aikanaan asunut kaikenlaista väkeä ennen meitä ja mekin olemme jo puolitoista kymmentä vuotta tässä asuneet. Kerran ekana kesänä pihaan käveli herrahenkilö, avasi nahkatakkinsa ja sanoi "kah tyttö, osta sie kello", kieltäydyin ja kerroin ettei meillä käydä kauppaa. Hän pyysi anteeksi ja poistui. Sen koommin ei ole haittaa ollut, jos silloinkaan.

Kunnes nyt. Ei hitto, mihin tämä maailma menee? Haluanko tietää? En. Jätän ajattelematta myös sen, että olisin ollut yksin tai kaksin pikkulapsen kanssa ja tämä juoksija olisi katsonut minua silmästä silmään.

Ällistyneenä nukkumaan.

-t-













perjantai 10. huhtikuuta 2015

Valkotakkiset

Salin ja hammaslääkärin jälkeen iskeytyi se. LÄS. Laiskan äidin syndrooma. Mitä tekee oirehtiva äiti? Lähettää lapsen hakemaan noutorukaa. Lapsen viikon paras kokemus tuli samalla kuitatuksi, kuulemma.

Kas, lapsi meni tilaustaan tekemään ja istuksi siinä sitten odottelemassa tilauksen täytäntöönpanoa. Istuksi ja auttoi sähkömopomumoa ja. Sisään astui pariskunta, herra käyttäytyi lapsen sanojen mukaan hassusti ja nainen tanssahteli iloisena, koko kehollaan. Lapsukainen seurasi tilausta kuin näytelmää.

Tilausta ei ehditty lyödä vielä kassaan saakka kun ovi aukeni.  "Sisään astui kaksi ihan oikeaa VALKOTAKKISTA, ajattele äiti, ihan oikeita. Olen aina luullut jutun valkotakkisista noutajista olevan vitsi, mutta nyt näin sen ihan oikeesti! Ajatteles äiti!! Ne vaan vei ne, auto odotti kadun toisella puolella, ne vaan sanoi äiti niille, että me mennäänkin nyt. En ois uskonu".

Näin täällä tänään.

-t-









torstai 9. huhtikuuta 2015

Pian, oi pian


Ihan pian kukkii lisää, 
sää on lämminnyt.

Sinivuokko esiintyy, 
tosin näin iltasella nuppuillaan jo.



Mahonia availee myös nuppusiaan



Samoin tekee eka tulppaani,
nuppu näkyy jo.



Mutta ruusua odotan eniten



Näitä siis tarkoitan,
arkistokuvaa, toim. huom.



Maanantaina ajelin ostoksille, 
ostin kymmenisen kappaletta
vanhoja valkoisia,
paksuja puuvillapellavalakanoita 
(enpä kerro saaneeni ne parilla kympillä).
Sillä retkellä näin itse
ekan leskenlehden.
Yhden, toistaiseksi ainoani.




PS. Ja huomenna taas kerran 
hammaslääkäriin...