Aina voi saada mitä haluaa. Nih.

Aina voi saada mitä haluaa. Jos on tuuria.

Läksin tuossa eilettäin, luulin niin, viimeiselle työkeikalle ennen lomaa. Lähtiessäni pyysin perheen miesväkeä laittamaan kuohuvaisen pullon kylmään.

Otettinpa sitten lasilliset melkein-lomalle. En luultavasti tahtonut riittävästi.

Kuulin ihan omissakin korvissani, kuuntelin kauhuissani, kun sanoin piip voivani tulla vielä ensi viikolla uudelleen. Voi hitsinpimpula, mikä taukki. Ääliö. Typerys. Vajaaälyinen. TYPERYS.  Miksi minä sen tein? Jo sanoessani tajusin idioottimaisuuteni. Ensi viikolla, *sensuroitu*. Eikö aikuinen ihminen ymmärrä, että omasta jaksamisestaan pitää huolehtia? Tämä ei ole sitä. Olen tehnyt töitä tähän saakka, antipakko. Olen kuvitellut jaksavani. Ja piip. En jaksanut. Torstaina keikkojen välissä otin kahden tunnin päikkärit. Samoin eilen. Onko tervettä? Ei ole, sanon minä. Piip. Loman tarpeessa.

Se siitä, joskus ei ole sitä tuuria.

Saanko esitellä, harmaannutettujenkeittiönseinienlautojen viimeinen koti. Kompostikehikko. Ei-niin-harmaat vielä. Ja edessään ainukainen, aivot-solmussa-mikä-se-onkaan, kesäkurpitsan taimi. Pötköä pukkaa. Olen höpsötellyt varmuuden vuoksi kukkien siitepölyillä sadon varmistamiseksi, sen verran vähän öttiäisiä tänä kylmänä kesänä ilmassa on lenneskellyt.

Niin, se keikko on siis tuo takimmainen, vasemmalla, vino. Muut ovat vuosien varrella rautakaupasta ostettuja valmiiksi lovettuja lautoja. Tuo takavasen kehikko on siis tehty keittiön seinistä puretuista laudoista, kulmapuut rautakaupan kakkoskakkosta ja harmaus maalikaupan rautavihtrillistä. Etuvasemmalla kirsikkapuusta riippuva kompostisiivilä. Taustalla vihreys kuuluu naapurin Ville-sedän pihalle.

Pikkulapsi vanhan miehen kera päätti tehdä myös toisen jalosteen keittiön seinälaudoista. Ritarirasian. Kas tässä.

Huomatkaa trendikäs kynsilakka. Herrahenkilöllä. On kuulemani mukaan pesisleirin työasuun kuuluva. Jaa.

Ja tässä se viime postauksessa ihmettelemäni kumma kasvi, jota emme tunnista, kait. Jos nettiin on uskominen, se voi olla "venäläinen rakuuna, joka maistuu niin piip, ettei kannattaisi käyttää ruoanlaittoon". Metrin mittainen. Siinä rehottaa. Sillä on tuuria.

Ja tässä kun nyt pihaa katsastellaan, seuraavassa kuvassa meidän savupöntsä. Luulen, ettei sitä ehkä ole täällä näkynyt. Isäni kehittelemä siis, vanhan kiukaan sisään rakennettu kannakkeet ja setäni hitsaama savustuslaatikko siinä sisässä. Voi käyttää puruilla ja ilman, me usein kypsennämme juttuja ilman lastuja. Nam. Kansi on muuten jumalattoman painava, ei tuuli vie. Edessä satoisa kirsikkapuu. Mitä nyt muutaman kerran viikossa kärventyy... ja elpyy.

Tämä ammukaksikko sen sijaan ei ole kotipihastamme. Katsokaas niiden ilmettä. "Mikä kaupunkilainen tuokin tättänä kameransa kanssa oikein luulee olevansa"? Mutta eivätkö ole kauniita? He siis?

Ja kieroonkasvanut kun olen, en voi olla ihmettelemättä. Mikä järjenpoikanen tässä on? Kotimainen maitofirmamme tekee maidolleen kalliilla rahalla tölkin, josta juoda suoraan, oikein muovireuna ja kaikki. Mitä tekee suomalainen? Kaataa sen kertakäyttöiseen läpinäkyvään muovimukiin. Raha palaa eikä jätevuorista nyt keskustella. Tätä kuvaa en viitsinyt viereiseltä kanssamurkinoijalta ottaa, varmuuden vuoksi otin ikkunan läpi ulkona olevalta maidonjuojalta. Taustalla asiaan kuulumaton takalisto, hän (henkilö siis, ei takalisto) joi asianmukaisesti olutta kertsimukista.

Yhteenvetona voisi lausua seuraavaa: Kesän lämpö taitaa lähestytä, niskani ainakin on sen verran tumman punertava, että on ainakin vähäsen tainnut mollikkaa saada. Palataan taas, kun on asiaa, vietetään me kesää, kuka lomalla, kuka jossain muualla. Nautitaan :)