Kodinhoitotuki

Ja niin naistenpäivän kunniaksi ihan ministerissuusta saadaan kauniita lauseita.

Meillä on jo, muistaakseni, pari vuosikymmentä ollut kotihoidon tuki. Ministeri puhuu edelleen kodinhoidon tuesta. Joo, niin me naiset vaan kotia hoitelemme  ja kahvia siinä lomassa lipittelemme. (Ja yhteiskunta maksaa, toim.huom.) Saman ministerin puoliso on oikein ansainnut tyttöjen viikonlopun, ministeri hoitaa lapsia, ei siis kotia. Ajatella, oikein ansainnut, mitenköhän hän voisi ansaita niitä lisää?

Tuo kotihoidontuki on minulle ollut aina punainen vaate ja on edelleen. Alkuvuosina minua lähinnä harmitti kun siitä puhuttiin kodin hoitamisena. Sen vakiinnuttuaa suomalaiseen järjestelmään mielestäni siitä pitää osata puhua oikeilla termeillä. Kyse on lasten kotona hoitamisesta, se pitää ministeritasollakin ymmärtää, hehän niitä termejä luovat ja järjestelmää poliittisilla päätöksillään ylläpitävät.

Syy harmittamiseen löytyy, mistäs muuta kuin omasta elämästä. Omista valinnoista, valinnoista jotka käytännön syistä jäivät lyhyiksi. Ja siitä pienestä rahasummasta, joka sitä korvaukseksi suotiin. Sillä ei juhlittu silloin ja tuskin juhlitaan vieläkään. Mutta näin valinneita syyllistettiin silloin ja syyllistetään edelleen.

Ugh. Olen naistenpäivän kannanottoni antanut. Suunnittelemattomasti ja pyytämättä.

t.

PS. Tästä huolimatta, kun meille on annettu tämä päivä, nautitaan siitä :)

Ja vielä, Aulille enkeleitä ♡

Kettuilua

Jänniä aikoja elossa. Muuten olen paremmassa kunnossa kuin vuosiin, mitä nyt tuo kauan valittamani muisti pätkii. Tai siis ei toimi kovinkaan kohtuullisella tasolla. Muistinpuutosanemian syytä selvitellään, ja samalla toisaalla tapahtuu toisenlaisia asioita. Järjestetään, tai oikeammin suunnitellaan osa-aikaista sairaslomaa. Jos tuo sairaspäivärahoja maksava taho suo. Nyt se tehtäisiin suunnitellusti, työmäärää vähentämällä. Ei odotettaisi kamelin selän äkkinäistä katkeamista, työt on helpompi organisoida suunnitellusti kuin tulipaloja sammutellen. Noin niinkuin työnantajan näkökulmasta. Minun näkökulmastani katsoen taasen muistin kuormituksen helpottaminen voipi tuoda helpotusta arkeenikin, työturvallisuudesta puhumattakaan.

Nämä nyt ovat vasta ensimmäisiä ajatuksia asiasta, näitä en ole kiveen hakannut, vaikka nettiin klikkasinkin. Asia jää nähtäväksi. Ainakin kovasti tehdään juttuja, joka päivä palaveria siellä, toista täällä ja vastaanottoja siellätäällä.

Viime postauksessa pohdiskelin kettujuttuja. Koko lauantai meni näihin, tuhersin hetki kerrallaan näitä. Eikä sitten pidä tuijottaa liian tarkasti, ei tuo kettu oikeasti ole noin omituisen mallinen, sehän vain kurkistaa taskusta. Eikä tuo kettu sitten katso myöskään ihan noin kieroon, hänellä sattuu vain olemaan ihanat punaiset nappisilmät, jotka nyt vähän sattuvat olemaan vinossa... Sekä ketun pää että häntä menevät myös selän puolelle, aavistuksen hankala kuvattava.

Onnekseni olin ollut jo aiemmin sen verran järkevä, etten edes suunnitellut tekeväni hupparia itse, vaan ostin sen valmiina. Eikä hupparissa ole kuristusnarua, on kyse pikkuhupparista. Ketun kangas on jotain hassua, päältä kuin froteeta ja alta kuin fleeceä. Ja sulaa, mikäli yrittää kiinnittää silittiämällä liimakankaalla valkoisia osia oranssin päälle, koettu sekin.

Sankari kun sai hupparinsa, hänellä oli heti selkeä suunnitelma, taskut ovat oivallinen paikka kuljettaa Juustoa, hänen hamsteriaan siis. 

Tässä kuvassa taustalla on kimpullinen pitkävartisia tulilatvoja, ajattelin niiden olevan jotenkin ruusuja poikamaisempia. Itse en edelleenkään ole ollut luova, vaan pinterestistä kansioistani olen nämä kettujutut poiminut.

Eilen hukkasin parkkilipun. Sensellaisen siis, joka pitää ottaa mukaan saadakseen sen maksetuksi ennen parkkiluolasta ulos ajoa. Sen jälkeen kun sen pömpelistä nappasin, ei mitään havaintoa. Autolle palatessa pohdiskelin lipuketta. Ei minkään valtakunnan muistikuvaa. Rauhaisa vaeltelu autolle (en ollut sitä sentään hukannut), aivot ylikierroksilla, missä! Järjestelmällinen laukuntyhjennys (toim.huom. naisen käsilaukku!), toinen työpaperilaukku läpi, etupenkkien läpikäynti (täyttyi muuten roskiskin samalla), ei tulosta, aika kilkutti menemään eurot mukanaan. Takaluukkuun en ollut muistaakseni koskenut, joten taskujen uudelleenläpikäynnin jälkeen jäljelle jäi takapenkki (tai työkeikan kohde). Niin. Takapenkin jalkatilassa pilkisti pieni lippunen. Se. Takapenkillä. En ollut edes takaovea avannut. Mystiseksi jäi. Löytyi ja muutamaa euroa liian köyhänä ajelin takaisin töitöihin, yllättäen, palaveriin.

Olen saanut tänään taas hyvän työpäivän, voinut keskittyä yhteen asiaan, perustehtäväni hoitamiseen. Ja hitsi kun se on kivaa. Siitä saa palautteen heti, onnistumista tihkuu, niin muiden kuin omaakin, niiin parasta. Ja plussana, vain yhdessä paikassa päivän aikana, ei pääse edes lipukkeet hukkumaan... enkä aja päin punaisia... enkä aja ajatuksissani ties minne, vaikkapa sataakahdeksaakymmentä astetta väärään suuntaan... ei kastu räntäsateessa... voi, niitä iloisia asioita on paljon, tralalaa vaan.

Mukavaa viikkoa,

PS. Kyllä sitä poikalapsen kanssa aina vaan yllättyy. Aarteita maan pinnan alta. Vesipusseissa. Kylppärissä. Ei tytöt vaan... Kyllä se äidin elämä on haastavaa, aina joutuu pääsee oppimaan uutta.

Gerberoita lasimaljassa

Hurraa, viikko selätetty. Rankka sellainen. Taas. Ja edelleen. Mutta ei kauaa. Pian kevenee, siitä myöhemmin lisää. Tänään opin, että mikäli on ottanut riittävän monta kolmiolääkettä, ei kannata ajaa edes ompelukoneella. Eihän tässä kiirekään ole, kettu pitäisi saada valmiiksi sunnuntaihin, veljenpojan juhliin, mutta kuten elämänohjeeni numero yksi sanoo, ilman viimetippaa moni asia jäisi tekemättä. Niin nytkin.

Tiättekös, meillä ei ole lunta. Yhtään lunta. On vain märkää, kengät uppoavat kotipolkuun ja tuovat osan polusta mukanaan keittiöön. Josta se kulkeutuu sukanpohjissa makkariin, peräkammariin saakka. Ei siis valkoisia sukkia tässä talossa. Räyh. Tiättehän mielikuvan kätevästä emännästä, joo ei, ei löydy täältä.

Olen harjoittanut lasinporausta kuluneella viikolla. Siitä kuvia, jahka on jotain näytettävää, muutakin kuin sirpaleita, onnellista, onnellista on. Naamakirjassa jo näytin onnistumiseni, joo ei.

Tuota em. kettua yritin viikolla myöskin tehdä, se suli liimatessani kankaita toisiinsa, tikkausta ajatellen. Teletappeja mukaellen, uudestaan :)

Eilen oli työmatka, puolet turhaa ja tyhjää. Tänään neljästä tärkeästä henkilöstä oli kolme paikalla, yhtä uupui ja sen mukana koko homma k... noh, ei onnistunut.

Aamulla sain vilmaviestin koskien uhkausta pikkulapsen suusta. Sitä selvittämässä.

Vessan halogeenilamput ovat sammuneet. Molemmat. Yhtaikaa. Kestettyään kymmenisen tuntia käyttöä. Käy se pissiminen pimeässäkin.

Jääkaappi tyhjä. Vrt. em. kätevä emäntä.

Hetki sitten satoi lunta.

Sain uudet, uuteen takkiini sopivat vanttuut, lapaset siis, valmiiksi. Lumi suli.

Aamulla kävin labrassa, monetta kertaa. Luulin kellon olevan tuntia vähemmän mitä se oikeasti oli. Vähänkö kiire tuli, onneksi heilläkin oli aikataulu pettänyt. Ja vasta toisella pistolla tuli jotain putkeenkin.

Kävi tässä taannoin ilmi sekin, mikä merkitys on kuntoutuksella, kuntouttaako vai ei leikattua kehonosaansa. Onnekseni olen itse kuntouttanut leikatun olkapääni, ei vaivaa ei, toisin kuin ystävälläni, joka taasen ei kuntouttanut omaa leikattuaan ja kärsii siitä luultavasti loppuikänsä, kymmeniä vuosia. Ei kadehduta kyllä yhtään, ei.

Tietättekös te hoisinkastikkeen? Sen tuoksun? No meillä tuoksuu siltä. Vaikkei ole koko talossa hoisinia. Illan ajan olen miettinyt, olenko sekoamassa, nenäänkin tuoksuu mielestäni ihan selkeä hoisinkastike, tai vielä tarkemmin sanottuna hoisinpossu. Katseeni osui kukkamaljakkoon. Yli kahden viikon takaisiin gerberoihin ja aivoni sanovat poink. Nousen tuolistani ja haistelen ympäriinsä, tuoksu (haju) vie armotta kohti maljakkoa. Siinä se on, tosin ei hoisinpoasu, vaan mädäntynyt vesi. Kenen tekee mieli kokeilla hoisinpossua tämän jälkeen?

Hei onko ihme jos päänsärky temmeltää? Äkkiseltään katsoen pelkkää kuraa, se tosin on harhaa. Ajatelkaas, ostin neilikkakimpun viikko sitten ja nyt se on täydessä kukassa ja kaunis (piilottaa gerberoita). Pää ei ole yhtään kipeä, juuri nyt. Huomenna poltan rahaa, ei pidä kuitenkaan innostua, ihan vähän vaan, tein tori-ostoksia netissä. Voisin vaikka ruokakaupassakin käydä. Ketunkin kohtalo ratkeaa huomenna, kait. Huomenna voisi korkata myös vermuttipullon, rakastan jamesbondin juomaa, traimartinia, ilman jäitä, toki jäähdytettyyn lasiin tehtynä, ilman oliivia. Huomenna.

Ja ehkä, ehkäpä kuviakin voisi olla tulossaan, katsellaan, katsellaan,

viikonloppua, meille kaikille, nautitaan,
-tarjah-

Kääntynyt kylki

On tämä hyvä loma. Maanantaina vaan olin, eilen käänsin jo kylkeä:) tähänastinen loma huipentui nelituntisiin tupluureihin tänään, perheen miesväki kun kunnioitti väsyä mutsia poissaolollaan. Missä lienivät, fysiolookisterapeuttisilla väännöillään, sushia syömässä, kirkon museossa, kiinalaista syömässä ja keskiaikamuseossa, tämän yhden nukkuessa.

Huomenna on ainakin ajatuksen tasolla ulkoiluttaa nenänpäätä, jääkö se lehdenhakuun, jää nähtäväksi. Työpaikka muistuttaa olemassaolostaan vähän väliä, postitse ja puhelimitse, mutta minä päätin olla nyt lomalla, jos akuuttia tulee, he tietävät siviilinumeroni.

Meillä oli vakaa aikomus lähteä Tätsyä tapaamaan satakuntalaismaisemiin, siellä kuitenkin jyllää tauti ja minä olen itsekäs, en ehdointahdoin hanki tautia riesaksi, jos kuitenkin avuntarvetta tulee, varmana lähden uhmaamaan tautikohtaloa.

Tästä taasen juontui mieleeni kiintoisa postaus täällä plokistaniassa, liittyen tuohon tauteiluun. Tässä tapauksessa kuitenkin taudin levittämiseen, ehdointahdoin. Kiintoisaa keskustelua siinä käytiin, puolesta ja vastaan, onko oikein lähteä vatsatautisena lentokoneella tuntien matkan päähän lomailemaan. En ole tarkistanut viimeisintä tilannetta :)

Hankin tuosa yhden ylellisyyden. Aiemmin en edes tiennyt koko laittetta tarvitsevani, mutta keskilapsi kun omansa (synttärilahjansa) vei mukanaan, jäimme pulaan. Milläs me nyt kuplavettä teemme? Meidän vetemme näillä maankolkilla kun on aina ollut vähän maineessa, niin tänä keväänä olen ekan kerran vuosiin huomannut vivahteita veden maussa. Ja sen saa piiloon kivasti niillä kuplilla, hiilihapolla. Niin tulee vettä juotua riittävästi. Noh, viistoista egee kehiin ja laite on meidän, kiitos -kuinkas muuten- torin. Tuli ilman pulloja, ostin skaupasta kahdella kympillä kolme. Hh-pullo kuului kauppaan, irrallaan ostettuna olisi kolkytviis egee. Oli melko täynnäkin, se kuitenkaan ei ole kallis paukku, kympillä vaihtaa uuteen ja sitähän ei tarvittu. No, se siitä sanallisesta sekoilusta, meillä on kone ja vesi hapottuu taasen. Ja jos joku jotain ajattelee meidän putkistomme vaikuttavuudesta veden makuun, vaietkoon siitä puhumasta. Ajatuskin uudesta vääntämisestä vesilaitoksen kanssa saa mahalaukun kurtistumaan rusinaksi.

Ja voi teekkariparkaa, kuusi viikonloppua sukulaisia peräjälkeen, miten teekkarielämän oikein käy? Tiättekste muuten mitä ovat etu- ja takapeppu? Nyt minä tiedän.

Ja kun varmasti toistan itseäni, antakaatte se anteeksi, minun maailmassani tapahtuu niin paljon asioita, joista ei jää muistiini merkintää. Nimim. "miksi minulla on kolme samanlaista käsisaippuapulloa kaapissa?"

Näillä loma jatkuu,
tarja

kokoloma

Loma. Eka kokonainen loma ilman katkoja. Aikoihin. Eka päivä, mitäpä minä siten olen tehnyt? En niin mitään. Ollut. Miettinyt tulevia ja menneitä. Lähettänyt lapsen hakemaan noutoruokaa. Siinäpä se.

Olen lukenut uutisia, taustoja niille, blogeja, lehtiä, kirjoja, vähän kaikenlaista. Lomaepäsosiaalisuus iski, kaikenlainen osallistuminen on jäänyt, en ole osallistunut edes kommentoimalla ihania blogejanne, vaikka olisi ollut kivaakin, epek. Jonain päivänä.

Paljon on tapahtunut. Iloisia ja surullisia asioita. Järkyttäviäkin. Pelataan monilla korteilla.

Suuri asia viime aikoina on ollut keskilapsen muutto. Nyt todellinen ja kokonaan. Hänellä on uusi koti, ja hassu uutuus, olimme siellä vieraisilla, hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja hyvää seuraa.

Toinen suuri ja erilainen juttu on ollut ekalapsemme, se iso-sellainen. Olemme tavanneet häntä viime aikoina ihanasti usein. Tietty siihen on ollut vaikuttamassa surullisiakin asioita, mutta paljon myös iloa. Ja joo, minä olen nauttinut kaikkien lasten kanssa olemisesta ihan sielun kyllyydestä. Lapsiin luettakoon myös avominiä :) Lasten lisäksi muita sukulaisia ja ystäviä ollaan saatu tavata, tekee niin hyvää. Paitsi just tänään, epäsosiaalisuus on potenssissa sata.

Meidän oma kotimme taasen on näyttänyt todellisen luonteensa. Tämä talo, vaikka on suuri, on parhaimmillaan kolmen hengen kotina, aina kuitenkin avoinna majoittamaan vaikka useita yösijaa tarvitsevia. Talo alkaa muotoutua meille kolmelle. Tosin aikas kylmänä. Nähkääs, olen ollut jotakuinkin saamaton, taas. En ole teipannut ikkunoita. On meillä toki tuplat, mutta teipittä. Ja kun kivasti tuulee, sen tuntee ihollaan...

Kirpuilla olen käynyt, ilman kovin kummoista saalista, vähän nappeja ja sen semmoista, tuoleja, sänkyä, kirjoja... ne tuolit ja sänky menivät keskilapselle. Annoimme heille meidän vanhan kivan ruokapöytämme, siitä vaan on tuoli kerrallaan hävinnyt. Tuolit hankittiin torin kautta, tais olla kaks egee kappale, samoin sänky on torista. Isolapsen kummisetä antoi etukäteistupaantuliaislahjaksi (jee mikä sana) kaksi purkillista maalia, niillä sitten kuorrutetaan tuolit aikanaan.

Sängyllä on kummallinen tarina. Pikaisesti laskettuna me vanhan miehen kanssa nukumme sängyssämme numero neljä. Numero kaksi oli valkoinen rautasänky, se siirtyi jemmaan ostaessamme mielestämme kivamman kolmosen. Kolmonen taas väistyi saadessamme pyytämättä ja yllättäen nykyisen nelosemme. Kolmonen annettiin isolapselle mukaan hänen jättäessään lapsuudenkotinsa. No, lupasimme sitten tämän kakkosen keskilapsen matkaan. Paitsi ettei sitä ollut missään, ei kellarissa, ei vintillä. Minä kun tykkään tuota toria köyhyyksissäni selailla, iskin silmäni juurikin samanlaiseen. Nouto parilla kympillä ja keskilapsi sai lähes perintösängyn. Ja minä muistoksi siitä reissusta ISOn kiveniskemän tuulilasiin, ei omaani, vaan autoiseni. Saapi nähdä, mitä katsastusmies siitä tykkää, ihan pian on se aika. Minä en tykkää.

Mutta siitä minä tykkään, että aamulla avatessani silmäni oli valoisaa. Se taasen tarkoittaa sitä, että olen nukkunut, pitkästä aikaa.

Näillä sanoin julistan lomani alkaneeksi,
tarja

Lumella

Kakkaa lumella

Kakkaa lumella

Kakkaa kakkaa kakkaa lumella

Kakkaa lumella

Siitä se hätä kovinkin lakkaa

Lumeen kun laskee tuoretta kakkaa

Kakkaa lumella

Kakkaa lumella

Kakkaa Kakkaa Kakkaa lumella

Siinä yksinkertaisuudessaan fiilikset. 

-t-

Vihdoinkin toiveissa talvi

Ihanaa, helmikuu tuli ja voi, miten toivon tämän olevan talvea. Joulun ihanien lumipäivien jälkeen on pitänyt ihan oikeasti miettiä arkin rakentamista, näillä kulmilla on ollut vettä ja loskaa, loskaa ja vettä. Autostakin putosi pohja... nyt talvisten tunnelmien saavuttua olen ottanut uskollisen fillarini taas alleni, tuntuu hyvältä viilettää työn äärelle sillä.

Hyviä uutisia muistirintamalta, pääsen jatkotutkimuksiin, en tosin sen kuuklelääkärin vaikutuksella. Tai ehkäpä, en nimittäin ole eka enkä ainoa, joka on häneltä saanut epämääräisiä printtejä ja riaknooseja, tuo asia on nyt kuultu. Jees, jatkoa on tulossa, alkaen tällä viikolla.

Meiltä lensi toinen tipunen pesästä, nyyh. Tuntee ittensä niiin vanhaksi.Nyt meillä on säätiölapsia ja kotilapsi. Molemmat isot asuvat säätiöllä ja pikkulapsi sai viimein kauan kaipaamansa oman huoneen.

Vaikka meillä on isohko talo, huoneet ovat hassut peheen tarpeisiin. Hei miettikääs, kahteen kertaan huone ja keittiö ja kahteen kertaan hellahuone ja niihin tarpeellinen määrä oviaukkoja väliin. Kolme ulko-ovea, samoin kolme eteistä. Tuloksena kaksi makuuhuoneeksi sopivaa yksittäistä huonetta ja loput yhteisiä tiloja. Joo tiedän, olen tästä ennenkin avautunut, mutta kun mää tahdon taas avautua. Tai loppukoon avautuminen iloon kaikkien kotona-asuvien omasta tilasta. Ja jippii, minä saan pöydän ompelukoneelle ja muutamalle (!) muulle pikkujuttuselle... hyllytilaa, laatikkotilaa, tilaa tilaa tilaa... jotain hyvää, jos vähän surullistakin.

Ja vielä vaan, tralalaa, saimme mukavia uutisia viikonloppuna, niistä nyt ei vielä hihkuta ääneen, sanon vain jotain iloisista asioista, tralalaa...

Viikonloppu oli muutenkin hassunen ja mukava, meillä oli taas hälinää ja vilinää, ystävät poikkesivat kukkien ja viinipullon kera ja lisäksi saimme tutustua aivan uusiin ihmisiin. Nimittäin tämän uuden avominiän (vai onko parempaa ehdotusta hänen määritelmäkseen? miksi sinä sanoisit tyttäresi kanssa samaa taloutta asuvaa tyttöystävää? ) isä ja veli olivat muuttoapuna meidän väen lisäksi. Suuri padallinen soppaa ja suuri korillinen tuoreita sämpylöitä teki kauppansa. (sivumaininta, muista nyt hitto vie ostaa se uusi tiiviste uuniin, oli hassuntuntuista paistojälkeä, edellisen katkettua ja irrottua. ei saa kysyä syytä katkeamiaelle, ei tietoa nimittäin).

Ei hitsiläinen kuvia ei edelleenkään, muistotilaisuudenkin kuvat odottavat muokkausta, en saa koskettua koneeseen ja muokkausohjelmaan. Sanoisin, että "odottaa".

Näillä tähän viikkoon,
-tarjah-

Humma ja villisorsa

Miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin...

Näin sieluni laulaa, kerran toisensa jälkeen. On laulanut lauantaista. Suuren suuresti arvostamani appeni on siunattu. Upeat kummipoika ja hänen vaimonsa esiintyivät muistotilaisuudessa, pianolla ja upealla, sielua värisyttävällä lauluesityksellä, sielu vapisi sitä kuunnellessa. Aina villisorsan vaietessa nousee sieluun humma. Isolapsi lauloi tilaisuudessa, vaarilleen kymmeniä ja kymmeniä kertoja vuosien saatossa laulamansa hummani hein, mikä lienee oikea nimensä, ei tuo villisorsakaan oikea nimi ole. Tiedä noita. Aiemmin tuon laulun on laulanut lapsi vaarilleen, nyt sen esitti aikuinen nainen vaarinsa muistolle.

Nuo sieluun nousevat sanat kuvaavat tilannettani, pohjalla ollaan. Kirjoitin päivityksen luultavasti viikko sitten. Huomasin, etten ole julkaissut sitä, enää en klikkaa sitä julkisuuteen. Ei siinä salattavaa ole, se vaan ei ole enää ajankohtainen, olen nimittäin syvemmällä. Tämän vuoden työnteko on ollut nukkumattomuuden ja muistinpuutosanemian vuoksi kauhea. En vain nuku, en kylläkään ole väsynytkään. Muisti heikkenee koko ajan.

Keskilapsi pisti tänään ajattelemaan. Hän puhui minulle tuntemattomasta henkilöstä, että tämä henkilö on enemmän onnellinen kuin fiksu. Mietihän sinäkin, lukijani, kumpaa sinä olet, kumpaa mieluummin olisit tai voisitko muuttua, haluaisitko muuttua tai olisiko edes tarvetta muuttua. Itse en edes tiedä, mitä olen, tämä muistamattomuus tuhoaa minut. Jos ajattelisi kovalevyni olevan täynnä, niin mitähän se onkaan täynnä.

Olisi helppo yhdistää muistitilanteeseen vaikka tämä menetys. Liian helppo, asia, jonka joku jo yhdistikin. Mutta ehei, liian helppo. Eikä ole totta. Tämä on alkanut jo kauan sitten, nyt vaan levy näyttänee olevan piripinnassa.

Siunaus tapahtui kirkossa, jonka nuorena kuvittelin tulevaksi vihkikirkokseni. Kaunis kirkko, mutta ei minun vihkikirkkoni. Istuin penkissä, kuten niin monen monet kerrat aiemminkin, kälyn sanoin, tyynenä. Kyllä, itkemättä. Katselin kaunista kirkkoa, kuuntelin sen urkuja, tuttuja, kauniita. Yhden kerran kyyneleet nousivat silmiin, hetkellä, jolloin pienet lähtivät ruusujensa kanssa jättämään jäähyväisiä. Heidän jälkeensä kirkonpenkkien väliin jäi vana punaisia ruusun terälehtiä. Mieleeni nousi jotain symboliikkaa, en osaa sen tarkemmin selittää, se liittyi kuitenkin niihin terälehtiin, lapsiin, onnellisuuteen, iloon, en tiedä. Nielin kyyneleet.

Voi olla, että mieleen nousseilla ajatuksilla oli jotain tekemistä lukemani Ilolan kirjan, Usko, toivo ja raskaus, kanssa. Luen, palaan takaisin ja luen uudelleen. Yritän ymmärtää. Luen uudelleen myös siitä syystä, että onnettoman muistin vuoksi pitää tarkistaa. Näin kirja tulee luetuksi moneen kertaan. Tastula haastatteli telkussa kyseistä kirjailijaa taannoin, kirja ja haastattelu täydensivät toisiaan. Rauhalan fiktiivisestä kirjasta Taivaslaulu poiketen tämä kirja on faktaa. Kaikkiaan kirja on sellainen, että monelle tekisi hyvää lukea se, oppia vähän uusia tapoja ajatella. Ei ole yhtä totuutta. Meillä kaikilla on uskomme, ikioma, jollakin perusteella. Me olemme ihmisiä.

Nyt on jotenkin niin epälooginen kirjoitus, että päätän sen tähän. Muistaakseni. Ainakin ilman kuvia.

-t-

Lusikalla

Mieleeni nousi itsepintaisesti lausahdus lusikalla antamisesta ja kauhalla vaatimisesta. Itseäni koskien. Eikä nyt pidä kenenkään edes yrittää kuvitella, mihin tuo liittyy. Voin paljastaa yhden jutun, yllätysyllätyskuinkaollakaan,  tuo liittyy minuun.

Suuressa jaossa olen saanut lusikalla ja minulta nyt kauhalla vaaditaan. Eipä onnistu. Ei onnistu, vaikka koettaisin ajatella positiiviseati, unohtaa ja ohittaa paljon, vaikka antaisin tyynnyttävien ajatusten virrata... ei. Ja edelleen kehotan ketään olemaan kuvittelematta mitään, liittämättä mihinkään olevaan, näkyvään, tuntuvaan, kuultuun, nähtyyn, haistettuun, maistettuun, koettuun... ohi menee, varmasti.

No, nuo epämääräisyydet sikseen.

Kiitän osanotoistanne, ne ovat tärkeitä. Otitte osaa, vaikkei ole muuta tietoa kuin minun suruni. Meille kaikille tärkeä ja rakastettu läheinen nukkui pois. Nyt opetellaan uudenlaista elämää.

Uudenlaisen elämän opettelua auttaa se, että arki on palannut, erityismaininta arkirutiineille, huhhuh, niitä on kaivattu. Kaikkina niinä päivinä, kun ei ollut sovittuna jotakin tapaamista, aamukahvit juotiin puolen päivän jälkeen. Joskus valvottiin, aina ei, unta vaan riitti. Nyt kiitos arki palasi, lähdetään töihin ja kouluun. Ei tuommoista lomailua kenenkään kroppa kestä. Vaikkei minun lomani kovin yhtenäinen ollut, aina välillä töissä, vaikkei niin kovin pitänytkään. Jotkut asiat vaan pitää tehdä silloin kun ne pitää tehdä.

Lähiesimies tuli ekaa kertaa loman jälkeen käytävällä vastaan ja lennossa kysyi mitä kuuluu, ohi kipittäessäni sekunnin mietittyäni vastasin tuon klassisen ihan hyvää. Tähänpä hän otti kiinni ja mainitsi perääni jotain miettimisajastani. Olisinko siinä ohilaukassa voinut kertoa mitä oikeasti kuuluu? Kun minua aulassa odotettiin. En kertonut. Näillä mennään.

Vielä yksi juttu, minun arkeani, kävin kirpulla. Ostin lankaa. 27 kerää (ei ihan arkea). 12 euroa, 6+6. Ihan vain mielenkiinnosta katselin verkosta hintoja tuolle langalle... *hyrisee tyytyväisyyttä* vielä kun tietäisi sille käyttökohteen, hups...

Tehdään tästä vuodesta hyvä :)

Yksi on poissa.

Tyhjää.

Pikkulapsi sai antaa

suojelusenkelinsä

matkaan mukaan.

Tyhjää.

Luonto hellii kauneudellaan.

Rentoutetaan hartiat

Kiitos,
Kummisetä :)

Tämä täti viettää rauhaisaa uuden vuoden päivää ja kuluttaa lankoja pikkupikkusukkiin. Avasipa täti sitten pilleriltään telkun ja syksyllä esitetyn ohjelman. Ja kuinka voi tunteet nousta pintaan. Siellä haastateltiin konkurssin tehneitä. No joo, yksi heistä on kirjoittanut kirjan rakkauden  oivalluksestaan (okei, suoristin tuota sisältöä vähän), yksi viettää ulkomailla sairaseläkeläisen elämää ja yksi heistä lähti konkurssin jälkeen italiaan muutamaksi kuukaudeksi kevättä vastaanottamaan vaimonsa kera. Sieltä palattuaan tapasi luokkakaverin, joka johdatteli hänet uuteen työhön. Tässä pitäisi olla kuvituskuvana sellainen pieni musta punasarvinen ja - häntäinen tyyppi, just joo. Olkoon se pieni punainen tuossa vasemmalla... Koko ohjelma oli alusta loppuun niin absurdi, että kihisen. Missä on se pieni ihminen? 

Jos annan savun vähän laskea, annan ajatuksen vaeltaa eiliseen, viime vuoteen. Tuli, oli  ja meni. Sekä vuosi, että eilinen. On niin helppo kirjoittaa valitsemistaan asioista, antamatta niiden kurjien nousta esiin. Tuossa jossain vaiheessa, kait tänä syksynä, sain kommenttilootaan kommentin katseen kääntämisestä itsestä poispäin. Niin. Tämä vain on se paikka, jossa saan ajatella vain itseäni, omia tuntojani, itsesensuurilla höystettynä. Itsekkäästi kirjoitan vain omia juttujani, voisin toki laajentaa ja herkutella yksityiskohdilla, se on kuitenkin tarpeetonta. Minä päätän, minä kirjoitan ja minä olen itsekeskeinen. Oma valinta. Ne ovat aivan muut ympyrät, missä muusta avaudun.

Suru ja pelko ovat olleet kuluneena vuonna hyvin lähellä. Onneksi olen aina vaan paremmissa voimissa, kiitos (taas, edelleen) onnistuneen kilpparilääkityksen, toki pitää rajoitteena muistaa (!) muistiongelmani. Se vähän hidastaa, mutta näillä mennään.

Onnekseni ilo ja onni ovat kulkeneet myös mukanani, niitä arvostan joka päivä. Nythän on niin trendikästä mainita hetkestä nauttimisesta, minä siis myös. Olen huomannut päivissä aivan huikeita onnenhetkiä, kun vaan rentouttaa hartiat ja antaa ajatuksen pysähtyä. Ja ihan oikeasti, ellei ole kiire, antaa sille luvan, nauttii hetkestä ja siitä, että voi vaan olla juuri siinä, on se sitten mikä vain.

Näillä eväin lähdetään tähän vuoteen, kiitos teille kaikille mukanaolosta, kommenteista ja ystävyydestä, jatketaan ja rentoutetaan hartiat :)

Viattomien lasten päivä

Täsä mittä viatont ol. Kuha ny vvaa otsiko sai kirjotta, kalentterii ko kattosi.

Olen olemassa. Siitä on hyviä tuntemuksia. Koko syksy on ollut sanalla sanoen raskas, monelta kannalta. Onneksi vastapainona on ihania asioita. Niistä ihanuuksista olemme saaneet joulun aikaan nauttia.  Kaksi kuormaa laivantuomia "omiamme", tärkeitä pieniä ja isompia, yksi autollinen toisia omiamme tuolta nääsvillestä, kaksi hurmaavaa nuortaparia yllättäen, yksi mukava "adoptiolapsi", kummisedän tapaaminen, tätsy seurueineen hyvissä voimissa, vanhan miehen vanha isä tilanteeseen nähden hyväkuntoinen, siinä onnea. Omat muruset ovat olleet ilonamme ja lähellämme. Onnea.

Insinööri tuli kotiin

Valkea joulu, pakkasta, auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja juomaa. Onnea. Yllättävä villasukkatehdas tuotti muutamat sukkelit, muuten joulupukki toi tonttujen tekemiä lahjoja. Ei mitään mahdollisuutta muuhun kuin tonttutehtaiden tuotantoon tänä vuonna.

Onko tämä jo
ylikukkinut?

Minkäänlaista kiiltokuvajoulua ei ole ollut. Ei olla pukeuduttu parhaimipiime, joululaulut eivät ole kaikuneet, siivoukseksi on laskettu imurointi, kortit läksivät viimeisenä mahdollisena päivänä postiin, kukaan ei leiponut ihania joululeivonnaisia (ei silti, ei niitä kukaan olisi syönytkään), lapset eivät ole kilvan leikitelleet kuusen äärellä... noiden sijaan ollaan syöty kaksi kinkkua, tai siis oikeastaan kolmattakin, kaikki ollaan venytty mukavissa asustuksissa, telkkukin on pauhannut, kynttilöitä on poltettu, kuusta ihailtu, se oli ainoa koristeemme (haettiin se taas kirkolta, meidän metsä on siellä), ollaan tavattu sukulaisia ja ystäviä, juotu litratolkulla kahvia ja pikkuisen viiniäkin, nukuttu, pelattu ja luettu, ja  joo, syöty riittämiin särkylääkkeitä, meillä kun on noita nuuskuttajia riittänyt (hahaa, en minä), ja kyllä, meillä ollaan naurettu, iät ovat pidenneet huomattavasti kaikilla mukana olleilla.

Yksi erikoinen ja mieltäni sykähdyttänyt tapahtuma on ollut, isolapsi kun uuden auton itselleen osti. Takuuaikana siinä ilmeni vika, joka on auton vienyt toistamiseen pukeille. No joulunajaksi muru sitten sai sijaisauton. Huoh. Miten sen nyt sanoisi.

Tikka hakkaa,
taustalla
sembrianmänty

On aika mukava auto autonen, sen hinnalla saisi parikin minun autoani uutena. Neliveto, vähänkö olen kade. Ajomukavuus ihan omalla taajuudellaan, enpä ole ennen kokenut ( tai siis en nytkään tietty kokenut, sillä kun oli lupa vain muruni ajaa, ihan vaan vieressä istuin). Kaikki tapahtuu nappia painamalla suitsaitsukkelaan. Matka sujuu kuin kehdossa keinahdellen, sulavasti. Äänentoistolaite poimii takapaksista kassista tabletin soittolistan ja toistaa sitä, milloin soinnahdellen, milloin basson jytkeellä. Toki sillä soittaakin voi, ratista puhelinta säädellen. Huoh.

Talvi yllätti hakkaajan

Automaattivaihteinen lulla. Nyt ymmärrän vähän enemmän tuonmerkkisillä autoillaan ajavien kuskien aiheuttamia reaktioita liikenteessä. Se vaan toimii kuin unelma, kiihtyy nanosekunnissa, hyrrää ja on silkkaa ajonautintoa. Olenkohan hehkuttanut rarpeeksi. Varmaan. Voi ehkä tihkua läpi, että tykkään hyvästä autosta ja varsinkin hyvällä autolla ajamisesta. Olen liikenteessä kuin kotonani. Josta puheen ollen, pätevyydestä puuttuu edelleen kaksi päivää. Ehkä keväällä voisi olla aikaa hoitaa ne pois alta.

Tiäks muuten mikä tuo on, tuon ekan kuvan kohde? Vihjeenä voi sanoa, että sen otatti lapsi, joka aina miettii miksi. Miksi mitä ja miten. Ehdotuksia?

Näin eväin kohti huomista työpäivää ja sitten juhlistamaan vaihtuvaa vuotta, palataan linjoille, voikaatte hyvin :)

Kissin ruokakuppi hukassa

Järjetön kiire töissä. Tai oikeemmin ei kiire, vaan loputon määrä tehtävää. Viimeisen työpäivän ennen joulua pitäisi olla ensi viikon lopulla, ei takuulla ole. Tulossa taas aamustailtaanviikko. No, se on vasta ensi viikolla, nyt on nyt.

Eilen taisin julkkiskokin selän takaa ostaa muutaman paketin tipusen jauhelihaa ja siitä pyöräytin massan, vähän perunahiutaletta, sipulaa, kermaa ja mozzarellaa seassa. Se olikin se onnistunut osuus... liki kaksi kiloa lihaa, nyt ei jäljellä muruakaan siitä. Miten niin meillä ollaan lihansyöjiä?

Viikko lakkiaisista ja lattialla on kummia juttuja. Laatikollinen viinilaseja, kausi(joulu)valot, kassillinen tyhjiä pulloja, kuihtunut kukka-asetelma (joo, lattialla), korulippaita muutama... joo, itekin ihmettelen.

Tänään taivaalla oli outo valoilmiö, pyydystin sitä ja kolmatta adventtikynttilää kameralla. Onnistuinkin, mutta turha haaveilla kuvien käsittelystä julkaisukuntoon, pöytäkoneelle ei taida päästä. Täällä lanitetaan. Kolmella koneella Simit seikkailevat, kaksi prisessaa ja yksi toisen sukupuolen edustaja paahtavat menemään. Niin, tässä kohdassa pitää mainita meillä olevan uuden "adoptiolapsen", mukavan sellaisen, punatukkaisen :)

Joulukorttitehdas käynnistyi tänään, vain merkit puuttuvat. Niillä nyt ei niin kovin kiire ole, onhan jouluun vielä aikaa ja toisaalta maksan joka tapauksessa täyden hinnan, hups vaan.

Firman pikkujoulutkin kuitattu, ihan uusin kipsinkopsin kengin. Ekat monenmoneen vuoteen, kengät siis. Tosin muistin myös, miksi nämä tyyppijuhlat olivat ekat monenmoneen vuoteen. Sekä seura että tarjoilut olivat huippua, mutta pintaan nousi rankkoja asioita menneisyydestä, ei kuulu lempitapahtumiin tällaiset pippalot.

Näillä eväin alkavaan viikkoon, voidaan hyvin, kaikki :)

PS. Otsikon viittaus kissiin tuli selkäni takaa, liittynee simittämiseen...

Väsynyt mutta onnellinen

Noilla sanoilla päivitin eilen naamakirjani. Toukokuusta saakka takaraivossa vaikuttanut hetki on eletty, onnellisesti ohitettu. Keskilapsi lakitettu. Jakku valmis ja hattu päässä. Seuralaisenani on suunnaton väsymys. Suunnaton.

Lakituksesta

Onnellisuuteni kumpuaa kaikista lapsistani. Upeat lapset ja ylpeä äiti. On kovin vähän sanoja, joilla kuvata tunnettani noita sanoja paremmin. Ehkä tyytyväisyys voisi olla täydentämässä.

Sankarin malja

Perheellemme tutulla tavalla valmistauduimme lakkiaisiin. Viimeiseen hetkeen. Murut aiheuttivat hilpeyttä valmistelujen lomassa, en ennen ole kuullut kenenkään muun tinkineen samana päivänä sekä hautaustoimistossa että apteekissa, kummassakin onnistuen...

Juhlajuomat hankki isolapsi, mukanaan tarkka (!) ohjeistus hankinnoista. Tulokseen hyvin tyytyväinen äiti. Tilkka itsekeitettyä tyrniglögisiirappia onnittelumaljan pohjalle ja päälle Demi Seco Cavaa, luomumallia, nam. Autoilijan versiossa oli kylmää mustikkaglögitiivistettä (lienee sen maineikkaan turkulaismehutehtaan tuotantoa, sen joka tekee valkoherukasta kuohariakin) ja omatekoista kuplavettä, mielestäni onnistunut yhdistelmä. Illalla prinsessan  tytsykät saivat vaaleanpunaista kuplajuomaa, merkiltään Las Morias. Mitään tietoa hinnoista ei ole. Kaksi laatikollista meni. Tai ei ihan, taitaa olla pullo kumpaakin vielä jäljellä.

Tässä ovat onnittelujuomat

Ruokana tarjosimme jamaikalaismaustettua kanaa, bataattiperuna- ja polentapalsterilaatikkoa, keltajuurista ja muista vaaleista juureksista tehtyä uunirosollia (ei siis keitettyä kamaa, vaan pahdettua), bataattifetasalaattia, marinoitua papusalaattia, salaatinkastikkeena balsamicosiirappia, focacciaa valkosipulilevitteen kera ja jälkkärinä minivalkosuklaapannacottaa. Juomana valkoviini hanasta ja vesi. Lapsia ei mukana ollut, ellei lasketa itetehtyä.

Kaffen kera lakkikakun lisäksi oli minimuffareita italialaisella marenkikuorrutteella, koristeenaan sokerimassasta tehty nappi, miniwhoopiet sitruunatäytteellä, daimkeksejä sekä taateli- ja kanelileipiä. Kantavana ajatuksena menussa oli joulun läheisyys, mutta ei jouluruokaa. Ei punaista, muuta kuin tomskut leivässä. Lisämausteena kaikki ruoka oli gluteenitonta ja vehnätärkkelyksetöntä. Jos leivonnaiset olivat ns. taviksia, niille oli gluteeniton vastaava. Kumpikaan noita tarvitsevista ei ollut mukana.

Tavallisesti tässä perheessä vietetään Itsenäisyyspäivää kuten monet muutkin, tuntematonta ja linnanjuhlia katsoen, herkkuja syöden ja itsenäisyyskynttilöitä poltellen, meillä lisäksi joulukortteja tehden. Tänä vuonna tavallisuuteen tuli muutos, kynttilätkin ikkunoilla sytytettiin vasta puoli seitsemältä. Korteista ei ole edes ajatusta olemassa. Linnanjuhlista tiedän vain lööpissä näkyneen hoikan naisen päällä olleen puvun, en tiedä edes väriä... joku varmaan teki tai oli tekemättä jotain, samoin joku varmaan sanoi jotain tai...

Ruokakuvia ei kukaan ottanut

Oli aika erikoiset/erilaiset nuo juhlamme, koko päivänä tapasimme vain yhden sukulaisen. Vieraat olivat ystäviämme, sekä sankarin että meidän vanhempien. Sukulaisia oli toki kutsuttu, mutta kullakin oli syynsä olla olematta paikalla. Saimme viettää hyvän päivän, itsellä kuitenkin morkkis huonosta emännöinnistä. Minulla oli kuitenkin syyni, miksi tein niin kuin tein. Minun hyvä päiväni jatkui vielä yön ylikin, saimme pitää isolapsen kummitädin miehineen vielä pidempäänkin. Onnellisuutta. Rakas, tärkeä ystävä.

Kun jäimme perheen kesken, iski totaalinen väsymys. Mitä tein? En mitään. Vain olin. Söin pari ruisleipäpalaa valkosipulilla. Taisin kumota yhden pullonpohjan. Luullakseni näin telkusta sen ei menny niinku-ohjelman, muistelisin heidän tehneen jotain hassuja narusta roikkuvia havukimppuja, en ole varma. Sukkaakin olisi voinut kutoa siinä ollessaan tekemättä mitään, mutta ei ahteri liikahtanut lankoja hakemaan. Yön nukuin kuin kuollut (anteeksi kielikuva), aamulla heräsin kelloon ja hinasin itseni leipätyöni äärelle.

Kuuklelääkärin diaknoosi (josta taannoin kitisin) tuli tänään kumotuksi, oma henkilääkärini oli samaa mieltä kanssani sen vaikutuksesta kehooni. Huh ja pah, helpotuksen huokaus. Miksi sitten en heti puhunut henkilääkärilleni tästä muistiongelmsta? Kyllä hän tietää siitä, mutta puhuin työterveyslääkärille, koska ongelma liittyy työntekooni, työhön, jossa olemattomasta muistista saattaa olla haittaa, huonolla tuurilla jopa vaaraa. Tuota viimemainittua vähän pelkään. Suuri osa ammattitaitoani on selkäytimessä ja sieltä nousee osaaminen ja tilanteiden hallinta. Mutta mitä jos ei nousekaan? Kaiken lisäksi muistiani on tutkittu työterveydessä jo aiemminkin. 

Tulee mieleeni jostain jossain vaiheessa lukemani jonkun lääkärin kommentti kilpirauhaspotilaista. Hän sanoi, että kilpparia potevilta pitäisi kieltää ainakin väliaikaisesti ajokortti. Näin jälkikäteen olen samaa mieltä. Sekä liika- että vajaatoimintaisilla on kognitiivisia haasteita, joita ei itse välttämättä edes tunnista. Mutta totuuden nimissä on sanottava, että olisinpa halunnut nähdä lääkärin, joka olisi maininnut minulle ajokortista... minut tuntevat lienevät samaa mieltä...

Voikaa hyvin,

Mikä päivänvalo?

Ei täällä sitten mitään päivänvaloa viikonvaihteessa ollut. Tänään sen sijaan oli, näin ikkunasta. Lakipöytä sitten valmistui, olen sen jo suhulakannutkin. 

Tänään sipaisin viimeiset liimat hyllyyn, joka niinikään sai päälleen lakia. Hylly lienee ostettu esikoislapsen ollessa kovin pieni, ihan oikeasti mappihyllyksi. Siitä alkaen se on valitettavasti seilannut mukanamme, aina sitä on jostain ihme syystä tarvittu. Ja näytetään tarvittavan edelleen. Se kun oli susiruma, ajattelin, ettei se ainakaan rumene lakikäsittelystä. Olen edelleen samaa mieltä.

Ja kuten kuvista saattaa päätellä, päivänvalo oli tuli, oli ja meni, ainakin vartin tänään. Emme kuitenkaan samaan aikaan osuneet päivänvalo ja minä lakikirjani kanssa samaan paikkaan. Kuvista näkyy, miten työni jälki on kohtalaisen tuoretta, liimavesi vielä kosteana. Tavoitteeni ei missään tapauksessa ollut olla millintarkka, siinä onnistuin mielestäni loistavasti. Sinne päin kaikki. 

Kuvata kun en osaa, klikkailen vaan ja tulos valitettavasti näkyy oikeassa laidassa. Toinen salamalla ja toinen ilman. Huhhuh. Onneksi en osallistu mihinkään valokuvauksen kauneuskisaan, onneksi tämä on vain päiväkirja ja tähän otettuja kuvia. Olisi ihan mukava perehtyä valokuvaukseenkin, niitä mukavia perehdyttäviä juttuja vaan olisi niin paljon, Ei vanha jaksa... 

Ja tässä voi vielä lisätä, että perehtyminen vaatii myös muistia. Minun piti tänään tehdä marsipaaniruusuja. Mietin ja mietin pienessä päässäni, en saanut mitään muistikuvaa mieleeni. No, ajattelin, että kun vaan otan sen marsipaanipallukan tassuuni, käsi muistaa liikkeen. Ei muistanut. Joitain satoja ruusuja tehneenä. No, tämäkin on juttu, joka ei jää ihan niineen tekemättä, maailma on täynnä kaikenmaailman juutuupeja, mutta kertoo kieltään muistini tilasta. Kun edes lihasmuisti ei pelitä. Minä kun en koskaan kiroile (edelleenkään...), voisin sanoa tässä vaikka "voihan pahus".