torstai 20. helmikuuta 2014

Itkua ja naurua


Olen viime yönä palannut kotiin vähän ennen kahta. Minä, joka menen kymmeneltä nukkumaan. Nukkuminen piti jättää myöhempään, ajoin nimittäin ihan ite, omalla autolla. Sain yhden kamerankin välähtämään, jessus, mikä valo pimeässä yössä, tämäkin yllättäen ja pyytämättä. En varmasti sitä pyytänyt... saapi nähdä viranomaisten kannan siihen pyytämättömyyteen...

Vaikka poliisisetä olisi rahastamisen kannalla, sanonpa vain, että kannatti silti. Rahassa ei voi mitata eilisen arvoa. Vietin nimittäin eilen parhaan päivän miesmuistiin. Otin hopeaheponi alleni ja polkaisin sen kohti lumisia maisemia, yhdessä viiletimme heponi kanssa satoja kilometrejä. Perillä minua oli vastassa Ystäväni, isolla yyllä.

Miten voi päivä mennä niin, että ekan kerran tajusin kellon kulun puoli neljän aikaan, kahvin tuoksuessa. Seuraavan kerran ajankulu iski tajuntaan joskus yhdeksän-kymmenen aikoihin. Miten siinä niin kävi? Istuimme ja juttelimme. Juttelimme ja juttelimme. Itkimme ja nauroimme. Tiedättekö sen sellaisen ystävän, jonka kanssa voi puhua mistä vain ja miten vain, ilman minkäänlaista sensuuritarvetta. Vaikka toinen ajattelisi eri tavalla, se oma tapasi saa silti hyväksynnän, et ole silti toista vastaan, vaikka ajatteletkin eri tavalla. Tämän upean ihanaisen ystäväni kanssa olemme tunteneet varmaankin vuodesta 1981, muistaakseni. Elämä on ottanut ja antanut, riepotellutkin, molempia. On yksi, joka pysyy, ystävyys. Luottamus. Oli niin ihana itkeä ja nauraa yhdessä, sielua ravistaenkin.

Sen ravistamisen koin oikeasti vasta tänään. Olin ajellut yön tunteina kotiin omissa ajatuksissani. Aamulla herättyäni jatkoin ajatuksiani siitä, mihin yöllä jäin. Puuhailin hiljaksiin ja äkkiä huomasin itkeväni. Itkeväni kaikelle. Ilosta ja surusta. Onnesta ja murheesta. Pelostakin.

Päivä on mennyt iloitessa tästä rakkaasta ystävästäni, kiitos, että olet olemassa.

Yritin etsiä tähän kuvaa. Meistä on ensimmäinen yhteiskuva varmaankin ollut lehdessä, luultavaati Satakunnan Kansassa. Siis tuolloin kasikytluvulla, me ollaan tehty paljon kaikkea mainitsemisen arvoista :) Muistolaatikko on varmaan vintillä, ei löytynyt. Hyvässä, tosi hyvässä tallessa. Jospa vaikka kesäksi sen saisi esiin, tutkailtavaksi. Ja taas itketään ja nauretaan.

Minäpä päätin sanoittaa sen kuvan. Tuo kuva on sen arvoinen. Mustavalkokuva suuressa satakuntalaista suuremmassa lehdessä.

Taitaa olla toukokuu, kauan sitten. Tässä hän ja hän keskittyvät melomaan. Allaan kappaleet styroksia ja metreittäin tummaa ja kylmää vettä. Ainakin toinen heistä ylitti itsensä, ikimaailmassa hän ei olisi uskonut ylittävänsä suurta vettä , välineinä pala styroksia, oksa ja pala lautaa. Mukanaan rinkat, pakattuina veden ylitystä varten jätesäkeillä. Kaksi nuorta naista, ilme päättäväisenä, otsalla permanenettikiharat , sielussa molemmilla kaihertaa pelko ja jännitys. Kuvan ottamisen jälkeen he rantautuivat aivan kuivina, rinkkakin kummallakin aivan kuiva. Takana pitkä matka vetten päällä. He tekivät sen, mihin eivät uskoneet. Ystävät.

Voi hyvin, Ystäväni

-tarja-

2 kommenttia:

  1. Ihana lukea, että sinulla ja ystävälläsi on suhde joka pysyy välimatkasta huolimatta! Onnittelut siitä teille molemmille!

    VastaaPoista
  2. Ihana lukea, että sinulla ja ystävälläsi on suhde joka pysyy välimatkasta huolimatta! Onnittelut siitä teille molemmille!

    VastaaPoista