Vain alitajunnalla on lupa...

Ihmismieli on kummallinen,

ainakin minun mieleni.

Olen käynyt itseni kanssa vääntöä siitä,

miten se ja aiemmin kertomani

syöpäpeikko vaikuttaa minuun.

Ja mitä minä olen tehnyt?

Olen antanut vain alitajunnalleni

luvan työstää sitä asiaa.

Käteni ja ajatukseni

ovat tehneet aivan muuta.

Koko ajan.

Kirpulle piti päästä:

Nappikauppaan siis.

Euron pokkareita hyllyyn, kevyesti keskelle päivää :)

Ja kankaita pit hamstrata:

Kevätväriä taloon

Sitten se suuri asia.

Veljen lapsilla on tulossa synttärit,

leikkimökkiin siis

herkkuja ja kahvikalusto.

Seitsemää sorttia:

Mustikkapiirakkaa

Vadelmakermakakkua

Kääretorttua

Ranskalaisia vohveleita

Suklaapikkuleipiä

Donitseja

Porin plareja

Kuva suurenee klikkaamalla...

Huopaa, puuvillalankoja, maalia, vanua

(Ikean tyynyistä) ja helmiä.

Ja aikaa.

Paljon aikaa,

näillä taidoilla...

Ja vielä pöllötyyny ja hernepusseja.

Kussakin pussissa on

grammalleen kaksisataa grammaa herneitä,

pikkulapsi punnitsi.

Pusseissa on kirjaimet,

joista muodostuu oikeassa järejstyksessä

sankarin nimi,

toisella puolella ovat numerot

yhdestä kahteentoista

(kuten kellotaulu):

Nämä on tehty kierrätyskankaista ja

opettelin käyttämään liimaharsoa.

Tustalla rakennuspaperista

ja kartonkipakkauksista tehty lahjakassi.

Tyynyn pakkasin lahjakassiin

ja herkut astioineen yhteen

ja hernepussit toiseen

itse tekemääni pakkaukseen.

Tukena pakkauksissa on sisällä

isommassa kenkälaatikko

ja pienemmässä teerasia.

Sarjakuvat ovat kannettomasta kirjasta,

joka on odottanut hillottuna

juuri tämänkaltaista projektia.

Hörsöt puuttuu, ne vielä ja sitten paketit matkaan.

Ja koskei pysähtyä voi, niin jotain on tehtävä.

Vanhan talon vanha mies ja pikkulapsi ovat toimitsijatehtävissä painikisoissa. Vihdoinkin siis kotona yksin. Imuroin kodin pää punaisena. Kastelin kukat. Pesin konekaupalla pyykkiä silitykseen... Värjäsin juurikasvun. Tiskasin. Petasin ja tuuletin. Ja sitten pyörittelinkin peukaloita miettien, että mitäs sitten?

Nyt päätin haluta kupin kahvia. Mistä sitä helpommin saa kuin painikisoista? En ole itse milloinkaan ollut painia katsomassa.

Sinne siis. Ja kyllä, teki vaikutuksen. Tyttöjä ja poikia. Nuoria ja vähemmän nuoria. Suuria ja pieniä. Kaikenlaisia.

Ikivanha pesäpalloäiti kun olen, en niinkään seurannut suuria urheilullisia saavutuksia,vaan seurasin itselleni tyypillisesti

jotain aivan muuta. Seurasin ihmisiä. Miten painikisoissa ollaan?  Minkälaisia rooleja ihmisillä on? Kuina käyttäydytään? Kannustetaan? Voitetaan ja hävitään? Iloitaan tai surraan?

Ja huhhuh!! Kaikella tavalla!! Niin kuin vain suomalainen voi!!!

Mieti pienen pientä sintin kokoista tyttölasta,joka haluaa voittaa.

Se vääntö!Se ilme, kun voitto tuli kotiin!

Entä tappion hetkellä? Kuinka siinä ollaan tunteella mukana. On se sitten pieni tai iso se painija, tappio harmittaa niin vietävästi.

Itkukin tulee, pieniltä ja isoilta, tytöiltä ja pojilta. Kenkutus tihkui.

Ainakin yksi katkennut käsi. Näin sen lennon, ja varsinkin sen alastulon, auts!

Ja miten ne samat kamalat vanhemmat löytävät sekä pesäpallokentän

että painimaton reunalle? Ne, jotka sättivät ja haukkuvat varmasti parhaansa tehnyttä lastaan. Sitä huutoa hävetti kuunnella.

Oli myös vaikuttavaa nähdä niiden pienten painijoiden erilaisia asenteita. Joistakin näkyi jo metrien päähän voitontahto. Toiset olivat mukana vähemmän raivona kuin toiset. Jollekin paras palkinto oli se, että sai olla mukana, jollekin se, että mummo kehui hienoa suoritusta. Tietysti mitali oli hieno juttu, jollekin kuitenkin pronssi oli pettymys... taisi olla kuusivuotias...

Eilen Satakunnanretki, huomenna anoppilaan. Ja maanantaina koko perhe kotona, tehdään lammasta.

Tein eiliseksi mukaan osuuskaupan lehdessä aiemmin keväällä olleen appelsiinikeikauskakun. Minun makuuni kaipaa tuunausta tuo ohje, ehkäpä fariinisokeria tai jopa ruokosokeria, pitääpä miettiä, vahvempi maku joka tapauksessa.

Alitajunta töissä edelleen, kuten huomataan, jutulla mittaa aina vaan. Nyt lopetan, ajattelin avata viinipullon ja odotella painiväkeä kotiin ;)