Oppimisen sietämätön moninaisuus

Minulla on lapsi, joka oppii kuulemalla. Tänä aamuna käytiin keskustelu:

- Äiti kato!
- Joo, sun vaimonhakkauspaitas, onko se jo pieni?
- Joo, on. Mut äiti, se ei oo mikään urheilulaji, vieä! Se sana on vaimonhakkaaminen.

Suom. huom.: kyseessä on siskon joskus ammoisina aikoina ostama hihataon wifebeater-mallinen paita. Ollaan aina kutsuttu häntä vaimonhakkaajaks se päällään. Mutta se, mistä olen onnellinen, on hänen loistava kuuntelu-ajattelu-soveltamistaitonsa. Tästä olen erityisen iloinen siksi, että hänellä on oppimisessaan hankaluuksia, hän ei oikein istu muottiin koulussa. Hän ei opi lukemalla, hän on aivan loistava oppija kuulemisen kautta, myös tekeminen on hänen juttunsa. Ja tekisi mieleni sanoa rinnallaan, mutta on pakko sanoa, että vastassaan hänellä on koulussa kaksi minunikäistäni naisihmistä, oma opettaja ja erityisopettaja. Ovat kauan olleet opettajia ja välillä (heh!) minusta tuntuu, että heidän oppimiskäsityksensä poikkeaa paljon tämän päivän ajattelusta.

Kuulemisesta lapsonen on itse kehittänyt itselleen esim. enkuntunneille oman menetelmänsä. Hän lukee sanat ynnä muut epäsäännöllisten verbien taivutukset itselleen puhelimeen ja kuuntelee niitä sitten. Puhuu rohkeasti ja hyvää englantia, mutta tuo kokeissa kirjoittaminen on haastavaa, jopa suomeksi. Montako koota on sanassa kukka? Häneltä ei kannata kysyä. Samoin tietty tulevat enkunkokeissa ne ongelmat esiin, hän tietää, kuinka lausutaan, mutta kirjaimet eivät mene oikeaan järjestykseen eivätkä kaikki kirjaimet välttämättä paperilta myöskään löydy. Tämän kanssa tullaan tekemään vielä töitä, katsotaan, kuinkas meidän käy :)

Nämä kaksi alla olevien linkkien takana olevaa artikkelia puhuttelivat minua kuluneella viikolla, olen yskiskellyt yksikseni kotona ja minulla on ollut aikaa lukea.

Poikien kasvurauhasta

Seiskan lapsesta (tässä ei siis viitata mitenkään kyseiseen aviisiin...)



Ja syksyä kun eletään, palaavat viime vuosikymmenen lopun tapahtumat aina vaan tunnelmina mieleeni. Ja tuo seitsenkymppinen artikkelit kirjoittanut herrahenkilö tietenkin vahvistaa sitä. Isäni oli tuolloin samanikäinen kuin hän nyt. Juuri tällainen ilma oli vuoden 09 lopulla, kun olin isäni kanssa hänen viimeisiä viikkojaan. Tunnelmiani on tehostanut erään blogiystäväni samankaltainen tilanne, sillä erolla, että aivokasvaimen kourissa oli hänen puolisonsa. Ne ajatukset ja kokemukset, moninkertaisina hänellä, ja kun oman kokemukseni tiedän, voin vain kuvitella. Tietää ei voi. Mutta myötäelää voin.

Tähän päivään vielä, tämä kyseinen väärinoppiva lapsonen tuossa juuri siivosi oma-aloitteisesti vaatekaappinsa. Ilmoitti, että hän haluaa lahjoittaa pieneksi jääneet vaatteensa jollekin, joka niitä oikeasti tarvitsee. Korosti sanaa "oikeasti". Neuvottelut kohteesta hänen kanssaan on vielä käymättä.

Isolapsi on tulossa kotiin, itsenäisyyspäivää viettämään meidän kanssamme, keskilapsi läks partsaleirille ja väviniääkin odottelemme seuraamme huomenissa. Parasta näissä on yhteinen päivä, tuntemattoman tuhannes katsominen, syöminen, kynttilät ja aivan paras seura (tulee se keskilapsikin jossain vaiheessa).

Näillä ajatuksilla kohti itsenäisyyspäivää, nautitaan,
-tarjah-