tiistai 24. toukokuuta 2016

Yhtäältä ja toisaalta


Saako olla äitinsä kuolemiseen väsynyt? Ai eikö? Ei se mitään, minä olen.

Vuodenvaihteesta alkaen hän on kuollut, tehnyt kuolemaa. Joka ikinen päivä olen ajatellut hänen mahdollista huomista kuolemaansa. Joka ikinen sunnuntai olen tehnyt suunnitelmaa seuraavaksi viikoksi mahdollisen kuoleman varalta. Mitä jos hän kuolee minun ollessani siellä ja siellä? Töissä? Ystävän kanssa? Koulutuksessa? Matkalla? Meillä on puhelinhälytys hänen romahtamisensa varalta, saan soiton jos on mahdollista ehtiä saattamaan hänet rajan yli.

Kauanko on tehtävä näitä suunnitelmia?

En tarkoita, että hänen pitäisi kuolla, vaan kauanko on tehtävä suunnitelmia omalle varalleni? Hän eläköön niin kauan, kun se on hänelle hyväksi, eikä hänellä ole voittamattomia tuskia. Mutta jos olisi jokin keino olla tekemättä suunnitelmia itse, olisin kiitollinen. Jos voisi olla olematta varuillaan, Varsinkin kun tietää, etteivät omat suunnitelmat ole mitään, ei ole mitään, mihin voisi valmistautua.

Ja silti minä pelkään. Odotan enkä odota. Itsekäs paska. Olen. Kyllä.


Lainaan suuresti arvostamaani sanataituria, Juicea


Yhtäältä ja toisaalta

matka ei ole tässä ja nyt,
se on jossain aina,
sieltä tänne, täältä sinne


Tuossa on jotain käsittämätöntä lohdullisuutta, lohtua, jolla ei ole nimeä.


On isäni syntymäpäivän aatto. Hän olisi täyttänyt 75. Ei täytä. Kirsikka kukkii, omena kukkii, voikukkameri kukkii, syreeni kukkii. Päärynä ei kuki. Tuoksu täyttää ilman makeana.

Ristiriitaa kaikki.

t.





2 kommenttia:

  1. Oi kyllä saat olla. Minäkin olin. siitä on jo 7 vuotta aikaa, mutta muistan sen kuin eilisen kevään. Ei tässä muita sanoja oikein ole, kuin että koita pärjäillä <3

    VastaaPoista