Lehtiruusui

Kirnulla

Aamukampa on kuitattu ja tauko paikallaan. Tauko töistä. Hurraa ja toisenkin kerran hurraa. Pitipä sitten vielä käydä päälääkärillä, noin niinkuin tekemässä kootut teokset päästä. Kannatti. Akuuttihelpotuksena puudutuspiikkiä hartiaan, yöksi erityisnappia ja tassuun lähete vetreyttämölle. Saikkaakin olisi kirjoittanut, siitä paperista nyt mitään hyötyä vaan ei ole, joten se jäi ottamatta. Migge on krampannut koko vasemman puoliskoni kropasta, joka taasen on yllyttänyt jagreenia intoilemaan, toista kuukautta. Kumma juttu, kun tekee tuplatyötä ehtimättä huolehtimaan itsestään, kroppa pettää.

Mutta se kaikkein paras juttu on silti olemassa, pikkulapsen kanssa kävimme taas hiidekirnulla jokavuotisella
kuvalla. Eka kuva taitaa olla yksivuotiaasta haalarihemmosta...

Itsekäs olen. Pirullinen ja itsekäs. Itsekkäästi metsäänkin menen.

Kukkii aina vaan

Jotain sentään kykenee. Tomaatteja voi poimia, samoin lipstikkaa. Jälkimmäisen voi myös riipiä kuivuriin. Mustarastasta voi kuunnella!! Tiskata voi. Voi myös kaffetella hyvän ystävän kanssa. Voi hurruutella linjapiilillä tervehtymöön tätsyä katsomaan. Saa ihastella tinttien syystouhuja. Voi iloita rakkaittensa puolesta. Voi mennä sotkumunkille. Voi ihailla syysmaisemaa, kerätä värejä varastoon. Tilauksessa on ruotsalaiskaupan lihapullalounas. Voi käpsytellä kirpulle. Voi mennä vaikka metsään, jos joku vie. Voi voi, voi tehdä vaikka mitä kivaa, ei tartte mennä töihin. (Tai ainakaan paljoa. Ihan vähäsen vaan, huomenna.) Loppuviikosta pikkulapsella on syysloma, samoin saamme isolapsen seuraamme, keskilapsi taitaa valmiiksi maisemissa silloin jo olla. Ipanat kotona, ihan parasta!

Kukista tuli papuja

Ei virkkuukoukkua, ei sukkapuikkoja, ei haravaa, ei kahvakuulaa, ei salia, ei nostoja, ei kantamisia... eikä autoilua, punaiset kolmikulmiot lääkepaketissa huolehtivat siitä. Tässä sitä sitten ollaan. Olen ihan vain yleistä ilkeyttäni tässä tilassa. Lähinnä kiusallani. Joo, ihan piruuttani jaggeen olen tutustunut ja ystävyyttämme ylläpitänyt. Ihan piruuttani lääkkeillä ruokavaliotani rikastan. Ihan piruuttani lääkkeissä, kolmiollisissa ja kolmiottomissa autoilutilanteen mukaan, työtäni teen, palkkani ansaitsen. Pirullisuuttani poikkean tiputuksessa, sehän on niin kivaa. Se mikä on parasta, teen työtä, jota rakastan. Ja seköskin on pirullista. Ja kertakaikkisen piruuttani eräänäkin yönä olin vähällä soittaa lanssin viemään minut. Pirullisuuttahan se vain on.

Kellertävänkukertavii ruusui

Ja kuulkaas, voi tehdä ruusuja. Murehdin tuossa jo meidän vaahteroidemme lehtien pienuutta. Eikä ole vuorenkilpeä, tuota tänä syksynä niin-muodikasta ruusuainesta. Ei siis voi edes ruusuja väkertää. Mielikuvituksen rajoittuneisuutta, sanon vaan. Yllätin oikein itsenikin, kuuluisa kun tuosta mielikuvituksettomuudestani olen. Marssin pihaan. Kuunliljaa. Salkoruusua. Tatarta. Hirvenjuurta. Lehtiä siis. Ja meikä nauttii. Väkertää kukkapenkissä seisten kimpullisen ruusuja, alkuluku, yksitoista kappaletta.

Ja syksyni kunniaksi ripustin maailman rumimman lyhdyn omenapuuhun, valoaan tummassa yössä kulkeville tuomaan. Lienenkö jo maininnut, mainitsen siis ehkä uudelleen, mutta kaivelimme pikkulapsen kanssa metallinkeräyslaatikkoa ja sieltä pengoimme sen ja muutamia muita juttuja. Toimme enemmän kuin veimme, hahaa, kauan eläköön kierrätys :)

Molemmat

Niin ne aamut vaan vähenevät, enää jäljellä kaksi. Satakunta oli paikoillaan, kirputtelut onnistuneita ja seura hyvää. Lisäksi uutiset lasaretista olivat loistavia.

Tänne tuntui saapuneen syksy poissaollessamme, lähtiessä satoi ja palatessa myrskysi. Ihanaa käpertyä lämpimän peiton alle ja lueksia salapoliisitarinaa, tai oikeammin murhajuttua.

Upottavan stressin merkkejä ovat unet. Periaatteessa nukuin hyvin, mielestäni katkeamatonta unta. Levottomasta nukkumisesta kertovat kuitenkin unet. Olen koko yön ollut kuin elokuvissa, katsellen kaikenkirjavia otoksia sekä epä- että tavistodellisuudesta. Kamalaksi unet tekee se, että osa niistä on niin todentuntuisia, että välillä luulen asioiden tapahtuneen, oikeasti kuitenkin vain unessa. Yritä siinä sitten olla ihmisiksi... stressin pullisteluja ovat myös rakkulat huulessa, virusta pukkaa läpi. Kahvaan tai salille ei ole ehtinyt, siis ihan oikeasti ehtinyt, kahteen viikkoon. Huomenna ehkä. Nyt pää pullistelee, tekemättämien töiden lista samoin. Kumpi tyhjenee ensin?

Niistä kirpuista. Ostin kaksi riihimäkeläistä lasipurkkia kansineen, toisen kahdella ja toisen kolmella rahalla. Hackmanin isohkon teräskattilan viidellä. Ihanan kauniin vanhan lasikannun kahdella. Pienen metallivuoan yhdellä. Sillä rahakasalla olisi kotokulmilla saanut sen suuremman purkin. Ai miten niin täälläpäin on hinnoittelu karannut käsistä? Toisaalta en myöskään suostu maksamaan täkäläisiä hintoja vaikkapa niistä riihimäkeläisistä, että se siitä.

Kaikki tämä oli oikeasti vain höpötystä, kokosin rohkeutta. Rohkeutta tunnustaa mokanneeni tänään töissä. Oikeasti. Koko rahalla. Sanoin jotain, mitä ammattilainen ei IKINÄ sano. Minä sanoin.

Pyysin julkisesti anteeksi. Pyysin häntä vielä jäämään tilanteen jälkeen, pyysin toistamiseen anteeksi. Anteeksi tyhmyyttäni. Sain. Sain myös halauksen. Häpeän silti. Häpeän. Samalla toivon muistavani tämän hetken aina.

Enää kaksi, silti molemmat,

-tarjah-

Neljä aamua

Vain neljä aamua. Sitten koittaa tauko. Josko saisi hengähtää. Lauantaina tuikattiin taas neulaa suoneen, ekstrabuusteilla kuulemma, jälleen kerran hyvänhyvää palvelua ja huolellista toimintaa tuossa risteyksen takana. Ja pää selkeä kuin sininen syystaivas, huippua. Tosin ne ennustivat sen ekstran väsyttävän minut lähes unten maille, mutta kattia kanssa, olin virkeä kuin virtahepo.

Tänään ajoin työkeikalle ilotulituksen läpi. Tammia, vaahteroita, koivuja, saarnia, kastanjoita, muutama iki-ikivanha mänty. Ja se värien räiskintä. Loistavaa. Eipä ollut kameraa, mikään tylsä kännykuva ei tekisi oikeutta sille väri-ilottelulle. Onneksi on kuva silmissä... ajatella, että joku saa siinä värimyrskyssä ajaa joka aamu ja ilta... syksyn työsuhde-etuja :)

Aamutuimaan heräsin jo ennen kukkoa ja pah, vain pettyäkseni viikon sisällä toistamiseen, sanomalehti ei taaskaan tullut. No, pari blogia lukuun ja työmaalle kahvikupin kiilto silmissä. Kuuden tunnin rutistus, viisi suurta poikkeamaa ja minä olen edelleen jaloillani hyvä näin, viime viikolla nuo viisi olisivat olleet liikaa. Paikallisen hotellin respassa ehdin lukaista pääkirjoitussivua pari riviä, siinäpä päivän saldo sitä päivittäistä lukuannostani. Unohdin taas soittaa ja kitistä asiasta jakeluun, no se taisi olla hyvä meille kummallekin, sekä sinne toiseen päähän linjoja, että itselleni.

Koko viikonloppu meni viettäessä laatuaikaa pikkulapsen kanssa, yhdessä rentoutuen. Se hehkuttamani projekti on kesken, palaan siihen. Eilen suppismetsää hiidenkirnulla, painikisoja ja projektia, hyvässä seurassa. Ja ihanuutena kaiken lisäksi viesti rakkaalta ystävältä. Hän tietää paineeni, ja arvatkaas mitä tekee ystävä! Hän ehdotti vievänsä minut pilatekseen rentoutumaan!! Voi mikä ystävä!! Tosin jouduin kieltäytymään, lapseni eduksi, yhteinen tekeminen odotti, luvattu ja sovittu.

Huomenaamuna nokka kohti uusia seikkailuja, iltaa kohti saattaa seikkailusuunta olla satakuntalaismaisema, siellä paikallinen lasaretti. Toivottavasti yksi huoli saadaan pois päiväjärjestyksestä, niitä muita nimittäin riittää. Huomisillassa on vielä yksi lisämerkitys, silloin on yksi aamu vähemmän taukoon...

Nyt, toisella korvalla kuunnellen pikkulapsen läppärinkorjaussuunnitelmia (joo, ykstoistavee ja ihan oikeat suunnitelmat), suunnittelen hiipiväni parin uudehkon aviisin kanssa peiton alle ja annan unen viedä kun on viedäkseen...

Rautakanki kehiin heti aamutuimaan

Aamutuimaan hiiviskelin työmaalle, vain huomatakseni koneiden jumittavan. Rautakankimallilla aamu käyntiin. Aamukahvi hyvässä seurassa ja toisen sorvin ääreen. Minun taidoilleni äärimmäisen vaativa päivä, muiden ollessa lounaalla hoidin juoksevia asioita kahvikupin äärellä.

Kellon lyödessä kotiinpääsyn merkiksi olin tyhjä, tuskanhiki valui selkääni, pääni oli tulessa. Työtä ei olisi voinut tehdä nappien vallassa, vaan piti kivullakin olla sataprosenttisesti mukana. Tyhmä päätös.

Työtä sain tehdä tätä maisemaa ikkunasta aina välillä ihastellen. Suokaa anteeksi tabuni tirkistimen tahrat, kuva kuitenkin kertoo tärkeimmän, syksyn värikylläisyyden. 

Kun kello kumahti, olin niin järkevä, niin järkevä. Koska uusi pankkikorttini oli tänään tullut, ajoin suoraan alkoon hakemaan sitä eilenmainittua juhlajuomaa. Parkkiksella ollessani tajusin että sen penteleen kortin olevan kotona, postin kantamana, ei millään lailla käsissäni. Pöllö mikä pöllö. Uudestaan... kotiin päästyä nappia kitusiin ja iloinen raukeus valui raajoihin. Autuutta. Tämä viikko on ollut raskain viikko tänä syksynä. Tähän saakka siis. Nousu alkakoon tästä.

Iltani ilahdus tuli heti alkuillasta puhelinsoiton mukana. Yksi merkittävä asia on poissa huolilistoilta, ihanaa, tuntuu hyvältä aloittaa viikonlopun rauhoittuminen näin, kiitos :)

Käyttöohjeiden puute

Voi hyvät ihmiset sentään. Kertokaa nyt jotain iloista. Muuten mörökölli vie minut. Nyt on tunne, että kuorma senkun kasvaa, ilman minkäänlaista kevennystä. Uutta taakkaa, ilman käyttöohjeita. Ei, kukaan ei ole kuollut, mutta monta pientä kuolemaa on käden ulottuvilla. Ympärillä tapahtuu ja minä mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tietäen, etten mitään.

Vanha sanonta siitä, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa, on joutunut koetukselle. Mitäs sitten kun jaksaa vaan sen takia, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Sitten kun sisin on vaan ihan tyhjä, joka suunnasta tulee lisää taakka. Ja surua. Surua.

Kun on liian täynnä tyhjää, ei enää tunne. Muuta kuin surua. Ja migreenin. Siitä en ole irti päässyt. En voi mennä tippaan. Minulta kysytään asioita, joihin en halua vastata. Minulle sanotaan asioita, joita en halua kuulla.

Teen sukkaa.

Kun maalainen kaupunkiin läks

Kuinkas sitten kävikään?

No, kas. Juna vei tätsyn aamutuimaan suureen kaupunkiin. Hyvässä seurassa, matka sujui joutuisaan. Hyppy junasta ja kipin kapin taksijonon hännille. Matkalla kohteeseen tätsy sitten otti kukkaron esiin maksaakseen. Tai kuvitteli ottavansa. Ei ollut mitään kukkaroa.

Onneksi arvon kollegalla oli kukkaro ja muutama pennonen... perille sitten päästiin, vain huomataksensa olevansa väärässä paikassa. Onneksi jalkapatikka ei ollut kovin pitkä... mitä lie vajaa kilometri, kyllä maalaiset sen kipaisevat.

Itse asiaan päästyä tämä tätsynen jäi sitten jumiin vessaan. Tätsynen myös oli soitellut useampaan paikkaan selvittääkseen kukkaronsa kohtaloa ja seuraamuksia. Maksuvälineet sulkuun ja sen semmosta. Kukaan ei tiennyt pankin tätsyä lukuun ottamatta juuri mitään. No, ei sitten ollut varaa uuteen taksikruisailuun, pari kolikkoa taskun pohjalla.... Mitäs sitten tätsyt tekisivät? Pummilla junalla keskustaan... paitsi että eräällä tätsyllä ei ollutkaan junalippua... onneksi jollain oli tabu ja sähköpostista löytyi sihteerikön tilaama tiketti peedeeäffänä...

Nyt seuraa tätsyn päivän paras. Junassa kotiin tätsyt tapasivat aamuisen junahenkilön. Pitkät keskustelut hurmaavan nuoren miehen kanssa, hän lupasi selvitellä, josko joku tietäisi tätsyn kukkarosta jotain. Ja huraa ja jipii, kukkaro oli löytänyt tiensä maalaisaseman junatoimistoon!! Tätsy olisi hypännyt molempien nuorten miesten kaulaan, mikäli olisi pokeri riittänyt, muuta tätsy on luonnostaan arka, hiljainen ja pidättyvä, ei sellaista nyt vaan voi tehdä. Mutta voi sanoa, ettei tämä jää tähän. Luonnossakin voi maksaa. Ja hyi ja joku nyt jotain rumaa ajattelee. Kakkua kuitenkin tätsy ajattelee... junaherrasmiehille kakkua, eikös se ole jotain?

Kokemusta rikkaampana, ilman kortteja
joku tätsy

Ja huomenna uudestaan...

Kesän viimeinen päivä?

Jos, 

niin kuin ennustetaan, 

tänään on viimeinen kesäpäivä, 

pitää tämä tallentaa.

Astuin siis ulos ovesta.

Kummisedän tuomat pöllit muuttuivat klapeiksi.

Kirves on jo monesti puukämpän portailta kuvattu,

siinä on varsi halki, terä on ikivanha 

eikä sitä ihan tuliteräksi voi mainostaa.

Pelitti silti loistavasti. 

Tunnustan, pelkäsin siinä käyvän

samoin kuin mielensäpahoittajalle

oman kirveensä kanssa.

Onneksi onnistuin paremmin.

Kolmannes tästä on villiviiniä, 

loput jotain tuntematonta 

keväällä ostamaani yksivuotista köynnöstä.

Alareunassa puolisen tusinaa daalian nuppua,

nähtäväksi jää, josko ehtivät kukkia.

Ja aapuva,

jos se syksy tulee,

mitä minä niille sitten teen??

Daaliat, mustasilmäsusanna,

petuniaa ja hopeahärkki...

Krassi kukkii sävähdyttävin värein

oksennusroskiksessa...

miniäntekele sen korkkasi kauan sitten...

ei siitä enää roskikseksi ollut,

mutta pihi minä ei voinut sitä poiskaan vielä heittää...

Papu mikä lie kurottaa taivaalle

betoniverkossa.

Tämä kuva on otettu vaan eri kulmasta,

kun vertaa sitä edellisen postauksen kuvakulmaan.

Se oli makkarin ikkunasta,

tämä tomskukaapin kulmalta.

Pitäisikö tomaattikaapille hankkia kypärä?

Kaikki samat kasvit, eri näkövinkkeli vain. 

Ja tattadaa,

meillä punertaa :)

Ja sitten käpytellään etupuolelle taloa.

Edelleen kukkii.

Bannerissa oleva lapio on saanut uuden osoitteen.

Tulppaanien istutuslapiona.

Salkoruusussa on muutama nuppu jäljellä,

oi että tuo onkin ilahduttanut.

Tämä tuoksu jaksaa edelleen valloittaa,

mistähän lie tuo väri peräisin?

Tässä taasen oivallista kranssimateriaalia,

humala ei tänäkään vuonna jaksanut kovin rehottaa,

lehdet ovat olleet käppyrällä viikkoja.

Ei ne lehdet siis, vaan tuo varsi.

Naapurin vanhan pariskunnan kanssa aina 

kisaillaan saniaisten noususta.

No  kas, meillä on etelän puolella suoraan paisteessa,

heillä seinän vieressä pohjoispuolella taloa...

kumpihan siinä mahtaa voittaa?

No syksyllä sitten taas ihastellaan 

heidän saniaisiaan, 

ne kun jaksavat olla ja rehottaa lähes jouluun...

No, tuossa siis kultapallo,

se saniainen ja taustalla kanadanpiiskuakin.

Ei voi tietää, mikä tämä on.

Enkä ole varma, 

kiinnostaakokaan.

Joku.

En syö.

Mutta kaunis on.

Loisii omenapuun juurella.

Ai miten niin vanha omenapuu?

Tästä viimeisestä kuvasta voisin kertoa tarinan.

En kerro.

Naapurin isännöitsijä palkkasi puutarhurin siistimään

alanaapureiden ja heidän välisensä orapihlaja-aidan.

Puutarhuri sitten päätti olla näppärä täti ja

jatkoi meidän ruusupuskalla.

Puska näkyy vasemmassa laidassa.

Otti sitten metrin syvemmälle kuin orapihlajaa.

Hassua kyllä, tämä täti ei koskenut 

etualalla näkyviin mikäliepuun versoihin,

ei myöskään kaatanut ihan oikeassa

alakulmassa näkyvää puuta.

Mutta ruusut veti juuresta poikki.

Metrin.

Meiltä kukaan mitään kysymättä.

Jos (hups) joskus kiroilisin,

sanoisin mitä ajattelen herra ärrästä.

Mutta enhän minä edelleenkään kiroile.

1.  

Voi kääpä!

Tällä kertaa otti toipuminen koville. Perjantaina jagge m. otti vallan päästäni. Lauantaina ajoimme vielä pikkulapsen kanssa sienimetsään, saaliina kymmenen kiloa lampaankääpää ja yksi auton oven väliin jäänyt sormi. Mitä iso edellä sitä pieni perässä. Minun kynteni on vasta puoliksi irrallaan, pikkulapsella varmaan parissa viikossa. Huoh.

Miten kauniita sieniä

Siitäpä, perjantaista, sitten lääkekierre taas alkoi. Nappia napaan, titityy vaan. Maanantaina töissä, samoin tiistaina, kaikenlaisissa napeissa, ei kuitenkaan päiväsaikaan yhtään punakolmioista. Sitten pää jo sanoikin seis, ei metriäkään enää. Lahosi.

Keskiviikkona työterveys olisi antanut ajan viikon päähän, paikallinen keskus antoi tunnin päähän. Olin aikeissa kävellä suoraan suurpäivystykseen, mutta viime kerralla ne naukuivat niin kovin ilman lähetettä paikalle saapumista, että ajattelin ottaa varman päälle. Tällä kertaa ystävällinen nuori mies (joka oli neuvolalääkärinä isolapsen ollessa pieni, kröhöm) ihmetteli, miksi siellä olen, ei heillä niitä tippavehkeitä ole. Pyysin lähetteen ja sain, saatteella, että seuraavalla kerralla soitto riittää.

Siis alkuperäiseen suunnitelmaan. Risteyksen yli taasen ja lukitusta(!) päivystyksen ovesta sisään, siivooja avasi... siitä eteenpäin homma toimi kuin rasvattu, olin yksin odottamassa. Hoitajan kautta hoitoyksikköön, petiin, lääkärin neurotestit, tippa tassuun, verta toisesta tassusta ja pääkkyli tyynyyn. Tipan kortisoni (käsittääkseni) sai minut käsittämättömän levottomaksi. Eka vartti meni sopivaa oloa hakiessa, en oikein voinut olla mitenkään, en istuen, en maaten, en mitenkään. Lasit päähän ja lasit pois ja kas, simsalabim, poltteleva pään neljännes oli mennyttä. Autuutta. Risteyksen yli kotiin ja lunta lanttuun, ts. unta palloon. Iltaan saakka. Pari tuntia silmät avoinna muiden joukossa ja uudestaan, kuin teletapit ikään, uudestaan nukkumaan. Ja aamuun asti. Ja vielä vaan, uudestaan. Vähän kahvia välillä ja vielä uudestaan. Nyt ovat silmät auki, molemmat.

Todisteeksi avoimista silmistä menin pihaan, joka päivä pitää kastella. Chilit rehottavat ja kuivuvat, samoin auringnkukka, joriinit, ananaskirsikka, köynnökset... Viimeksi olen tammikuussa istuttanut kukkasipuleita, niin tänään heitin jonkun kymmentä taas maahan, saksalaiskaupasta ostettuja. Tällä kertaa toivon niiden juurtuvan paremmin...

Tätä mun on pakko kuvata, muuta kuvattavaa ei ole :(

Tuo kummituksen näköinen valkoinen ei ole kummitus, vaan se on tumman sininen aurinkovarjo. Huomatkaa myöskin jostain ihme linnunsiemenestä noussut auringonkukka, ekat terälehdet puhkesivat eilen. Ja ylähyllyn Mårbacka villiintyi viileämmästä kelistä, kukkii aina vaan lisää ja lisää.

Huomenna aamutuimaan kylän toiseen laitaan töitä paiskimaan, siitä omalle työmaalle, siellä yhtä ja toista, jos kasilta olen illalla kotona, saan olla tyytyväinen. Sen siitä sitten saa, kun tänään vain nukuin.

Huomista odottaen, sen jälkeen nimittäin on viikonloppu ja taitaa olla jotain mielensäpahoittamista ohjelmassa...

Asennekysymys

Jos viime aikoina olen vain valittanut, voin yrittää jotain parempaa. Yrittää siis. Aivot taitavat olla jonkinlaisessa tiltissä, en milloinkaan ole päästänyt eetteriin näin paljoa kiroitusvireitä. Johtunee alilääkinnästä, kilppari sumuttaa aivot. No ei se niin kovin iloista ole, mutta siinä sumussa ei pal haittaa... tai siis eihän mun kilppari mitään sumuta, vaan sen puute...

Avatessaan asennettaan vähän löysemmälle näkee itsekin muutakin kuin vain valitettavaa, kas näin:

Päivitin kotivaran. Ihan vaan muuten.

Näin erään auton takaikkunalla pinkin jousipyssyn, mieti, pinkin :)

Oltiin keskilapsen kanssa heiluttelemassa sitä vaaleanpunaista rautapalloa, waau me :)

Huomenna pääsen ystävän kanssa heiluttelemaan tankoja :)

Koko viikon olen kirjaimellisesti painanut leipätyötä, normaaliin verrattuna tuplasti, ajallisesti ja panoksellisesti. Voin sanoa antaneeni työlleni kaikkeni.

Huominen on muutenkin aamunostelun lisäksi mainio, tiedossa onnistumista ja raadantaa sopivassa suhteessa.

Meidän ihan-parhaat-naapurit ovat laskeutuneet taas maisemiin :)

Huomenna mulla on aikaa jopa vain olla. Ainakin vartti ilman vaatimuksia :)

Näin työmatkallani pienen suloisen tytön, jolla oli itseään isompi koulureppu.

Lämpömittari näytti iltapäivällä kahtakytäneljää. Ihanaa, ei tarvitse vieläkään tyhjentää kasveja, tomaateillakin voi olla toivoa vaihtaa väriään. Tai toisaalta voin olla punavihersokea ja ne ovat jo punaisia?

Hei jos tuotteen hinta nousee kymmenellä eurolla ja sen lopullinen hinta on kakskytkaks euroa. Mikä oli alkuperäinen hinta? Mitäh, miksi siihen muka miinuslaskua tarvitaan, häh!! Käytävällä kuultua...

Mä vaan keräilen ja keräilen kotipihasta siemeniä. Kuivaan ja pussitan. Merkitsen huolella. No, kaapeista löytyy vuosikertasiemeniä...

Huomenna laitetaan lankkutilaus vetämään, jos vaiks se keittiön lattia...

Tiistaina (kait se silloin oli) satoi, hurraa, nurmikkokin sai osansa.

Salkoruusut kukkivat aina vaan (ne juurakot, joista pelkäsin itävän lupiineita).

Maksaruoho avasi ekat nuppunsa kukkaan.

Syksy tuoksuu taivaalliselta.

Eräs vanha mies tyhjensi talouskompostia. Kait se on kiva juttu, noin niinkuin loppupeleissä. Kotipihaan kurvatessa hajuaisti oli tosin jotain muuta mieltä.

Mulla lobeliat ovat aina rynnänneet hurjaan kasvuun ja rehotukseen. Paitsi tänä vuonna, tämä hortonoomi jätti ne liian vähälle kastelulle, joo, vain kahdesti päivässä.

Mutta nyt, arvatkaas mitä. Ajatus on siirtäytyä tuonne kulmahuoneeseen, uutukaisen aviisin pariin. Eivät vaan oikein nuo lihakset ole samaa mieltä. Hartiaseutu jämähti. Peffa jämähti. Aivotkin tais jämähtää. Mutta sen verran aivoista vielä irtoaa, että lähetän vielä voimalähetyksen Villiviinille, otathan kopin :)

Näihin sanoihin, näihin lähetyksiin jäädään, nautitaan huomisesta,
-tarjah-

Toistan itseäni: EPEK

Nyt ei mene kyllä hyvin.

Tietty jokin osa. Sain tilijuttuni kohdilleen, normitili tulee, hyvä niin. Työkaverilla ei lupauksesta huolimatta. Näin meillä. Kiitos, oi arvostettu esimies. Tulevan juhlallisen tilaisuuden, tilin, kunniaksi ostin tölkillisen kuplivaa. Pahaa. En ole viikkkoihin edes maistanut mitään pitoista, huomauttaisin edellisen postauksen keisarin uusien vaatteiden olevan jossain muussa elämässä koettua.

No, kiitos kummisedän, pihaamme leijaili eilen koivullinen pöllejä. Ne ovat siellä kasassa edelleen. Vein pikkulapsen painiharkkoihin. Läks kesken pois, pää sattui. Ajelin autolla tankkaamaan. Olin vähällä ajaa kolarin. Ulkona on upea ilmasto. Minä kökin sisällä. Töitä.

Vanha mies teki hyvää ruokaa. Vatsa kipeä. Vimpeli pelasi toisen loppuottelunsa. Hävisi toistamiseen. Valtava jano. Yöllä pissattaa. Virkkurin ihanalla ohjeella tein laukkua. Tuli vino tablettipussukka. Vi-no. Ostin viimeinkin pussillisen syyslannoitetta pihalle. Maksoin siitä liikaa. Mikään, korostan ei mikään, saa minua nostamaan pyrstöäni ja menemään tiskaamaan. Kun menen umpiväsyneenä illalla nukkumaan, luen sammumispisteeseen saakka enkä saa unta ennen huomista. Huonosti silloinkin. Joo, tiedän kaiken unihykieniasta. EPEK.

Ja viimeisin. Nyt on tilanne se, että suurin osa blogini lukijoista on viime aikoina tullut eräästä suuren itänaapurimme kanssa kipakkaa laukaustenvaihtoa harrastavasta maasta. Joo, se pienenpieni maa, missä se niemikin on, tuolla kaukana kaakon suunnalla. En nyt viitsi karttaa laittaa, pohdituttaa vain lukutihentymän siirtyminen suuren veden takaa lähemmäs. Ai miten niin mä seuraan tilastoja?

Ihmiset kulkee pipo päässä, villasormikkaat käsissä, toppatakissa ja karvakengissä. Siellä on yhdeksäntoista astetta

Uaah.

Ps. Oli vähällä unohtua. Kynsi putoaa. Kuka muu on niin tonttu, että pamauttaa autonsa oven niin, että oma peukku jää väliin oven naksahtaessa tikslukkoon? En kerro. Puolet on jo irti.

Keisarin uudet vaatteet

Nyt kuulkaas kuvittelua kehiin.

Maistelepas sielusi syvyyksissä näitä makuja. Vodka. Ei mikään halpissuomalainen, vaan ihka aito venäläinen vodka. Se oikea aromi. Toinen maku. Vermutti. Ei mikään halpissellainen, vaan se kallis. Halpis maistuu koneöljyltä. Seuraava maku, kerääpäs se makunystyröihisi, Cava. Ei sekään mikään halpisversio, vaan pullon hinta voisi olla vaikkapa tuollaiset 25 euroa. Oletko mukana?

Miltä maistuu?

Vodka? Vermutti? Cava? Cava saatta herättää kahdenlaisia ajatuksia, se voi olla makea tai kuiva. No jos se maksaa yli kakskymppisen, se on kuiva ja on tilaustavaraa, ei missään hyllyssä, kröhöm, huomauttaisin.

No, onko maut selvillä? Seuraava vaihe on yhdistää ne. Joo, kyllä. Kanisteriin. Kun tilaisuus alkaa, kippaa pohja maljaan. Perään pitäisi varmaan laittaa jotain perrieriä, mutta nyt käytetään oikein osuuskaupan r-merkkistä, joo, halpisversiota. Maistapas uudelleen, mitä olet mieltä?

No, tässä tarinassa kuitenkin oli vähän huono värinä, sitä Cavaa ei saanut. Piti ostaa shampanjaa, joo, luit oikein. Sitä oikeaa.

No, juomaelma on valmis, kekkerit alkakoon.

Illan kaunis hengetär esittelee juoman, kertoo tarinan, sisältäen juomaseoksen alkuperän, aih, oikein kuninkaallinen juoma. Ja saavutetaan tarinan huippu, sen espanjalaislitkun hengetär vaihtoi shampanjaan. Kaikki rientävät ottamaan tätä kuuluisaa juomaa ja kilvan kehuskelevat, ah-kuinka-hyvää. Shampanjaa oikein! Supina ja kuhina käyvät vieraiden keskuudessa, on niin hyvää juomaa, oikein kuninkaallista.

Vain yksi ottaa toisen lasillisen.

Mitä sinä olet mieltä? Varmasti maistoit mielessäsi, ensin kutakin erikseen ja sitten kaikkia yhdessä.

Kerro.

-tarjah-

Wuhuu, keittiö!

Viikko käynnistyi, vauhdilla. Pikkulapsen neurokirurgikäynti ja oma hampaankoossapitämisyrityskäynti. Ensinmainittu käynti oli hieno, loistava lääkäri, puhui itse asianomaiselle, lapselle itselleen siis ja äiti oli todella tyytyväinen, toinen käynti plääh. Ei pitäs vanhaks tulla. 

Ja hei, kakskymmentä lämpöastetta sadekauden jälkeen, huikeeta. Jos vaikka tomaatit kypsyisivät...

Vain kaapin ulkopuolella olevat tomaatit kukkivat ja tomatoivat

Olen riipinyt tomaateilta lähes kaikki lehdet ja latvukset, jospa se auttaisi vähän edes tomaattien punertumista. Huomatkaa kaapista karannut, mustan katon päältä :)Kaapissa lymyilee myös ananaskoo, ei nupun nuppua milloinkaan, en ole raaskinut riipiä sitä ollenkaan, on edes jotain vihreää tomskujen lisäksi. Ne ovat omassa ruukussaan, eivät vie tomskuvoimaa.

Ananaskirsikka tuottanee
paljaan taivaan alla satoa
vaikka kylmää olikin

Njaa, kuukausimansikkaa, punapersepapua,
persiljaa, ananaskirsikkaa, rucolaa,
rikkaruohoja
ja huikea sokerihernesato
(ja muuten maailman paras vihannesveitsi,
taattua sveitsiläistä laatua sahaterällä)

Edellisten lisäksi ilmasipulia,
kehäkukkaa, ainakin kolmea chiliä,
venäläistä rakuunaa, italianpapua,
auringonkukka, lipstikkaa ja mitä lie

Ai miten niin meidän kasvilaatikot ovat sikinsokin?

Mutta siihen keittiöön. Keittiön lattian alla on luultavasti kuollut rotta, hajusta päätellen. Lattian avaus edessä. Pikkulapsi anoi mukaanpääsyä, saanhan!

En ole luultavasti edes maininnut parin viikon takaisesta ylläristä, sain ja hain keittiökaappeja rahan vaihtamatta omistajaa... suunnittelua ja pohdintaa... alakaapeissa vähän vajausta... ostettiin taannoin ruotsalaiskaupasta porsliininen tiskiallassysteemi vitosella, sekin on odottamassa... saa nähdä, kuinka käypi.

Tämä on juuri sitä, mitä haluankin, kierrätetyt keittiökaapit, uusiokäyttöä ja munnäköistä tulosta. Se, joka meidän keittiössä on viimeisen neljäntoista(!!) vuoden aikana käynyt, ymmärtää tapauksen merkityksen. Minähän joitain vuosia sitten kiskaisin ensin keittiön yläkaapit veks ja taannoin saman kohtalon koki myös osa alakaapistosta. Muovimattoon raivostuin jossain välissä purkaen ylimääräisiä höyryjä sen irtirepimiseen. Aaaarghh!

Mun kaatislöytöni:

Odottaa hellää kättä

Kivoja juttuja lauantailta, oltiin metsässä. Naamakirjassa jo hehkutin vuosituhannen uutista, minä ihan ite löysin metsästä, ekan kerran eläessäni, kanttarelleja. Niitä ennen tapasimme hänet:

Ja hattivatteja:

No hei, ei kantsut tietty tämmösessä metässä viihdy, kyllä ne ihan just siellä lymyilivät, missä Mia, erään paikallisen kuppilan ravintolapäällikkö vihjaisi. 


Näillä on hyvä aloittaa viikko :)

Kunnon valitus, ei edes kuvia

Saako valittaa? Ei se mitään, valitan silti.

Olin eilen töissä pitkään, tulin illalla ysin pintaan kotiin. Samassa läksimme yllättäen paikallisen partsakolon pihalle, keskilapselta oli hävinnyt sinne avain. Pikkulapsi metallinpaljastimineen oli hälytetty paikalle jo aiemmin. Menimme me molemmat vanhukset sitten vielä etsintätalkoisiin.

Asia oli niin, että muru oli avannut varaston munalukon avainnipussa olleella avaimella ja vienyt nipun omistajalleen. No, tämä oli sitten aikanaan lähtenyt kotiin ja huomannut tämän yhden avaimen renkaineen puuttuvan. Palasi sitten takaisin ja syyllinen avaimen hukkumiseen löytyi heti, mun muru. Sitä sitten muru ja metallinpaljastintyyppi etsivät, enemmän ja vähemmän itku kurkussa. Sitten astuimme remmiin myös me vanhat.

Menimme paikalle. Kolo on sisäpihassa, riensimme sinne. Siellä oli henkilö sadetakissaan, jutteli jonkun lapsen kanssa, eivät reagoineet meihin kahteen millään lailla. Kertasimme omine lapsinemme faktat ja aloimme etsinnät. Varasto, piha, kolo, uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa menin näiden kahden juttelevan henkilön ohitse. Ai mooi, mehän tunnemmekin jo viime syksyltä :) toinen heistä vastasi moi, toinen jatkoi mitään puhumatta maahan tuijotteluaan ja kengällä hiekkaan ympyröiden piirtämistä. Annoin heidän olla. Jatkoin etsintää ja kuulimme näiden kahden iloisen lörpöttelyn, keskenään. Keskellä pihaa, kahdestaan meidän neljän jatkaessa etsintää, pimenevässä illassa.

Löysin sitten avaimen, pohdittuani murun arkitapoja. Seurasin mutuani ja mutu oli oikeassa, tunne taas voitti. Avain oli pudonnut renkaineen pesuvatiin, jossa oli kaikenlaista "roinaa", mitä lie retkimuonatarvikkeita/välineitä. Siellä roinan ja vadin reunan välissä pilkotti avain. Nostin avaimen ilmaan, menin näiden kahden keskenään lörpöttelevän luokse ja kysyin, josko tämä kädessäni oleva avain on se, joka oli hukassa. Tällöin tämä maahanpiirtelijä (jota lapseksi ensin luulin, hän paljastui ihan aikuiseksi, pienikokoiseksi sellaiseksi, jo tutuksi) nosti katseensa ensimmäisen kerran, katsoi minuun ja sanoi "joo kiitos". Siinä kaikki.

Kyse on siis partiolaisista, aikuisista. Johtajista. Tarkistin muistini virkistykseksi, mitä järjestön sivusto kertoo partiolaisen arvoista. Kas näin, suora lainaus:

Suhde muihin ihmisiin merkitsee toisten ihmisten auttamista ja heistä huolehtimista sekä toisten ihmisten kunnioittamista. Kas niin.

Nämä kaksi aikuista, vuosia ja vuosia partiossa olleina, kohtelivat meitä kuin ilmaa, katselivat vierestä kun lapseni itkien etsi avainta. He kouluttavat lastani johtajuuteen. Esimerkilläkö? En minä heidän huomiotaan enää oikeasti kaivannutkaan, on nimittäin kokemusta samasta kaksikosta viime syksyltä, heidän käytöksensä silloin oli niin ällistyttävää, ettei muuta voinut odottaakaan. Tai no joo, yllätyin siksi, että olin toivonut sen olleen vain jokin sattuma. Eilinen kuitenkin kertoi sen olevan ominaisuus. Hattivatteja edelleen. Uskomatonta ja samalla totta.

Mites se menikään, yhteisöllisyys, suvaitsevaisuus, avoimuus, monimuotoisuus... sattumoisin tiedän jotain partsajutuista, olin alle kymmenen liittyessäni järjestöön, olen merkkini suorittanut, johtajakoulutukset käynyt ja kaikkea johtanut, kaikki kekkerit heidän riveissään järjestänyt, kisat kisannut ja suuretkin kisat johtajana läpikäynyt. Osallistunut, johtanut, muonittanut, sammuttanut yleensä viimeisenä lähtijänä valot. Olen myös lapseni kaikki nuo taustallani kasvattanut (oikeesti meillä vanhan miehen kanssa on molemmilla partsatausta, arvatkaas vaan, mistä kaikki alkoi) ja kaksi heistä sitä harrastamaan päästänyt (sitä ekaa ei edes kiinnostanut). Minulla on kanttia sanoa jotain aatteesta, arvoista, yhteisöllisyydestä ja niin edelleen. Tietenkin minun tulee olla itsekin suvaitsevainen, mutta huono käytös ei siihen kuulu, ominaisuutenakaan.

Sainpas valitettua. Hitto. Jos vaikka pari kirppulöytöä seuraavaksi... katotaan...

Ilmoitustaulusta puheenollen, pahoittelu

Eräs ministeri pahoittelee sanomisiaan. Pahoitteleepi, että sanoi mitä ajatteli. Pahoitteli, ettei tiedä todellisuudesta ja vielä enemmän taitaa pahoitella, että paljasti sen.

EPEK

Viimelauantaisessa postauksessani kitisin esimiehen motivointikeinoja. Tänään sain sitten sen toisen ääripään motivoinnin, kiitosta hyvin tekemästäni työstä. Jesh!! Voisin muutamalla kivalla sanankäänteellä kuvata työilmapiiriä meillä, en nimittäin ollut ainoa, joka tilipäivänä koki yllätyksen, mutta viittaan ilmoitustauluun. Mutta siihen tämänpäiväiseen, kuusi tuntia tauotonta (no joo, kahvikupillisia litkin aina välillä) aherrusta rakkaan perustehtäväni äärellä toi minulle kiitoksen. Tämä on se, jolla elän, kirjaimellisesti. Ja päivän päätteeksi synttärikakkua, voi pojat :)

Syksy on taas, syksy on taas, lehdet lentää, lehdet lentää, syksy joo oon... mistä juolahti mieleeni tuo isompien lasteni pieninä laulama laulu? Ei voi tietää. Tämä keli on oikeastaan paras, vähän toistakymmentä plusastetta, ei sada, aurinko pilkahtelee, ilma on raikas, pihan tuoksut leijuvat mitä sitä enempää toivomaan. 

Itselle taas muistiin, pikkulapsi oli kahden yön leirikoulussa. Sisaruksensa (käyneet samaa koulua) olivat aikanaan viikon kumpikin... säästöä. Ensi vuonna ei enää ole mitään leirikouluja, saadaan kuulemma olla iloisia edes näistä kahdesta yöstä. Ollaan.

Vaikka viime viikolla uhkasin pikaisella seuraavalla päivityksellä, sitä ei tullut. Voin vaan sanoa, että syystä. EPEK. Tiedättehän, ei pystynyt ei kyennyt. Nyt liikutaan syvissä vesissä. Syvällä. Kipeästi. 

Toki olimme pitsikaupungissa, tavattiin naikkoset, palloilut tapahtuivat ja niin edelleen. 

No mitäs ne naiset niin katselee?

Tätä!

Emmekä kastuneet, toki olimme sopivasti hunningolla. Ajatelkaas, lauantai-iltana paikallisessa keskustan loistavaa ruokaa tarjoavassa ravitsemusliikkeessä. Vesilinjalla, toki, olimmehan omalla kyydillä. Voi hyvä ystävä sentään, oli niin ihana jutella, parantaa maailmaa ja höpötellä muutenkin. Niin, raum o ain raum.

Ja jos menneitä haluaa muistella, niin tästä kuvastoa siihen:

Isolapsi käväisi pesemässä meillä 

talon pohjoisseinän,

joo, koko seinän. 

Paikan, jonne aurinko ei paista. 

Se on täynnä mustaa, sitä yhtä hometta,

 joka on pieninä mustina pisteinä, 

mutta lähtee harjapesulla pois, 

mäntysuopa kemikaalina. 

Kiitos Kultsu!

Seinänpesun lisäksi hän käveli mereen. 

Meillä päin laivat kulkevat pellolla.

Iso ja pieni,

onneksi eri suuntiin.

Mustien pilvien kultaiset reunat,

vai miten se meni?

Joskus keväällä epäilin salkoruusujen juurakoita,

oli riski, että ne olisivat lupiinia.

Ei ainakaan tämä.

Ainut kuudesta juurakosta, joka kukkii.

Ja tässä Shampanjahaikara?

Taitaa olla jäätelöä syövä kurki kuitenkin,

kait?

Kävimme Päivin ravintolapäivän ravintolassa,

vaikka olen hernepihvin poikineen maistanut,

nyt sain huippua!

Rauhansuun hernerouheesta 

ekologikokin ammattitaidolla loihtimat herkut 

sulivat suussa. 

Aah ja nam.

Näillä eväillä mennään 

viikonloppua kohti,

katsotaas vaan 

milloin seuraavan kerran

palaan linjoille, 

nyt en edes vihjaile mitään.

Viikonloppuja,

arvoisat lukijaiseni :)