tiistai 24. toukokuuta 2016

Yhtäältä ja toisaalta


Saako olla äitinsä kuolemiseen väsynyt? Ai eikö? Ei se mitään, minä olen.

Vuodenvaihteesta alkaen hän on kuollut, tehnyt kuolemaa. Joka ikinen päivä olen ajatellut hänen mahdollista huomista kuolemaansa. Joka ikinen sunnuntai olen tehnyt suunnitelmaa seuraavaksi viikoksi mahdollisen kuoleman varalta. Mitä jos hän kuolee minun ollessani siellä ja siellä? Töissä? Ystävän kanssa? Koulutuksessa? Matkalla? Meillä on puhelinhälytys hänen romahtamisensa varalta, saan soiton jos on mahdollista ehtiä saattamaan hänet rajan yli.

Kauanko on tehtävä näitä suunnitelmia?

En tarkoita, että hänen pitäisi kuolla, vaan kauanko on tehtävä suunnitelmia omalle varalleni? Hän eläköön niin kauan, kun se on hänelle hyväksi, eikä hänellä ole voittamattomia tuskia. Mutta jos olisi jokin keino olla tekemättä suunnitelmia itse, olisin kiitollinen. Jos voisi olla olematta varuillaan, Varsinkin kun tietää, etteivät omat suunnitelmat ole mitään, ei ole mitään, mihin voisi valmistautua.

Ja silti minä pelkään. Odotan enkä odota. Itsekäs paska. Olen. Kyllä.


Lainaan suuresti arvostamaani sanataituria, Juicea


Yhtäältä ja toisaalta

matka ei ole tässä ja nyt,
se on jossain aina,
sieltä tänne, täältä sinne


Tuossa on jotain käsittämätöntä lohdullisuutta, lohtua, jolla ei ole nimeä.


On isäni syntymäpäivän aatto. Hän olisi täyttänyt 75. Ei täytä. Kirsikka kukkii, omena kukkii, voikukkameri kukkii, syreeni kukkii. Päärynä ei kuki. Tuoksu täyttää ilman makeana.

Ristiriitaa kaikki.

t.





lauantai 7. toukokuuta 2016

Alas päin



Valmistaudun ystäväni siunaustilaisuuteen. Käyn suihkussa. Hellin kasvojani pupsutellen ja puunaillen. Kuivaan hiuksia. Pakkeloin. Kikurran takkutukkaani. Vedän päälleni vaatteita. Helmet. Rauhassa. Vilkaisen peiliin. Äitini katsoo sieltä.

Rauhani on mennyttä.

Niin, äiti. Lepää hoitokodissa. Veljeni huolehtii hänestä. Minä olen vain surullinen. Äiti heikkenee. Minä olen vain surullinen. Äitienpäivä. Minä olen vain surullinen.

Läheiseni tietävät, miksi olen vain surullinen. Minä tiedän, miksi olen vain surullinen. Miksi tätä on silti niin vaikea elää?

Oi miksi.

-t-

Suru vetää hartioita alaspäin.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Siedettävää


Murtuma selässä. Kauan sitten leikattu lonkka pitäisi operoida uudelleen, muttei operoida, koska hän on niin vanha eikä käytä särkylääkkeitä. Syöpä. Olkapää sijoiltaan, takasin, kantositeessä, kaatumisen seurauksena. Jalka poikki. Rinnus mustana eteenpäin kaatumisen seurauksena. Avanne temppuilee.

Nuo  ovat jakautuneet lähi-ihmisille, tarkasti ottaen neljälle heistä, naispuolisille. Ikähaitarina kahdestakymmenestä kahdeksaankymmeneen välillä. Hitto.

Työkaveri jätti maallisen taivalluksen. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta osaamista.

Tulppaaneissa on nuppuja, parhaissa pilkistää jo väri. Ensin satoi jäätä. Sitten vettä. Kunnes lunta. Tiet kymmensenttisessä loskassa. Huoh.

Lakritsijogurtti on oivallista, meidän läntisimmässä maakunnassame tuotettua, kannattaa kokeilla jos lakusta tykkää. Ja jos tekee siitä sellaisen vatsapommin, siihen voi laittaa sekaan paahdettua Valo pellavarouhetta, ei sillä että kokeillut olisin, jostain vaan tuli mieleeni... josta taasen juontui pieneen mieleeni, että Urtekramin lakritsijauhe on kokeilujen jälkeen osoittautunut parhaaksi ominaisuuksiltaan, sopii sekä kylmiin että kuumennettaviin ruokiin. Se säilyttää ominaisuutensa erinomaisesti eikä rakenne muutu kylmässä eikä kuumassa. Hauska lopputulos tulee kun marengit tekee vegeversiona, kikherneliemeen.

Tuore siika on taivaallista. Ja toisaalta, taivaasta puheen ollen, taivaalla pilkistelee sinistä lumipilvien väleistä...

Eräs pitkähäntäinen nisäkäs on vienyt kaikki virkkaamani tiskirätit, mitä lie viitisentoista kappaletta. Varmaankin jälkikasvun pehmikkeeksi pikkupikku pesäänsä seinän väliin :( Langanlopuista olin virkutellut, puuvillaa, pellavaa, bambua. Onneksi on Susannan tuotantoa jemmassa, ja niiden loppuessa voi tilata lisää. Voin suositella. Tästä pääsee kilkauttelemalla Susannan puotiin ostoksille. 


Keskustelua aamusella: M = minä, V = vanha mies P = pikkulapsi

M > V: laitatko sen läskin uuniin? (possun niskaa tarkoitin)
V uunin luona > M: Tuus tänne :)

P: Ei äiti läski ole, se on vaan keskivertokokoinen keski-ikäinen!

Näin meillä. Huoh.

Huomenaamuna solmun selvittämistä. Näillä mennään. Huoh.

Siedettävää, ei kuitenkaan hurraamista.

-t-

perjantai 8. huhtikuuta 2016


Uaah, hengissä aina vain, sekä minä että kantaäiti.

Ei vaiskaan, ei minun hengessäni pitelemistä ole, joskus vaan ui syvemmällä kuin joskus. Vietin lomaakin, eka kerran elämässäni ihan silloin kun muut ovat töissä. Omiituista.

Sormet polttelevat tekemään jotakin. Jotakin edes. Mitä ne tekevät? No, eivätpä juuri mitään. Paitsi ehkä villasukkia. Monet sellaiset. Ajatuksia on niin miljoona. Käsien ja aivojen yhteistyö ei vaan oikein pelaa. Kuukauden ajan pikkulapsen kylpytakki on ollut ompelukoneessa. Kyllä, kirjaimellisesti, koneessa. Kesken sauman tuli jokin mukatärkeä juttu ja niin tekele jäi koneeseen. Aina ajattelen, että huomenna, huomenna teen sen. Huomista vaan ei vielä ole noussut.

Perjantai oli erikoinen, aamulla olin aikeissa mennä kahdeksaan töihin, huomasin kellon olevan lähempänä puolta yhdeksää sinne saapuessani. Olin ihan oikeasti arponut menenkö autolla vai fillarilla. Kilometri. Järki vai tunne. Järki voitti yksnolla ja suhautin punaisella ratsullani uusi ihana keltainen kypärä päässäni, jää arvailujen varaan, kummalla menin. Järki vikisi jotain parkkipaikkojen puutteesta keskellä kaupunkia hullujen päivien aikaan... siunattu järki.

No, työpaikalla parkkeerattuani katokseen näin harvinaisen näyn. Musliminainen, hunnutettu, vain silmät näkyivät. Meidän talossa ensimmäinen milloinkaan näkemäni näin hunnutettu. Toki muslimit tuttuja ovat, mutta näin hunnutetut eivät meillä. Huiveja on ja huivittomia myöskin. Lähi-Idästä tulleita kristittyjä paljonkin. Hämmennyin.

No, työ imaisi mukanaan. Upeita ihmisiä. Hyviä keskusteluita. Mielipiteitä, eriäviäkin. Kunnes, mennään kotiin. Huijasin, en minä minnekään kotiin mennyt, menin tapaamaan pomoani. Eipä ollut paikalla, vaikka oli sovittu. Läksin sitten seuraavaan kohteeseen, sekään ei ollut koti, vaan ravintolakeikka. Loistava kokki. Kotimatkan eväänä hyvä mieli. Hahhahhaa, reittini kulki kirjaimellisesti kulttuurin keskellä. Joka puolella linnut sirkuttivat ja ihmiset olivat hyväntuulisia, lienikö syynä perjantaisuus?

Kotiuduttuani aah, pikkulapsi oli luvannut tehdä ruokaa meille. Mitä saimme?





Hän sai kaupparahaa ja hankki tarvittavat ainekset ja kahvin huomisaamuksi (tänään joimme jotain ihmesekoitusta pannujauhatuksesta, amarettokahvipuruista ja näytepussista jotain tuntematonta kahvipurua). Teki itse pihvit. Voinette uskoa, että oli ihan parasta. Pikkulapsella on yökyläkaveri, kirjastossamme (eikös ole juhlavasti sanottu) soi jazz, korona paukkuu, kamera surisee ja pikkumiehet uhoavat. On siellä muutakin ääntä, pelin nimi on "bilko", laudalla on perinteisten nappuloiden lisäksi legonappuloita ja sitä pelataan biljardimaisesti. Omassa lasissa kuplii hyvä kuohuviini, ilta on pimentynyt ja elämä on hyvää.

Huomenna satakuntaretki, setäni täytti seitsemänkymmentä ja toinen setä täyttää kahdeksankymmentä, on siis syytä juhlia. 

Aikakirjamainintana, olen poistanut yhden henkilön elämästäni, ehkä olen siitä jo maininnut. Tämä henkilö tuo vain pahaa mieltä. Ja koko ajan tunnen syyllisyyttä siitä, mitä tein. Syyllisyys kalvaa, vaikka tiedän sen olleen ainoa oikea ratkaisu. Asiat eivät ole niin kovin yksinkertaisia. Mutta yksinkertaista ja konkreettista on paha olo, kipu, tästä ihmisestä. Elän päätökseni kanssa, en puolustele, en kehuskele, siedän. Itseäni.

Eikös ollutkin niitä-näitä tarinoiden hyvin kuvattua todellisuutta? Kaikki on totta. Jokapäiväinen arki vaan on jotain muuta. Erilaista. Pelkoa, tyytyväisyyttä, naurua, raivoa, hymyä, rauhaa, kiukkua, vihaa, voimaa ja voimattomuutta, näin niin kuin kilttejä sanoja käyttääkseni. Ehkä tuo pelko suurimpana. Ehkä siinä myös syy harvaan päivittämiseen. Kirjoitettavaa olisi paljon, rohkeus ei vaan riitä. Ihania ja kamalia hetkiä. Jälkimmäisiä turhan paljon peittoamaan ihanat. 

Mutta joka aamu aurinko nousee, pilven edestä tai pilven takaa. Oma päätös on, kuinka se vaikuttaa. 




PS. Olen parina päivänä kuopsuttanut puutarhaa, on vaikea muistaa olevan vasta huhtikuu. Suren nimittäin kovasti paljon mukakuolleita kasveja. Ne nyt sattuneesta syystä eivät vielä ole nousseet, hyvänä esimerkkinä lipstikka. Surin jo viikon sen häviämistä ja tänä aamuna töihin lähtiessäni menin sen kautta, todetakseni sieltä löytyvän sentin kokoisia punaisia lipstikan alkuja, huhhuh vaan. Ruohosipulit kymmensenttisiä, samoin tulppaanit. Maksaruoho mitätön. Siemenestä lähtenyt karviaispuska koki leikkauksen ja puolimetrisen siirron. Iirikset pitää kaivaa ylös ja jakaa. Sinivuokko ei kuki vaikka on koko päivän auringossa. Ruusut leviävät hallitsemattomasti. Pakkanen vei viimeiset sammalleimut. Kivikkokasveista suurin osa on ruskeina. Akileijat hengissä. Mysteerikukka pikkuisen versoo. Leimut puskevat uutta. Mansikoissa ei yhtään vihreää lehteä. Mintut ainakin tuoksuvat. Salkoruusu joko kuollut tai maan alla (ne olivat ne juurakkojutut). Pensasmustikasta ei tietoa, ei merkkejä elämästä. Narsisseja ei missään, krookukset loistavat poissaolollaan. Luumu(paju)puu eleetön. Saksalaiskaupan harjaneilikka itää. Missä ovat samettiruusun siemenet? Entä basilika? Tomaatti? Kuka hankkisi? Kuka kylväisi?

perjantai 26. helmikuuta 2016

Kont poik

Yhtään järjellistä ajatusta ei päässä ole, ainakaan minkäänlaisessa järjestyksessä. Kuukausi on kulunut, ja talvilomaviikko on lopuillaan.

Tilannekatsausta.

Kantaäiti hengittää edelleen, kaikista ennakkoajatuksista poiketen.

Kakkaa tulvii.

Minun maailmani on suistumassa raiteiltaan, hyvin monesta suunnasta. Toivoni on siinä, että kaikki suistamisyritykset tulevat yhtaikaa ja kustakin suunnasta tuleva voima tekeekin kokonaisuutena yllätyksen ja kohdistuessaan minuun ne nostavat minut tukevasti ylemmäs ja selviän lommoutuneena, mutta kokonaisena. Sitä odotellessa.

Soitin puhelun, joka oli niin jännittävä, ettei mikään elämässäni ennen ole jännittänyt niin paljoa. Ei se puhelun suunnittelu eikä asia sinällään niin hurja ollut, mutta huomasin puhelimessa ollessani, miten veri virtasi kuplina suonistossa ja koko keho tärisi. Ääni oli kuitenkin vakaa. Adrenaliini taisi virrata niin tehokkaasti, että se suorastaan kolahteli suonissa ja varsinkin niiden mutkissa. Mutta ei mitään, edelleen täristen voin todeta, että asia selkenee.

Olen ollut turneella. Lähinnä koko viikon, mutten kuitenkaan.

Lomaa edeltävänä perjantaina lapsi katkoi jalkansa. Kont poik. Satakuntalaisittain kontti poikki. Siis Tampereelle. Sieltä valmistujaisiin keskiseen satakuntalaismaisemaan. Josta takaisin tayssiin. Josta kotiin. Jossa vähän aikaa. Josta itä-siperian laakioille, josta tampereelle, josta poriin, josta raumalle, josta kotiin ja muuttamaan keskilasta.

Paikallisliikenteen kaukoauto kuljetti minun Suurelle Kirkolle. Sain todeta, että mikäli ottaa kipsisukantekeleen mukaansa, kannattaa ottaa myö puikot. Totesin myös, että pääkaupungin keskusta taitaa olla liian kallis paikka pitää kukkakauppaa. Osasin ostaa paikallisjunaan yhdensuuntaisen lipun, jolla sitten pääsin perille. Itä-Siperian laakioilla on lunta. Siellä on myös rakas ystävä lumen keskellä. Kiitos viimeisestä :)

Suuri seikkailu jatkukoon. Tikkurilan asemalle päädyin paikallisbussin ja -junan avustamana, vain todetakseni, että onnekseni osaan suomea. Juna pohjoisen suuntaan oli myöhässä ja lukiessani opasruutua ymmärsin veeärrän katkaisseen junan kahtia ja minun junani olisi se eka saapuva kappale. Raukkaparat, jotka eivät suomea osanneet lukea, toivon heidän osuneen edes vahingossa oikeaan junankappaleeseen. 

No, nääskaupunki oli paikoillaan. Oli kovasti jännittävä herätä ja silmät avatessaan huomata tuijottavansa suuren suurta valaistua kirkkoa silmiensä edessä, tämä päätä tyynyltä nostamatta. Ja kun sänky oli riittävän korkealla maan pinnalta, näky oli vaikuttava. Sitten lähdettiinkin pyörätuoliajelulle kauppakeskukseen. Lapsen piti välttämättä saada vyölaukku!! Joo'o, juuri niin, luit oikein, vyölaukku. Kuulemma sopii mainiosti yhteen köpöttelykeppiensä kanssa. Onneksi vyölaukut ovat tulossa taas muotiin, löysimme sellaisen suht vaivattomasti.

Lapsen luona pyykkihuoltoa, tiskausta, lääkintää, ruokahuoltoa, järjestelyä, näin äitinsä sai itselleen paremman olon tietäessään lapsen alustavasti selviävän ainakin seuraavaan päivään, kuten on käynyt ilmi. Enää ei taida ihan niin hyvin pärjätä, kivut jalassa ovat kovat, liian kovat lääkkeiden taltutettavaksi. Paska.

No sitten lapsen luota kipin kapin rautatieasemalle, jo toisen kerran ylitin itseni ja osasin ostaa automaatista junalipun, vieläpä ihan oikein. Jossain missä lie asemalla veturi hajosi. Hajosi jopa niin, että veeärrän konnari ihan oikeasti tunnusti sen ja vieläpä pahoitteli sitä kaiuttimessa. En ole tämänmoisia pahoitteluja ennen kuullutkaan. No, saivat ne sen veturin sitten kait käyntiin, koska matka jatkui. Asemalla oli serkkuseni vastassa minua ja me suuntasimme uuteen paikalliseen  sushiravintolaan, lounasbuffaan. Oli joka euron arvoinen.

Ja niin maailma parantui, palasen ainakin, sai puhua sydämensä kyllyydestä asioiden oikeilla nimillä, kaunistelematta. Ja joo, naapuripöydässä kuuntelivat korvat punaisina ja pohtien, pitäisikö tilata valkotakkiset noutamaan daameja. Mm. nauroimme väärissä kohtaa, asioille, joille ei kukaan järkevä ihminen naura. Hitto teki hyvää nauraa. Eivät herrat sitten autoa tilanneet, koska jatkoimme matkaamme vapaasti. Sain päivän aikana myös nähdä tätini kirjeen toiselle tädilleni vuodelta 1965. Ajalta, jolloin vanhempani olivat menossa naimisiin. Sen aikaista sähköpostia...

Serkkuseni käytti naureskellessamme termiä, joka on minulle tuttu, satakuntalainen kait, mutta en millään saa mieleeni, mistä se juontaa. Pohdimme nimittäin, että kun tässä tällä tavalla sopimattomasti naureskelemme väärille asioille, on odotettavissa / pelättävissä kuumia kiviä päähämme putoilemaan. Voi kun saisi ajatuksesta kiinni, tässä niin odottelen niitä kiviä putoilemaan.
 
No, sain tavata myös serkkuseni äidin, tätini, jolle kirje oli osoitettu. Siinä on nainen, joka ei ole muuttunut yhtään viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ainakaan, 78-vuotiaana näyttää viiskymppiseltä.

Tähän itselle muistiin alahuuli. Rantalan alahuuli. Joo, enot ja äiti omaavat sen. Ja totisesti osaavat sitä käyttää. Eikä tämä tainnut olla kehu. Toisaalta en ole uskaltanut peiliin katsoa, josko sieltä sellainen pilkistäisi. Se saattaisi selittää monta asiaa. Tyyliin, en se minä ollut, se oli joku muu, rantala-alahuuli varmaan.

Siinä sitten iltaa istuessamme vilkaisin puhelimestani matkahuoltoa, mitenkäs ne autot kulkevatkaan kotokulmille. Kappas, viimeinen auto meni just kymmenen minuuttia sitten. Seitsemältä! Tämmöisiä juttuja ne kaikenmaailman onnipussit sitten saavat aikaan, ennen ylihintaa kiskoneet kilpailijat karsivat heikommin kannattavia vuorojaan kunnon kansalaisten kustannuksella. Vuosikymmenet autot ovat ajaneet säännöllisesti aamusta iltaan tunnin-parin välein. Enää ei. Kyllä vaan vanhaan hyvään aikaan bussitkin kulki.

No mikäs olisi vaihtoehto? Huittinen? Ei, ei mene ilta-autoja. Rauma? Joo, puolen tunnin kuluttua menee sinne. Siellä puolentoista tunnin vaihto ja linjuri kotiin. Joo. Torstai-iltana suljetussa raumassa kylmässä ja pimeässä? Mitä tekee hän? Valitsee mahdollisuuden päästä kotiin vielä saman päivän aikana. 

Hyppää serkkusen saattamana linjabiiliin, ajaa etelään, kävelee paikalliseen mukavan  lämpöiseen hotelliin nautitsemaan hieman, pikkuisen calvadosta ja vähän enemmän viiniä. Ja niin loppumatka sujuu mukavasti Mr Beanin kyydissä. Mies näytti häneltä ja jos osaa kuvitella Mr Beanin mahdollisen  ajotyylin, voi kuvitella myös ne kiihkeähköt kärsimättömät kaasutukset, jarrutukset ja kurvailut Raumalta kotiin. Kello 00.00 laskin pääni omaan tyynyyn, monta kokemusta rikkaampana ja kovasti tyytyväisenä. Ihana, kun on omia ihmisiä, ihana kun on ystäviä. Kaikesta kakasta huolimatta aurinko paistaa ja mieli on hyvä.

Valitettavasti kuitenkin tuntuu siltä, että kakka on taas verottanut pääkoppaani, muistin kanssa on taas hankaluuksia. Paljon. Ellen erikseen paina asiaa, mitä tahansa, mieleeni, sitä ei lokeroistani enää löydy. Ja vaikka painankin, takeita muistamisesta ei ole. Hyvänä esimerkkinä tästä jälkimmäisestä on kirjastosta lainaamani Hannu Lauerman kirja, Usko, toivo ja niin mikä? Vaikka sen tiedän, en milloinkaan sitä muista. Aina mieleen nousee vaan Usko, toivo ja raskaus, kirja sekin, mutta kun tiedän, ettei se ole se ja tiedän sen oikean nimen olevan jokin samankaltainen. Se kolmas sana on huijaus, mutta jos sana mieleeni nousee, olen aivan varma, ettei se se voi olla. Vaikka kyllä. Se on. Se on edessäni ja osaan taas kerran tarkistaa, mikä se olikaan. Lomamuudi saakin olla tämmönen, mutta ensi viikolla tarkistetaan fakta, kuinkas aivot toimivat tositilanteessa, kun niitä aivoja oikeasti tarvitaan.

Muistipainia käyden

-tarjah-





lauantai 16. tammikuuta 2016

Välitöntä


Nyt olen elämässäni siinä hetkessä ja ajassa, että katson taaksepäin. Koko elämääni. Asemani perheen äitien jatkumossa on muuttumassa, minusta on tulossa äitien vanhin, samalla ainoa. Olen saanut elää mummujen jälkeläisenä, olen saanut elää omien lasteni isoäidin tyttärenä ja olen saanut elää äitinä. Lapsenlapsia ei ole. Äitiä ei pian ole. Jatkumo on aika ohut.

Perheen miehet lähtivät päiväksi pois. Jäin yksin. En osannut tulla tyhjään kotiin. Löysin itseni kirpulta, en millään lailla suunnitellut mitään sen kaltaistakaan. Löysin ysärikirjan lasten neuleista, Jonna Kivilahti, Lasten neuleet, isompien lasteni lapsuus nousi iholle.

Kuva lainattu osoitteesta antikvaari.fi


Löysin tabletilleni suojan, vauvan tyynyliinan, äitini on kaikille lapsilleni tehnyt sellaisen. Löysin ankan ja kilpikonnan kokoelmaani. Pentikin lasilautanen eurolla.

Korjattava ja pehmustettava tabletinsuojus


Pöytäliinasta tulee kierrätyskassi


Millään lailla edelleenkään suunnittelematta jatkoin matkaani ja huomasin olevani suuressa uudessa kierrätyskeskuksessa. Palasin lapsuuteeni. Tuollainen kahvipurkki oli kotonani. Tuollainen kaakaopurkki. Tuollaisesssa äiti piti murukahvia. Hei, seinäkello keittiössä! Arabian kahvikupit. Tuolit. Kirjasarja, maljakko, hei mehulinko, ilmankostutin, tupperin mukit, muovinen kattolamppu, loputtomiin. Isän tekemä puhelinpöytä oli paljon upeampi näitä lastulevyteelmiä. Jalkalamppu. Paimentolaismatto oli pölyallergisen kammotus, mutta muuten niin ihana ja pehmeä, lämmin. Lasipöytä tuli taloon vuonna -76. Kierros lapsuudessa.

Lapsuudenkodin keittiössä oli neljä tuolia, yhdistelmä näitä kahta allaolevaa, malli kuin tuossa sinisessä, materiaali kuten punaisessa. Siniset olen kirpulta ostanut jo kauan sitten ja niitä on vain kaksi, punaiset ovat isäni "perintöä", lapsuudestani, niitä on kolme. Tuo kahvipurkki takertui käteeni nostalgiasyistä, maksoin siitä varmasti liikaa, mutta sillä ei ole merkitystä. Noita purkkeja oli noin tusina lapsuudenkodin keittiön yläkaapissa, niissä oli kaikenlaista, erityisesti muistan mannasuurimot ja sokerin, kahvin lisäksi tietty. Ruisjauhot? Mitä muuta?




Joku ehkä tietäänkin välittömyydestäni äitini kanssa. Hahhahhaa, suomen kieli on hieno, mikä sanaleikki tuo onkaan. Oletetusta poiketen, minulla ei siis ole välejä äitini kanssa. Ja se tuo oman lisänsä tähän päivään, näihin päiviin, noin niin kuin laajasti ajatellen. Tuo välittömyys on ensi kädessä äitini valinta, jälkimmäisessä vaiheessa minun valintani. Ilman suuria purkauksia näillä on menty jo vuosia. Liki tarkalleen kuusi vuotta.

Ei, en ihan kylmä ole. Olen käynyt tapaamassa äitiäni, viime viikolla. Hyvästellyt. Hymyillyt. Siitä tapaamisesta lähtien minulla on ollut punaiset silmät. En ole itkenyt. Mutta peilistä näen punaiset, tuijottavat silmät. Viikon olin nukkumatta. Enää en. Vatsa kipeä. Työ lohduttaa. Olen säikky. Vieras numero puhelimessa saa minut ja sydämeni hypähtämään, adrenaliini purskahtaa kehoon, tärisen. Vastaan. Ei sairaalasta. Töistä. Sama vartin kuluttua. Augh! Työkaveri. Huh. Elän, pelkään, odotan. Milloin? Mitä sitten?

Ihana, tervetullut talvi. Saunankattoindeksi kertoo lunta olevan viitisentoista senttiä. Pakkasta mukavasti. Lumitöitä.

Kuoleman tammikuu.



perjantai 1. tammikuuta 2016

Vilkuttava Kämäräinen


Ei kuvia. Ei valoa.

Vuoden ensimmäinen päivä. Herättiin iltapäivän puolella puhelimen soittoon. Ihana veljeni ilahdutti isosiskoaan uudenvuodenpuhelulla. Sovimme, ettei hän kerro äidille, että meillä nukuttiin vielä iltapäivällä :)

Kait sitä iltapäivään nukkuukin, jos menee yöpuulleen neljältä aamusella. Normimittaiset yöunet siis. Onneksi ollaan saatu vetelehtiä "koko" päivä kotosalla. Ja ollaankin sitten vetelehditty, kuka telkun edessä, kuka lojuen ja kuka tiskaten eilisiä tiskejä. Pientä todellisuuspakoa hiusvärillä ja ainakin kuukaudella nuorentui ulkoinen olemus. Tai ainkin viikolla. Tai päivällä? Mutta hei, hiusten alapuoli ei ole ollut kipeänä ollenkaan, tässä iässä riittää valvominen nuupahtaneeseen olemukseen.

Keskiyöllä toki kilisteltiin perinteiseen tapaan kummisetä-Mummilla, se on aina vain yhtä hyvää. Ihanasti Mumm oli ulkoilmaa lämpöisempää. Lunta ei ole edelleenkään, pakkasta muutama aste, tuuli liian monta sekuntimetriä.

Mummiin tarvitaan oikeat lasit, niitä meiltä löytyy enää seitsemän kappaletta alkuperäisestä kahdesta tusinasta. Sellaisia oikeita siis. Taannoin hankin kohtuullisen määrän skumppalaseja, typerästi katsoin niiden mitat väärin ja niin ollen ne ovat tylsän matalat ja jotenkin epäkivat. No, niitä epäkivoja piti sitten ottaa yksi käyttöön viime yönä. Yhden "oikean" lasin kohtaloksi tuli tapaaminen jäisen maan kanssa, joten niitä onkin enää vain kuusi kappaletta. Ja vielä yksi oikeista laseista on saanut itselleen uuden pinnoitteen, sitä taidettiin pitää liian lähellä tähtisädetikkuja liian pitkään, taisi räiskyä jotain epäpuhtauksiksi laskettavia osumia lasin pintaan. Ei irtoa perinteisin menetelmin, happoa tai emästä en vielä ole testannut.

Uuden vuoteni eka oppimani asia tuli velipuhelussa. Ihastelin hänelle öistä taksillesoittoani, soitin 28 kertaa palveluun, ennen kuin pääsin läpi (puhelimeni kertoi lukumäärän, en laskenut...). Kuulin Valopilkusta, jolla taksijonoon pääsee kätevästi ihan ite. Todettiin palvelun olevan kiva, kun ei enää tarvii jutella ihmisen kanssa tilatessaan taksia. No, ensin vähän mietin, että niinhän se on, voi harmi, tykkään puhua ihmisten kanssa koneiden sijaan. Mutta kerrattuani viime yön taksitilauksen, muutin mielipiteeni. En kaipaa keskustelua, jos se on viimeöisen kaltainen. Vai mitä mieltä olette seuraavasta vuoropuhelusta:

- Taksi.
- X X täällä hei!
Hiljaisuus.
- Tarvitisisn auton osoitteeseen se ja se :)
Hiljaisuus.
- Kyytiin on tulossa neljä henkeä.
Hiljaisuus. Jatkuu. Aina. Vaan.
Ja jatkuu. Mietin jo, että mitähän minun nyt tulee tehdä, olenkohan tipahtanut langoilta.
Kunnes.
- Selvä.
- Kiva, kiitos ja hei!
- .
Naks.

No, taisihan olla vuoden kiireisin yö heillä. En arvostele enempää, mutta aion ainakin kokeilla tuota Valopilkkua. Katsotaan sitten uudelleen.

Voihan Vilkuttava Kämäräinen, ei minusta irtoa positiivisuutta, ei millin vertaa. En löydä mitään hyvää sanottavaa  mistään. Vieläkään. No, olenpahan ainakin, kaiken tapahtuneen jälkeen, elossa.

t.

JK. Kävimme eilen kaupoilla, hankittiin sopivaksi katsomamme kattaus piipittäjille, tai oikeammin sanottuna vinkujille. Ensin herkkua napaan ja sitten niska-poikki-hoitoon. Kiitos.

JJK. Ellet tiedä, kuka on Vilkuttava Kämäräinen, kato vähäsen kuuklesta.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kelfie ja pelfie


Kaikki  murut kotosalla jouluna. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin jouluaattona kirkossa, joululaulutilaisuus oli illalla Mikaelissa kymmeneltä. Kelfie isolapsen ja väviniän kanssa (kirkkoselfie siis) kuulemani mukaan onnistui. Hillitöntä pelfieiden ottoyritäntää (posankkaselfie siis) jouluyönä. Hillittömäksi yritännän teki liian monta kaksoisleukaa ja aikas navakka hiukset taivaalle lennättävä tuuli.

Joulupukki kävi meillä myöskin, sain mm. muistivärityskirjan... luulin sen jollakin lailla kehittävän muistiani... mutta ei, se oli toisella tavalla ansiokas, siinä ei ollut viivan viivaa ja se oli siis väritettävin kuvin varusteltu muistikirja. Kirjoitan paljon erilaisia muistiinpanoja ja muistikirjani pitää aina olla viivaton, käsialastani ei kukaan saa selvää, jos paperissa on viivat. Ellei ole saatavilla edes kopiopaperia ja joudun käyttämään jostain syystä ruutupaperia, kirjoitan vinottain, kulmasta kulmaan. Näin käsialani on edes siedettävää. Viivaneuroosini on huomattu... tästä tietenkin joku kätsänäppärä voisi vetää joitain psykolookisia johtopäätöksiä, mutta sanonpa vain, ettei kannata, pieleen menee.

Pikkulapsi sai toivomansa käärmeen, viisitoistametrisen. Siinä eräätkin tunnit täytettiin sitä ruotsalaiskaupan tyynyntäytteillä. Käärme on mitä ilmeisimmin kasvissyöjä, yläpuolinen nahka näyttää vadelmaiselta ja alapuolinen päärynäiseltä. Eikä sillä ole semmoista pistävää kieltä ollenkaan...

Joulupukki toi myöskin vakiolahjansa, tuhatpalaisen palapelin. Tällä kertaa kaikkien tuntema Marilyn lyijykynäpiirroksena. Punaisin huulin, ja ne huulet ovat reunojen lisäksi ainut koottu osa kolmeen koontipäivään. Ehkä ensi vuonna :)

Muistista mainitakseni, minulta hukkuu puhuessani kovasti paljon sanoja nykyisin, tavallisiakin. Pitänee muistaa mainita siitä. Muistaakseni.

Minun jouluni jää aikakirjaani, käänteentekevänä. Tapahtui itselleni merkittävä asia. Se, mitä tapahtui myöhemmin, tuon allakuvatun jälkeen, on tapahtumaketju, josta en ole ylpeä. Tuon allaolevan lausunnan nielin, vedin kyyneleet sisään, päätin etten itke. En itke en itke en itke. En itkenyt. Sydän kylläkin hakkasi, pelkäsin sen pullahtavan sormenpäistäni ulos, mutta ei, hengitin sen hiljaiseksi. Myöhemmät  tapahtumat ovat historiaa. Naamakirjapäivitykseni eiliseltä Maxinen sanoin:



Läheisyydessäni on ihminen, jolla on jo kaikkea, kaikkeen haluamaansa tai tarvitsemaansa hänellä on aivan riittämiin rahaa. Olen vuosia ollut vaikeuksissa hänen kanssaan lahjojen kanssa. En ole tiennyt, mitä oikein hänelle antaa. Mitään tavaraa hän ei ole milloinkaan tarvinnut, tai niin, jos olisikin, minun rahavarani eivät milloinkaan olisi siihen riittänyt. Joskus ostin merkkiyöpaitoja, mutta kun ne kerääntyivät vaan käyttämättöminä kaappiin, lopetin sen.

Joskus aina olen tehnyt hänelle jotain pientä, sellaista joka ei jää kaappeihin tilaa viemään ja jotka voi huoletta hävittää kun aika on tullut. Esimerkiksi pääsiäiskukkana taannoin tein hänelle laadukkaan munanmuotoisen pataottimen, laatukankaat ja täytteenä kallis materiaali, ohut ja kuumuutta läpipäästämätön (tietty voisin sen materiaalin nimetäkin, ei nyt kuitenkaan just tuotemerkki nouse mieleen). Patalappu ja kolmen tunnin ompelu ja kääntely kerran ja toisenkin. "Voooooi kuuuuuuinkaaa iiiiiihhaaaaanaa se olikaan, mistä sinä tällaisen keksitkin minulle tehdä, niiiin iihhana ja tarpeellinen."

Eräänä tasajuhlapäivänään talviseen aikaan päätin kutoa hänelle erikoisvillasukat, viikon ajan joka ilta niitä kudoin, opettelin aivan uuden tavan tehdä lämpöä kylmänherkän sukkiin. Taas "niinn iihhanat, tarpeelliset ja juuri hänelle sopivat". Ja näitä vastaavia on lukemattomia näiden vuosien aikana.



"Olimme siellä ja siellä rouvien kanssa retkellä. Kun sitten tuli aika tutustua heidän myymäläänsä, minä kyllä ajattelin, että mitä ihmettä ne naiset niitä kaikkia askarteluja tuijottivat ja vielä suunnittelivat ostavansakin!! Siällä oli semmoisia kaikenlaisia askarteluja, sukkia ja patalappuja, mää päätin käyttää aikaaaaani pareemmin ja mennä vessaan! Kyllä semmosia askarteluja itse aina muutenkin saa! Mää menin vessaan!!!!". Näillä sanoin, paino viimeisellä sanalla.

(Kirj. huomio: Olen itse ostanut mm. tämän yrityksen askarteluita ko. myymälästä. Kyseinen retkikohde myy ainakin mm. Bukowskin pehmoleluja, karitsanvillaisia kastemekkoja, Maria Drockilan kynttilöitä, käsimaalattuja silkkihuiveja, Ekelundin pellava- ja puuvillapyyhkeitä (joista sanotaan mm. seuraavaa: "Ekelundin  perheyrityksellä on yli 450 vuoden takainen perinne pellava- ja puuvillatuotteiden valmistuksessa. Ekelund on valmistanut tuotteita kuninkaallisille, presidenteille ja keisareille tavallisia kuluttajia unohtamatta. Ekelund vaalii luontoa ja heidän tuotteensa onkin ympäristömerkitty Ruotsin Luonnonsuojeluyhdistyksen hyvä ympäristövalinta -merkinnällä."), erilaista keramiikkaa, mm. Demdacon Willow tree -hahmoja ja lisäksi vielä erilaisia puu- ja vanerituotteita). Oikeiden itsensä käsitöillään elättävien käsityöläisten tuotteita kutsutaan askarteluiksi. Itse en ole käsityöläinen, olen harrastaja, en kuitenkaan askartele.) No niin, elämä tästä eteenpäin on varsin yksinkertaista tämän lahjomisen suhteen. 

Niin se vaan on, että tämä joulu jää aikakirjoihin. Eikä ainoastaan minun, siitä olen pahoillani, että ulkopuoliset kärsivät myös. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ei toistu enää milloinkaan omalta osaltani, jotain olen oppinut. Kovat oppirahat siitä maksan. Joku voisi sanoa tätä viimeistä kappaletta jeesusteluksi, mutta minut tuntevat tietävät, että tämä on totta.

tarja


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäisyyttämme on aina syytä juhlistaa


Tuntematon on taas tullut katsotuksi ja nyt sielu lepää. Isolapsi virittelee pianomuistojaan ja sorminäppäryyttään, myrskyluotoa ja muuta sensemmosta. Voiko rauhallisempaa oloa olla, kuin kuunnella sitä, samalla jutustella väviinän ja pikkulapsen kanssa. Meidän makuuhuoneemme ikkunasta näky oli tuntemattoman jälkeen tällainen:


Valaistuskin on oikea, en ole yhtään sitä muuttanut, meillä oli pienenpieni hetki kahden sadepilven välissä niin, että pikkulapsi ehti sytyttää lyhdyt kastumatta. Ainut keltaisen syysvärin saanut kasvi on ruukussa majaileva mansikka.

Vasemmalta alkaen on neilikkaa, mansikkaa, minttua, mitälie harmaata partaa, kaksi mitälie vihreää amppelikasvia ja alhaalla hopeahärkki rehottaa. Ovessa oleva rinkula on tehty karjalan männystä (...ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn.). Ja puukasa vaan lojuu sateen kourissa, siinä on yksi koivu pilkottuna.

Tämän rauhallisen päivän jatkeeksi vielä linnanjuhlia ja niillä voimin uuteen viikkoon, aloitan sen tapaamalla erityisopettajan...



lauantai 5. joulukuuta 2015

Oppimisen sietämätön moninaisuus


Minulla on lapsi, joka oppii kuulemalla. Tänä aamuna käytiin keskustelu:

- Äiti kato!
- Joo, sun vaimonhakkauspaitas, onko se jo pieni?
- Joo, on. Mut äiti, se ei oo mikään urheilulaji, vieä! Se sana on vaimonhakkaaminen.

Suom. huom.: kyseessä on siskon joskus ammoisina aikoina ostama hihataon wifebeater-mallinen paita. Ollaan aina kutsuttu häntä vaimonhakkaajaks se päällään. Mutta se, mistä olen onnellinen, on hänen loistava kuuntelu-ajattelu-soveltamistaitonsa. Tästä olen erityisen iloinen siksi, että hänellä on oppimisessaan hankaluuksia, hän ei oikein istu muottiin koulussa. Hän ei opi lukemalla, hän on aivan loistava oppija kuulemisen kautta, myös tekeminen on hänen juttunsa. Ja tekisi mieleni sanoa rinnallaan, mutta on pakko sanoa, että vastassaan hänellä on koulussa kaksi minunikäistäni naisihmistä, oma opettaja ja erityisopettaja. Ovat kauan olleet opettajia ja välillä (heh!) minusta tuntuu, että heidän oppimiskäsityksensä poikkeaa paljon tämän päivän ajattelusta.

Kuulemisesta lapsonen on itse kehittänyt itselleen esim. enkuntunneille oman menetelmänsä. Hän lukee sanat ynnä muut epäsäännöllisten verbien taivutukset itselleen puhelimeen ja kuuntelee niitä sitten. Puhuu rohkeasti ja hyvää englantia, mutta tuo kokeissa kirjoittaminen on haastavaa, jopa suomeksi. Montako koota on sanassa kukka? Häneltä ei kannata kysyä. Samoin tietty tulevat enkunkokeissa ne ongelmat esiin, hän tietää, kuinka lausutaan, mutta kirjaimet eivät mene oikeaan järjestykseen eivätkä kaikki kirjaimet välttämättä paperilta myöskään löydy. Tämän kanssa tullaan tekemään vielä töitä, katsotaan, kuinkas meidän käy :)

Nämä kaksi alla olevien linkkien takana olevaa artikkelia puhuttelivat minua kuluneella viikolla, olen yskiskellyt yksikseni kotona ja minulla on ollut aikaa lukea.

Poikien kasvurauhasta

Seiskan lapsesta (tässä ei siis viitata mitenkään kyseiseen aviisiin...)



Ja syksyä kun eletään, palaavat viime vuosikymmenen lopun tapahtumat aina vaan tunnelmina mieleeni. Ja tuo seitsenkymppinen artikkelit kirjoittanut herrahenkilö tietenkin vahvistaa sitä. Isäni oli tuolloin samanikäinen kuin hän nyt. Juuri tällainen ilma oli vuoden 09 lopulla, kun olin isäni kanssa hänen viimeisiä viikkojaan. Tunnelmiani on tehostanut erään blogiystäväni samankaltainen tilanne, sillä erolla, että aivokasvaimen kourissa oli hänen puolisonsa. Ne ajatukset ja kokemukset, moninkertaisina hänellä, ja kun oman kokemukseni tiedän, voin vain kuvitella. Tietää ei voi. Mutta myötäelää voin.

Tähän päivään vielä, tämä kyseinen väärinoppiva lapsonen tuossa juuri siivosi oma-aloitteisesti vaatekaappinsa. Ilmoitti, että hän haluaa lahjoittaa pieneksi jääneet vaatteensa jollekin, joka niitä oikeasti tarvitsee. Korosti sanaa "oikeasti". Neuvottelut kohteesta hänen kanssaan on vielä käymättä.

Isolapsi on tulossa kotiin, itsenäisyyspäivää viettämään meidän kanssamme, keskilapsi läks partsaleirille ja väviniääkin odottelemme seuraamme huomenissa. Parasta näissä on yhteinen päivä, tuntemattoman tuhannes katsominen, syöminen, kynttilät ja aivan paras seura (tulee se keskilapsikin jossain vaiheessa).

Näillä ajatuksilla kohti itsenäisyyspäivää, nautitaan,
-tarjah-


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Niinko isäni olis sanonu, kippiä :)


Pari vuotta olen jo hehkutellut flunssattomuuttani. Ja vasta nyt sain sen ;) Vähän toista viikkoa virus oli valloillaan ja koskei rouva oikein viittinyt levätä riittävästi, poskiontelo päätti alkaa täyttymyksensä. Mut vaan toinen, henki kulkee toista kautta vielä ihan hyvin. Turmio tämän tosin on.

Mitä teen? Istun koneella. Seikkailen naamakirjassa, luen uutisia, luen blogeja, luen ja selailen kirjoja, ostatan itselleni karkkipussia, katson areenaa, suunnittelen pienessä mielessäni joulun juttuja, katselen lattialla nököttävää etenemätöntä ruusuprojektia, uppoan pinterestiin, ennen kaikkea vain olen. En puhu, napsin lääkitystä, nukun. Hei ja laulatan virkkuukoukkua...

Samalla olen tehnyt elämänkokoisen muutoksen. Olen päättänyt lopettaa sanomalehden tilauksen. Se on ollut minulle lapsesta alkaen merkittävä tietolähde, jo pikkulikkana istuin kotona työpöydän äärellä ja luin sanomalehteä.

Tässä kohdassa käytin tunnin etsiäkseni ensimmäisen sanomalehtioivallukseni faktoja, vain koska minulla on aikaa. Löytämättä. Kaivoin jopa vikipedian esiin sekä, ruotsin-, norjan-, tanskan-, islannin-, englannin- että suomenkielisinä versioina, ilman mainittavaa tulosta. Jonain päivänä sen vielä löydän.

Tiedän kärsiväni vielä tästä päätöksestä. Lähes koko ikäni olen siis lehteä lukenut, nyt se on lopussa. Olen saanut lukea sitä viimeiset vuodet opiskelijahinnalla, vanhalla miehellä kun semmoiseen oikeuttava status on ollut. Nyt kun tuli uusi lasku normihinnalla, on tilaus pakko lopettaa, se vie liian suuren osan tuloista. Aika aikansa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin. Sama olo.

Aurinko, oi aurinkoinen tuolta taivaalta lempeästi tänne alas katselee. Tuuli on tyyntynyt, tirpat lennähtelevät taivahalla, on ihan keväinen olo. Kunnes painaa taas katseensa ruohon ikuisiuusruusuprojektiin. Kevättunnelmat ovat kovin kaukana...

Aika velmu olo, istun kotona kaikkine joulusuunnitelmineni. En mene minnekään, en hanki mitään, en tee mitään. Ja joo, oli aika messevät suunnitelmat illoiksi töiden jälkeisiin aikoihin. Teen sitä ja tätä, käyn siellä ja täällä. Enpä tee, enpä käy.

Ja koska olen minä, olen tehnyt myös toisen päätöksen tuon sanomalehden lisäksi. En lähetä joulukortteja, paitsi yhden. Ja siihen on niin minunnäköiseni syy. Olen vihainen postille. Taas. Edelleen. Vaihteeksi.

Posti tekee mitä tahtoo, sijoittaa postimerkeistä saamansa rahat kansainvälistymiseen ja mihinlie prändäykseen ja ainakin pois meiltä postinkäyttäjiltä. Itellatarroihin. Kele. Olen toteuttanut jo jonkin aikaa postipoikottiani. Jos vaan ikinä löytyy jokin muu tapa saada hankkimansa asiat käteen käyttämättä postia, sen teen. On sitten kyse materiasta tai faktoista. Tällä toiminnallani ikäväkseni sahaan myös postinkantajien oksaa, työtä, työtä josta juuri "sovinto" syntyi. Lohduttaudun  pienesti sillä, että ammattitaitoisella työvoimalla on oltava kysyntää myös noilla kilpailijoilla, matkahuollolla, kuljetusliikkeillä yms. Laiha lohtu, mutta edes pieni.

Kun olen postiiin ottanut yhteyttä joko kasvokkain tai @:lla, vastaus on ollut sama. Asiakkaan vika. Vaikkei edes vikaa tai syytä ole etsitty, vaan selitystä, miksi ja miten jokin asia on tapahtunut. Ja minä olen tullut siihen tulokseen, että selvä, asiakkaan vika, asiakkaan ansio taasen on se, että jättää kyseisen liikeyrityksen tarjoamat epäpalvelut.

Ja niin, se yksi joulukortti. Ellei posti kanna sinulle korttia meiltä, vika ei ole sinussa, vaan siinä, ettei posti ole sitä kantanut. Saa syyttää postia ja vaikka kysellä sen perään. Postin syy. Näin suloisesti oikaistuna.

Olenkohan saanut suurimmat murheet mielen päältä painamasta?

-tarjah-


perjantai 6. marraskuuta 2015

Aivojen ilotulitus


Viikko on kulunut viime perjantaista, kappas vain, yllättävää. Kohtuullisesti pääsin ylitse tapahtumista, samoin omat ihmiseni tuntuvat päässeen, he siis jotka tietävät. Eilinen toi yllättävän stressireaktion, reagoin tarpeettoman voimakkaasti töissä huonoon käytökseen. Sitä tasapainotti kuitenkin mukavasti ylipitkä työpäivä ja hyvä olo saavutuksista.

Tämä aamu räjäytti potin. Olen ihan pihalla ja sekaisin. Aivojen läpi kulkee sähköisiä impulsseja, katkelmia ja tunnelmia omista unista, elokuvista, kirjoista, muistoista ja vaikka mistä. Ihan välähdyksinä. Ei tästä tietenkään kirjoittaa kannattaisi, hullun maineen saa vähemmälläkin...

Töissä nähnyt kummallisia dèjá vu -kuvia, ihan oikeasti tiesin esimerkiksi, mitä henkilö tulee seuraavaksi sanomaan, näin viime yönä unta siitä, aamulla nimittäin ihmettelin uneni sisältöä. Tietoni osoittautui oikeaksi. Kammottavaa oli, että todellisuudessa tilanteessa oli mukana minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Olin nähnyt hänet unessa ja ihmetellyt hänen henkilöllisyyttään ja sitä, mitä hän joukossa tekee. Uneni henkilöt ovat todellista arkeani, tilanne kylläkin oli uusi, ennenkokematon. Näitä välähdyksiä tulee edelleenkin, vaikka olen jo kotona.

Pistää miettimään.

A. olenko sekoamassa b. tulevaisuuteni on turvattu ennustajanlahjoineni c. aivot purkavat stressiä? ja vielä d. liittyykö tämä jotenkin vaikka epilepsiaan (ei ole aiempia viitteitä)?

En mieti enempää, lähden kauppaan, just nyt. Puoli tuntia ja viime perjantain tapauksesta tulee kuluneeksi viikko, sitä muistaen,
-tarjah-

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Päiväkirjaan


Ihana marraskuu on saapunut. Elo-, syys- ja lokakuut vilahtivat ohitse itseni ehtimättä pysähtyä tai edes ajatella. Selaushistoriaa kun naamakirjasta katsoo jälkikäteen, huomaa, että olen ainakin hengissä ollut nämä kuukaudet, tietty töistäkin olisi ehkä jotain sanottu, ellen olisi siellä hengissä ollut.

Satumetsässä


Rakastan työtäni. Se vaan on se mun juttu. Ne ihmiset ja ne asiat. Taas mennään vaan sillä rajalla, että liika on liikaa. Työtahtia on pakko hiljentää, syksyni on mennyt tähän saakka työntekoon ja työnteosta toipumiseen, osan töistä jäädessä tekemättömiksi. Nyt onneksi tilanne on nähty ja vähän siirretty minun tekemätöntäni toisille. Mun työni luonne nyt vaan on semmonen, töitä pusketaan silloin kun on tarvis, ja sitten kevennetään, kun voi. Joskus kasaantuu, nyt on kaksi perättäistä syksyä ollut melko tiiviitä. Ja keho ei oikein pysy perässä, olen sentään vähän oppinut, että ellen itse pidä itsestäni huolta, ei kukaan muukaan sitä tee.


Valoa pimeyteen  
 
On toki hienojakin hetkiä eletty, iloittu omien ihmisten kanssa ja puolesta ja rinnalla. Mulla on maailman parhaat lapset. Mutta on myös itketty ja on pelätty, on oltu huolissaan. Enkä  minä olisi minä, ellen keholla reagoisi. Nyt vaan uusia tapoja reagointiin on testattu. Vanhuus ei tule yksin eikä näköjään aina kello kaulassa.

Pitkospuulta 


Porilaisilla on semmonen sanonta, taitaa olla naamakirjaryhmäkin, Mu Pori o kaunis. Intonaatiota tähän ei oikein saa näkyville, kuvitella pitää. Lainaisin tuota vähän, sanon kuitenkin että Mu piha o kaunis. Ja se tulee siitä, etten ole siihen juurikaan koskenut, käsin, haravalla tahi saksilla. Lehdet ovat pudonneet, sikäli voisi haravan ottaa. Mutta kun just se se on, ihana lehtimatto peittää pihan. Ei se ole mikään semmonen trendikäs lehtimatto, jossa olisi kauniissa asetelmissa keltaisia punaisia ja vihreitä lehtiä, ehei, ei sinne päinkään. Sulassa sovussa ruskeaa, keltaista, mustaa ja harmaan sävyjä. Lähinnä yököttävän-ei-minkään-värinen. Ja juuri se saa minut hyvälle tuulelle. Ja tuulikin on tehtävänsä tehnyt, se on puhaltanut lehdet keskeltä kulkupihaa pois. Luonnnonlaki kuitenkin on se, että mikä on tyhjä, täyttyy, niin nytkin. Eräs pieni henkilö toi siihen fillarinraadon, pinkin. Karmaisevaisuudessaan söpö.

Vanhaa risuaitaa

Sain vuosien haaveen toteutetuksi, löysin kasarimallisen mäntypuisen lasiovellisen kaapin. Jo ammoisina aikoina bloggausta aloittaessani näin jonkun blogissa hienon kuvan tuunatusta astiakaapista. Nuijalla päähäni iskostui: tuon haluan!! Näin kauan meni, että sen sain. Keväällä löysin naamakirjasta joltain palstalta lähinnä ilmaisen kaapin, jiihhaa se heti hakemaan. Hellästi irroittelin ovet, saranat ja vetimet. Hioin ja maalasin, kittasin ja siloitin, uudelleen ja uudelleen. Tilasin maailmalta siihen vetimet oviin ja laatikoihin (niin ja tässä vaiheessa luultavasti sain luottokorttini tietoja vääriin käsiin ameriikan mantereella). Etsin myös leveydeltään juuri oikeaa teippiä lasiin peittämään sisäpuolelta puunvärisinä näkyvät ristikkopuut. Väsyin. En tehnyt mitään. Pitkiin aikoihin.

Kunnes tuli hyvä syy saada kaappi valmiiksi.

Kihlajaiset. Meillä. Olisi näyttänyt melko pöhköltä kaapintekele ruokahuoneen nurkassa. Aherrus alkoi, kaappi valmistui. Mutta itselleni täysin epätyypilliseen tapaan tyhjä ei täyttynytkään, ei ole vieläkään täyttynyt. Sikäli kaappi on kesken edelleen, että kaapin päälle haluan pärekorin, sellaisen ilmeisestikin liinavaatteille tarkoitetun, melko pitkän ja melko kapean korin, tuo kaappi kun ei kovin syvä ole. Voipi olla, ettei niin kapeaa koria  ole olemassakaan, jää nähtäväksi.

Niin nuo kihlajaiset, meillä on nyt vävytyttö. Olisiko jollain antaa parempaa ehdotusta tuolle? Vävytyttö? Onko hän miniä, vaikka on tyttöni morsian? Ihan sama, hän on kuitenkin hän, ja aivan ihana hän onkin. Kultainen väviinä? Väviniä?

Kisumisu, näyttää niin oikealta


Taannoin sain hätkähdyttäviä uutisia. Uutiset olivat minulle vaikeat, lähes liian vaikeat. Mitä tein minä? Purin seuraavana yönä hampaani halki, juurta myöden. Tuomio tuli, poistoon koko purin. No, piakkoin. Kuvaavaa lienee se, että poistoaikaa sovitettaessa molemmille, sekä hammaslääkärille että minulle, sopivaa aikaa ei löytynyt. Arvata saattaa, että tuleva aika on sopiva hammaslääkärille, ei minulle. Mutta koska ihmisellä ei edelleenkään ole keinoa olla kahdessa paikassa yhtaikaa, minun täytyy keksiä jokin keino olla hammaslääkärin tuolissa (rystyset valkoisina) samaan aikaan kun työni pitää itsekseen hoitua. Saapi nähdä, kuis mun käy, tai siis työn.

Unohtnut

Aivan uudenlainen kokemus minulla myöskin on. Kokemus, jota en toivo kellekään. Olimme pikkulapsen ja vanhan miehen kanssa  perjantaina syömässä, kauppareissulla. Jokin tukki hengitystieni. En saanut henkeä. Asiat tapahtuivat omalla painollaan, maailmani oli pimenemässä, sinitakkinen mies ilmeisesti pelasti henkeni, piipaa-auto tuli, tulivat myös pienet vihreät miehet (kopterin lääkäri ja lentäjät vihreissä vaatteissaan), sain kyydin lasarettiin korvapäivystykseen, (loistavalle maahanmuuttajataustaiselle korvakurkkunenälääkärille), sattumaa keuhkoputkesta pyydystettiin epämiellyttävällä tavalla, tilanne ohi ja minä tarkkailussa illan. Loppu hyvin kaikki hyvin, se olisi voinut loppua siihen. Melko traumaattinen kokemus oli pikkulapselle, sitä edelleen työstetään. Mutta tässä taas kerran todentui hyvä syy maksaa veroja, olen ikuisesti kiitollinen sinitakkiselle miehelle ja yhteiskunnalle tästä kaikesta, minä elän.

Kertakaikkisen korniksi tilanteen tekee se, että muutamaa tuntia aiemmin olin keskustellut Heimlichin otteesta eräässä tilaisuudessa. Vain tunteja aiemmin. Lisäksi olen juuri käynyt eeaaykkösen, jossa puhuttiin heimilichin vaikeudesta, siinä pitää juuri oikealla hetkellä oikeassa kohdassa osata koukata pallean suuntaan, että se onnistuu. Jos kurssilla tajusin sen vaikeuden ajatuksen tasolla, nyt kokemusta rikkaampana tiedän sen vaikeuden. Minä elän.



Luumu


torstai 20. elokuuta 2015

Tomatoidako vaiko eikö?

Jos joku lienee miettinyt kuulumisiani, tässäpä niitä. Olen edelleen olemassa. Loma on loppunut jo aikoja sitten ja työn ääni on jokapäiväinen ystäväni. Lähes päivittäin olen mielessäni päivittänyt blogiani, kuvin ja sanoin. Mielessäni vain.

Arjesta voi melkein sanoa, että on helpottanut huomattavasti viime talveen verrattuna, se oli rankka. Loma teki tehtävänsä ja nautin työstäni, joka päivä. No, huomenna en nauti työstä, teen aivan muita juttuja, hypähtelen sinnetänne asioita hoitamassa, järjestämässä ja puuhailemassa uuttakin, jiihhaaa :)

Kesä meni ollessa, niin, ollessa. Mitään mainittavaa en edellisen postauksen jälkeen ole tehnyt. Monet ovat sadatelleet mennyttä säätilaa, itse en edes muista sen millään lailla vaikuttaneen omiin tekemisiini tai olemisiini, loma on loma. Kyllä se täällä kotosuomessa vaan niin on, että pessimisti ei pety, vai miten se meni. Olen nauttinut kesästä joka solullani ja sitä myöden palannut arkeen levollisena.

Lähi-ihmisten kuulumisista semmoisia juttuja, että isolapsi on diplomityötään tekemässä sinne insinöörikouluun ja aloittaa ensi viikolla uudet opinnot lääkärikoulussa. Äiti onnellinen. Keskilapsi on nyt rengastettu tapaus, me saimme mukavan miniän perheeseen. Lisäksi tämä murusemme sai työtä, ei mitään työvoimaviranomaisten pilkkahinnalla teettämää työkokeilua tai muuta sensemmoista, vaan ihan oikeaa työtä, äiti onnellinen. Pikkulapsi, pesämunamme, on menossa kutoselle, viimeinen "lapsuusvuosi" on alkamassa. Äiti onnellinen. Itse asiassa äiti on huimaavan onnellinen kaikista kolmestaan, on niin hyvä olla nähdessään heidän kaikkien olevan omina itseinään niiin parhaita. Parhaita ja rakkaita. Olenko hehkuttanut riittävästi?

Kesä on ollut kasvien kannalta kummallinen.

  • Ruusupapu ei noussut taimelle ollenkaan. 
  • Nauhaporkkanasta nousi pakkauksesta, paljonkohan siemeniä nauhassa olikaan, mutta alle kymmenen porkkanaa on kasvamassa. Tiedän kyllä naapurien kissojen käyneen mylläämässä porkkanapenkissä viritettyäni nauhan, en silti tiedä, josko sillä on yhtään mitään merkitystä porkkanoiden vähyydelle.
  • Hajuherne, tai siis tuoksuherne, kasvaa hyvin, tosin vain vihreää. Ei kukan kukkaa. Lieneekö lannoituksen vai rakkauden puutetta. Vai päärynäpuusyndrooma??
  • Krassi sen sijaan puskee kukkaa, lehdillä näyttää olevan taipmus kellastua. Lnnnoituksen puutetta? 
  • Kesäkurpitsa pukkaa lehteä ja kukkia. Ei satoa. Enpä tosin ole käynyt pölyttämässäkään, eivätkä taida olla ötökätkään käyneet, on vähän varjossa.
  • Saksalaiskaupan tomaatti (taimi siis) ei meinannut millään kukkia, kun kukki viimein, ei meinannut millään tomatoida. Nyt muutama minivihreä.
  • Saksalaiskaupan avomaankurkku (taimi sekin siis) on tuottanut tasan kaksi kurkkua, alle kymmensenttisiä kumpikin. Huoh.
  • Ötökät ovat syöneet lähes kaikki saksalaiskaupan siemenistä kasvattamieni samettikukkien lehdet, nysät kukat ovat jäljellä. Pöh.
  • Salkoruusut ovat hengissä, neljää eri vaaleanpunaista sävyä näkyvissä.
  • Ruusu kukki kauniisti mutta nopeasti, sade piiskasi kukat parissa päivässä.
  • Päärynä ei kukkinut... kirveshoito odottaa.
  • Pikkulapsen mintut ovat satoilleet hurjasti.
  • Kuukausimansikka rehottaa. Jopa liikaa, ei ole mahtua laatikkoonsa. Kukkii koko ajan hyvin, muttei oikein tuota paljoa marjaa, on liian tiheässä.
  • Muurahaiset valtasivat hernelaatikon, kaksi herneentainta nousi pintaan ja molemmat heittivät henkensä. Vaihdoin tilalle raparperin.
  • Vadelmat ovat tänä kesänä kasvaneet enemmän kuin milloinkaan edes yhteensä. Litroittain satoa, minun suuhuni. Kukaan muu ei ole viitsinyt niitä popsia, olen tyytyväinen. Päivittäiset eliksiiirit niistä.
  • Mansikoista tuli muutama kurttuinen yksilö, syödyksi tulivat.
  • Savumuikut ovat maailman parhaita, omasta pöntöstä.
  • ViVe voittaa mestaruuden tällä kaudella.
  • Kossun kaljakatsomon museoravintoloitsijat ovat ihan parhaita. Kossukissalle terveisiä :)
  • Isolapsi muuttaa. Soluun kahden herrahenkilön kanssa, hmm.
  • Montako possunniskaa perhe voi mussuttaa kesän aikana?
  • Entä montako viinipänikkää?
  • Onko olemassa parempaa kesälukemista kuin Helin Lähtisiks Föli? ? See on niin herkku luettava, ettei sitä saisi iltalukemisenaan edes lukea, on vaikea nukkua, kun naurattaa, hihityttää ja hykerryttää. Minulle se on varmaan harvinaisen helppoa luettavaa, jos ajatellaan Laitilan olevan muutaman peninkulman päässä lapsuudenkodistani ja samalta murrealueelta. Murrealueista mitään tiedä, mutta muistikuvani mukaan asia liittyy jotenkin lounaiseen tai läntiseen osaan maatamme. Lounaismurteet ja muut, siinä jako suomen murteista (kirjoitetaanko suomi tässä tapauksessa pienellä vai isolla, onko kyse Suomen maasta vai suomen kielestä, tietääkö joku?). Ja joo, naamakirjassa kuulun yhdyssanaryhmän kielen riepomiseen...
Tuliko puheripuli? Kirjoitusoksennus? Huihai ei haittaa, minua. Olen siis palannut.








sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Onni on


Pakko laittaa muistiin muutamia juttuja.

Yksi. Nyt minä sen sitten tein. Tuhatviisisataa kuvaa bittiavaruuteen kamerasta. Uurnanlasku oli ekoja säästyneitä kuvia, siitä eteenpäin muutama ja nyt kamerassa olevat kuvat noin viikon ajalta. Ja syyllinen kuin aina on löydyttävä, niin voi ihan katsoa peiliin. Tyhmä.

Kaksi. Kummisedän kolhoosilla vierailtu. Kierretty myös, olisi sinne tietty suorempikin tie mennyt kuin naapurin pihan kautta.

Kolme. Isolapsi on tiedotusvälineissä. Verkkoversioina iltapäivälehdet, maikkarin uutiset, eräs paikallislehti tuolta itäisemmästä isänmaastamme... toiset ihan nimeltä mainiten, toiset ilman. Video kyseisestä tilaisuudesta on julkisuudesta jo poistettu, näemmä. Virallisia pahoitteluita... Muistoihin jää.

Neljä. Vimpeli voitti silmiemme edessä Kossun, sateessa ja paisteessa.


Alajärvellä muuten on paikallisessa pizzeriassa aika hulppean kokoiset kebut, muhkeuden lisäksi myös kovasti hyvän makuiset... vähän vaan yöruokaa pelin jälkeen kaivattiin.Syötiin paloaseman puistossa. Muuten oli hiljaista, mutta meillä oli hauskaa :)


Viisi. Yö Lehtimäellä, Fagerkullan kauniissa Pappilassa. Muuten oli kuin olisi kotiinsa tullut, mutta pappilapa oli paaljon omaa kotiamme paremmassa kunnossa. Voin lämpimästi suositella. Kaunis miljöö, ystävällinen isäntäpariskunta, loistava palvelu, oivallinen aamiainen ja lisänä viisi kissanpentua.


Yön ajan parkissa ja latauksessa oli koko väen välineistö.

Perhe matkustaa
 
Kuusi. Kossumuseossa on kissa nimeltä Kossu. Siellä ei ole tehtaanmyymälää, pah. Näyttää siltä, että pitää tehdä vierailu viralliseen alkomahooliliikkeeseen, sen verran jäi kiinnostamaan.  Ja tuon kuvan tarkoitus on vain ja ainoastaan muistuttaa itselle uusista valikoimista, tarkoitus ei suinkaan ole mainostaa tai muulla tavoin markkinoida mitään. Ja sitäpaitsi muistaakseni noita taisi olla toinenkin maku, tarkistettakoon sekin, lieniköhän vihreä tölkki. Ja jos joku nyt tästä jotain neuvoja poimii, suosittelen peiliin katsomista... tyhmyyteen en kuitenkaan viittaa...

Kuusi ja puoli. Värvättiin myös kannustusjoukkoja meidän isolapsellemme ko. museosta...

Seitsemän. Jätimme isolapsemme tangohulinoiden keskelle, Kelan portaille. Ei hän korissa kuitenkaan lepäillyt, vaikka portaille jäikin:) uudet haasteet taisivat neitoa kutsua.

Kahdeksan. Osaan edelleen lukea karttaa, vaikka muisti pettää. Löysin meidät perille vanhan miehen esi-isien geenien lähtösijoille.

Yhdeksän. Kankaanpää on kuollut kaupunki kesäperjantai-iltana klo 17. Me ja kolme kaljajuoppoa. Pikkulapsi söi häränrintaa, kokki onneksemme oli elossa.

Kymmenen. Ajoimme Riuttalan vanhan koulun ohitse. Vaikka näin kartassa nimen Riuttala ja tiesin koulun sijaitsevan siellä, se oli silti yllätys. Kaunis sellainen.

Samalta paikkakunnalta kuin Riuttala

Yksitoista. Edellinen päivitykseni on kirjoitettuna, mutta milloinkaan en sitä julkaise.

Kaksitoista. Pikkulapsi on Prinsessan mökillä, kaksi yötä. Milloinkaan koskaan ennen ei. Kaksi vanhaa varista täällä kotona koettaa aikaansa käyttää. Varmuuden vuoksi haettiin keskilapsi vanhmepiensa seuraksi lampaan kylkiä syömään, olisi ollut vähän orpoa kaksin. Ja niin, oli hyvää, saatiin kauppiaan viimeiset kilot.

Kolmetoista. Alkuluku.


Aloitetaan uutta viikkoa näillä, mukavaa aikaa meille kaikille toivoen,




PS. Tämä höpötelmäni sisältää paljon linkkejä tekstin seassa. Tämä hiton bloggeri ei jostain harmillisesta syystä suostu niitä millään tapaa korostamaan tai edes tunnusta niiden olemassaoloa. Jos kuitenkin  haluat lisätietoa jostain yksityiskohdasta, kannattanee liikuskella hiirellä sanan lähimailla, voi ehkä onnistaa.

Nelonen, Vimpeli-Kossu -pelistä linkki juutuupiin ja myös kebulan linkki
Viitonen, limkki Fagerkullan pappilaan
Kuutonen, Kossumuseon sivut
Ysi, häränrinta viittaa ravintolan kotisivuille
Kymppi Riuttalan Sannan ja Samin blogiin.

Juu ja ei, en laita linkkejä tiedotusvälineiden sivuille tai juutuupiinkaan, jos kiinnostaa, löytyy kyllä. Ja äiti on edelleen ylpeä lapsestaan, aina vaan enemmän, hahhahhaa vaan :)