Vanhassa talossa

Uaah, hengissä aina vain, sekä minä että kantaäiti.

Ei vaiskaan, ei minun hengessäni pitelemistä ole, joskus vaan ui syvemmällä kuin joskus. Vietin lomaakin, eka kerran elämässäni ihan silloin kun muut ovat töissä. Omiituista.

Sormet polttelevat tekemään jotakin. Jotakin edes. Mitä ne tekevät? No, eivätpä juuri mitään. Paitsi ehkä villasukkia. Monet sellaiset. Ajatuksia on niin miljoona. Käsien ja aivojen yhteistyö ei vaan oikein pelaa. Kuukauden ajan pikkulapsen kylpytakki on ollut ompelukoneessa. Kyllä, kirjaimellisesti, koneessa. Kesken sauman tuli jokin mukatärkeä juttu ja niin tekele jäi koneeseen. Aina ajattelen, että huomenna, huomenna teen sen. Huomista vaan ei vielä ole noussut.

Perjantai oli erikoinen, aamulla olin aikeissa mennä kahdeksaan töihin, huomasin kellon olevan lähempänä puolta yhdeksää sinne saapuessani. Olin ihan oikeasti arponut menenkö autolla vai fillarilla. Kilometri. Järki vai tunne. Järki voitti yksnolla ja suhautin punaisella ratsullani uusi ihana keltainen kypärä päässäni, jää arvailujen varaan, kummalla menin. Järki vikisi jotain parkkipaikkojen puutteesta keskellä kaupunkia hullujen päivien aikaan... siunattu järki.

No, työpaikalla parkkeerattuani katokseen näin harvinaisen näyn. Musliminainen, hunnutettu, vain silmät näkyivät. Meidän talossa ensimmäinen milloinkaan näkemäni näin hunnutettu. Toki muslimit tuttuja ovat, mutta näin hunnutetut eivät meillä. Huiveja on ja huivittomia myöskin. Lähi-Idästä tulleita kristittyjä paljonkin. Hämmennyin.

No, työ imaisi mukanaan. Upeita ihmisiä. Hyviä keskusteluita. Mielipiteitä, eriäviäkin. Kunnes, mennään kotiin. Huijasin, en minä minnekään kotiin mennyt, menin tapaamaan pomoani. Eipä ollut paikalla, vaikka oli sovittu. Läksin sitten seuraavaan kohteeseen, sekään ei ollut koti, vaan ravintolakeikka. Loistava kokki. Kotimatkan eväänä hyvä mieli. Hahhahhaa, reittini kulki kirjaimellisesti kulttuurin keskellä. Joka puolella linnut sirkuttivat ja ihmiset olivat hyväntuulisia, lienikö syynä perjantaisuus?

Kotiuduttuani aah, pikkulapsi oli luvannut tehdä ruokaa meille. Mitä saimme?

Hän sai kaupparahaa ja hankki tarvittavat ainekset ja kahvin huomisaamuksi (tänään joimme jotain ihmesekoitusta pannujauhatuksesta, amarettokahvipuruista ja näytepussista jotain tuntematonta kahvipurua). Teki itse pihvit. Voinette uskoa, että oli ihan parasta. Pikkulapsella on yökyläkaveri, kirjastossamme (eikös ole juhlavasti sanottu) soi jazz, korona paukkuu, kamera surisee ja pikkumiehet uhoavat. On siellä muutakin ääntä, pelin nimi on "bilko", laudalla on perinteisten nappuloiden lisäksi legonappuloita ja sitä pelataan biljardimaisesti. Omassa lasissa kuplii hyvä kuohuviini, ilta on pimentynyt ja elämä on hyvää.

Huomenna satakuntaretki, setäni täytti seitsemänkymmentä ja toinen setä täyttää kahdeksankymmentä, on siis syytä juhlia. 

Aikakirjamainintana, olen poistanut yhden henkilön elämästäni, ehkä olen siitä jo maininnut. Tämä henkilö tuo vain pahaa mieltä. Ja koko ajan tunnen syyllisyyttä siitä, mitä tein. Syyllisyys kalvaa, vaikka tiedän sen olleen ainoa oikea ratkaisu. Asiat eivät ole niin kovin yksinkertaisia. Mutta yksinkertaista ja konkreettista on paha olo, kipu, tästä ihmisestä. Elän päätökseni kanssa, en puolustele, en kehuskele, siedän. Itseäni.

Eikös ollutkin niitä-näitä tarinoiden hyvin kuvattua todellisuutta? Kaikki on totta. Jokapäiväinen arki vaan on jotain muuta. Erilaista. Pelkoa, tyytyväisyyttä, naurua, raivoa, hymyä, rauhaa, kiukkua, vihaa, voimaa ja voimattomuutta, näin niin kuin kilttejä sanoja käyttääkseni. Ehkä tuo pelko suurimpana. Ehkä siinä myös syy harvaan päivittämiseen. Kirjoitettavaa olisi paljon, rohkeus ei vaan riitä. Ihania ja kamalia hetkiä. Jälkimmäisiä turhan paljon peittoamaan ihanat. 

Mutta joka aamu aurinko nousee, pilven edestä tai pilven takaa. Oma päätös on, kuinka se vaikuttaa. 

PS. Olen parina päivänä kuopsuttanut puutarhaa, on vaikea muistaa olevan vasta huhtikuu. Suren nimittäin kovasti paljon mukakuolleita kasveja. Ne nyt sattuneesta syystä eivät vielä ole nousseet, hyvänä esimerkkinä lipstikka. Surin jo viikon sen häviämistä ja tänä aamuna töihin lähtiessäni menin sen kautta, todetakseni sieltä löytyvän sentin kokoisia punaisia lipstikan alkuja, huhhuh vaan. Ruohosipulit kymmensenttisiä, samoin tulppaanit. Maksaruoho mitätön. Siemenestä lähtenyt karviaispuska koki leikkauksen ja puolimetrisen siirron. Iirikset pitää kaivaa ylös ja jakaa. Sinivuokko ei kuki vaikka on koko päivän auringossa. Ruusut leviävät hallitsemattomasti. Pakkanen vei viimeiset sammalleimut. Kivikkokasveista suurin osa on ruskeina. Akileijat hengissä. Mysteerikukka pikkuisen versoo. Leimut puskevat uutta. Mansikoissa ei yhtään vihreää lehteä. Mintut ainakin tuoksuvat. Salkoruusu joko kuollut tai maan alla (ne olivat ne juurakkojutut). Pensasmustikasta ei tietoa, ei merkkejä elämästä. Narsisseja ei missään, krookukset loistavat poissaolollaan. Luumu(paju)puu eleetön. Saksalaiskaupan harjaneilikka itää. Missä ovat samettiruusun siemenet? Entä basilika? Tomaatti? Kuka hankkisi? Kuka kylväisi?