Hullunmyllyviikko

Hullunmylly kuitenkin rauhoittuu huomisaamuna lähtiessämme ajamaan kohti ystävämme äidin siunaustilaisuutta. Ilmatieteenlaitos kertoo tulevan ajosään olevan surkea, joten mikäpä siinä sitten, rauhassa ajeleksitaan.

Viikko on pitänyt sisällään niin päättömiä juttuja, että on korkea aika viikonlopun tullakin ja rauhoittaa tilanne. Viikkoon on mahtunut yksinhuoltajuutta, kokkiohjelmaa, painiharkkoja, maailman rankin a-tilaisuus, iltatöitä, väliin jäänyt kahvakuulailu, kaksi kertaa salilla (joista toinen meni ihan harakoille, ellei lasketa maailmanparannuksen huippuseuraa), kannukaupalla kahvia, lopptyötään tekevän keskilapsen stressailun seuraaminen, ihan oikeiden työtöiden tekeminen ja kokonaisen tunnin ei-mitään-tekeminen. Edellisten lisäksi kymmenentuntisia yöunia, sopii vaan laskea nukkumaanmenoaikoja, ihan normi työviikko kuitenkin...

Nyt on sangollinen pinaattikeittoa, jättipakkaus saman kokin tekemää sienisalaattia, odotuksessa pari pulloa skumppaa ja hyvää iltaseuraa kotona. Mikäs tässä ollessa, huominen kyynelineen tulee ja sen jälkeen kokonainen päivä perheen kanssa kotosalla. Ajatuksen tasolla on sunnuntainen mahdollinen avannossakäynti, se pitää kirjoittaa näkyville, jotta sille on edes teoreettinen mahdollisuus toteutua.

Ja naamakirjaan heittämäni kuvatus, joka jotenkin niin kolahti... kirpulla taas...

UFO

Minulle vapaasti suomennettuna "ei-ihan-valmis-,-vieläkään"

Onko muita yhtä pöhköjä? Entä parempia selityksiä?

1. sytomyssy, lanka loppui kesken

2. neulepusero, hihoja uupuu, mitenkähän ne pitäis tehdä?

3. huivi, ei jaksa koukuttaa

4. tawashi, telkkuohjelma loppui kesken

5. sukka, liikaa vähennetty silmukoita jalkaterästä, purkuun

6. omaan pipoon ei edes lankoja vielä hankittuna, ehtineekö valmiiksi näillä lumilla? ei kai vaan lankakauppaan tars mennä?

7. wingspaniin ei ole löytynyt kutittamatonta oikean väristä lankaa vielä, samako lankakaupanpuutosanemia?

8. vanha mies tilasi sukat, hohhoijaa, milloinka alkaisi? kädetkin kuivuu...

9. pikkulapsi tilasi myös sukat, hahhahhaa, monet vanhat mahtuvat vielä

10. tusina sukkaparia odottaa lankojen päättelijää, oi kuka, oi kuka sen tekisi?

11. omat ekat palmikkosäärystimet ovat hävinneet ennen ensimäistäkään käyttökertaa

12. miksi kaikki tekemäni huivit/tuubit kutittavat? Tai oikeammin pistelevät/polttavat/raastavat/uurghh!

13. miksi tässä talossa jäähtyy kahvi heti kuppiin kaadettuna?


on tää niin... niin... niin siis talvi :)

Ja joo, nyt ei valiteta liiasta valosta kuvissa, sitä kutsutaan auringonpaisteeksi

PS. Eilinen kuntosali

Voisko joku neuvoo?

On nimittäin pieneen päähän päästetty aivan liikaa tietoa. Minä, kuten ilmeisesti aika moni muukin omassa blogissaan, olen ihmetellyt blogini kuvien kummaa tummuutta, suhruisuutta. No, blogistanian ihmeellisessä maailmassa olen törmännyt tiedonhippusiin, joita en pienen pienillä aivoillani osaa yhdistellä mieleisiksini. Siis.

Olen ymmärtänyt mm. tummuuden kuvissa johtuvan ehkäpä kuukleplussasta. Sitä ei käsitttääkseni ole itse millään lailla tarvinnut ottaa käyttöönsä, kuukelimiehet ovat päättäneet puolestamme.

Ja edelleen, mikäli mitään ymmärrän, ovat tehneet sen ainakin minun kannaltani pirullisesti. Tiedän jopa, mitä täppejä pitää klikata sadakseen ko. automaattisen "palvelun" pois päältä.

Nyt tulee se haiseva raato: saadakseen nuo täpät kilkatuksi pois, pitää ensin kirjata itsensä kyseisen palvelun käyttäjäksi. Ja samalla hyväksyä joltisenkinmoisen nipun oikeuksia kuukelimiehille omiin tietoihini, mm. sijaintiini, jonka jakamista en tule milloinkaan sallimaan. Ei pöytäkoneeni, läppärini, tablettini eikä puhelimeni todellakaan tarvitse tietää sijaintiani, sitä kautta ei muidenkaan sitä tietää tarvitse, riittää, kun itse tiedän. Tuonhan voi kuitata poistamalla itsensä tuon täppäilyn jälkeen ko. palvelusta, samalla kuitenkin saa sanoa hyvästit muunmuassa keemailpostilaatikolleen, myös muuta menettää. Näppärää, kuukelipojat.

Nyt siis pyyntö: osaatko neuvoa jonkin tavan, jolla nuo kuvat saa näkymään alkuperäisinä, joutumatta pakkosijoitetuksi kuukleplussaan?!

Minä en pidä siitä, että joku muu päättää puolestani mitä haluan. En elävässä elämässä enkä varsinkaan missään bittimaailmassa. Päätän itse. Ja toisaalta, ei se keemaili mikään välttämätön minulle ole, kyllä tarpeen tullen siitäkin luovun. Nih.

Voi kiltit, tietäkää joku ja kertoka sitä ilosanomaa meille muillekin, kiltit!

Saran kettuarvonta

Hei kaikki lukijaiset, 

nyt kipin kapin osallistumaan 

Saran kivaan kettuarvontaan 

hänen mukavassa 

Valkoinen päätyaita-blogissaan. 

Samalla ehtinet tutustua 

hänen rintamamiestaloonsa ja 

taitaviin käsitöihinsä, 

hei, ala mennä :)

Onko kuppi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

Kuten mainitsin, ei pidä henkeä pidättämän talvea odottaessaan. Näin eilen kokonaista kolme lumihiutaletta. Onpahan piha siisti.

Tänään aamusella herätessäni vilkaisin sivusilmällä ulos. Naapurin peltikatolla oli milli lunta, säälittävä sellainen. Pikkulapsi puolestaan hurrasi, meidän saunan katto on lumessa!!!

Onko meillä siis lunta vai ei?

No, tästäkin kuvasta voi miettiä, onko? No onko talvi, häh?

Annan pienen vinkin, kuva on lähes mustavalkoinen ja valehtelee, vettä satoi. Maanantaisen kuvan tarkoituksena ei oikeasti ole tavipohdinta, vaan pohdinta älyllisestä elämästä. Mihin sinä käyttäisit tätä suojatietä? Menisitkö mieluummin ojaan vai ojaanko menisit? Tietenkin ojan penkalta voi ponnistaa lähtiessään lentoon, luonnollisestikin ;) Varsinkin omistaessaan varsiluudan...

Talvea odotellessa

Tuletkos, oi talvi?

Onpa taas suuren sairaalan päivä. Tai oli. Ilman aamunappeja matkaan siis ja jälleen sai äimistellä tätä aikaa. Miten voidaan rakentaa uusi hieno lasaretti ja sinne sitten sadoin neliöin ja kuutioin turhaa tyhjää tilaa? Kellarikerroksesta näkyi taivas!! Sen taiteen siellä ymmärrän, mutten sitä turhaa tyhjää tilaa. No kiukuttelut sikseen, onhan kevät koittamassa. Ja ihan totta, ulkoistaessani itseni lasaretista, aamu oli kirkastumassa ja näin ihan oikean taivaan, vanhan taivaan. Ei sinisenä, vaan heräämässä, aamutaivas. Ja sitten se sekunti meni ohi. Harmautta pukkaa.

Palattuani nappikaupan kautta kotiin sain inspiraation. Huomiseksihan on luvattu talvi. Pitää siis kunnostaa piha talven tuloa ajatellen valmiiksi, hehee :)

Tuumasta toimeen,

• haravoin tuulten riepottelemat oksat
• tyhjensin rännien alla olevat vedenkeruupöntöt
• istutin pari sataa kukksipulia, keltaisia kerrottuja monte carlo-tulppaaneja ja moly-alliumeja (ne, joista tuossa taannoin valitin, kun kukaan ei ollut niitä istuttanut, minulla taitaapi olla näkijän lahjoja, minä niin varmana tiesin, että vielä tammikuussa ehtii... varmaan...)
• kitkin rikkaruohoja
• annoin joulukuusen neulaset, ne lattialta lakaistut,
  
  mustikkapensaille
• otin pihalelut kellariin
• siistin pihalyhdyt ja tarkistin muistokynttilän palamisen. Isolapsemme kummisedän, hyvän ystävämme, mahjongkaverimme, äiti nukkui tiistaina pois ja meillä on tapana polttaa tulia poismenneiden sieluille, niin nytkin.
• siirsin ulosviskatun joulukuusen pois oven edestä (vanha mies saa kotiuduttuaan tehdä sille jotain)
• keräsin kaiken mahdollista lumenluontia haittaavan romukokoelman pois.
  

Nyt on tammikuun yhdeksäs. Hei haloo!! Krookukset ovat nostaneet päänsä. Yritin katsoa ohi, etten näkisi orvokkeja. Maksaruoho puskee uutta. Naapurin pihatie jäi syksyllä haravoimatta, se on siis yhtä nilkkaan saakka olevaa liejua. Ei siitä saa valittaa, mutkun. Meidän postilaatikko on sen mudan keskellä... tarvitaan kumpparit päästäkseen lähelle... tuossa vieressä alkuperäinen kuva nykyisestä mutavellistä

Mutta arvatkaas mitä, nyt kahvinkeitin huutelee mokan keittoon ja saadakseni kynnenaluset ja kynsinauhat pihamellastuksen jäljiltä puhtaiksi, pitää tiskata. Sanomattakin tietenkin on selvää kaikkien muistavan astianpesukoneettomuutemme, joka on vallalla edelleen. Köyhyyttä kun nääs pukkaa ja huonoa en suostu nurkkiimme ottamaan. Tiskaan siis käsin, samalla tavalla kuin mummuni aikanaan, se on oikeasti mukavaa. Mikäs tässä tiskaillessa.

Ja vielä vinkki tälle torstaille, kanssabloggaajamme Kati on ihanine koteineen uudessa Meidän talo-lehdessä. Kipinkapin lehtihyllylle ostoksille, minä ainakin menen :)

Jääkäämme odottamaan talvea, ei kuitenkaan pidätetä henkeä sitä odotellessamme :)

Äidin onnea :)

Kyllä sitä onneakin löytyy, vaikka joka päivä.

• vanha mies läks töihin eilen, tulee tänään illalla kotiin
• isolaps läks eilen myös töihin, tuli iltapäivällä kotiin, vein hänet onnibussin palveltavaksi
• pikku-ja keskilapset keskenään puuhailivat koko päivän
• annoin isolapsen pyynnöstä tunnin elämästäni pesäpallolle
• keskilaps läks kaverille
• pikkulaps sai kaverin kotiin leikkimään
• pikkulapsen prinsessaystävä jäi yöksi
• keskilaps sanoi tulevansa puolen yön aikaan kotiin
• sain yöllä viestin, ettei hän tulekaan, vaan sen sijaan ystävänsä, tullessaaan suuresta kaupungista junalla, tulee yöksi
• aamulla herätessäni laskin talossa majailevia varpaita, noin niin kuin mielenkiinnosta, lisäkseni vain pikkulaps ja prinsessa varpaineen
• hiiviskelin hiljaksiin antaen heidän nukkua
• kunnes. Kello kaksitoista kuulen liikahtelua. Junan tuoma ystävä kömpii hiukset takussa esiin, onneksi olin juuri keittänyt kahvia.
• keskilaps edelleen retkillään, pikkulaps ja prinsessa leikkivät, junantuoma läks töihin, vanha mies töissä ja isolaps omassa kodissaan (toivottavasti) ja itse istuksin kahvikuppini kanssa valtaistuimellani (tiedättehän Cruella de Vilin)
• pikkulapsen sängyn päälle on yön aikan ilmestynyt katos, ilmeisesti prinsessan toiveesta

Tämä on sitä äidin onnea, tätä lisää, kiitos :)

PS. Cruellasta voisin sen verran avata lisää, että kauan sitten olin bussissa. Mukana oli lapsiryhmä. Lähelläni oli kaksi noin viisivuotiasta prinsessaa, kuulin heidän supattelevan keskenään. Toinen heistä vilkaisi minua ja kuulin taikasanan "cruella!!!". Joo,  minulla on osa hiuksista valkoisena, luonnostaan. Ja miksi minulla on sellainen olo, että olen kertonut tämän jo aiemminkin? Mutta sepä ei haittaa, ainakaan minua. Ylpeänä kannan nimen, jonka lapsukaiseni ovat ottaneet arkikäyttöön. Verratessa alkuperäiseen Cruellaan minun on kuitenkin todettava, että yhtäläisyydet jäävät vain karvakasvustoon päälaella, tupakointi ei kuulu paheisiini, en omista avoautoa ja olen toivottoman paksu häneen verrattuna. Luonteenpiirteiden yhteneväisyydestä voisi uskaltaessaan kysyä jälkikasvulta... en taida.

kootut selitykset

Kuten kaikki ajan tasalla olevat kirjoittajat täällä blogistaniassa, minäkin aloitan päivitykseni: en nyt ala koota yhteen viime vuotta, vaan tyydyn...

Tyydyn siis mihin? Toteamaan kuluneesta vuodesta, että paljon oli onnellisia asioita, vielä enemmän vähemmän onnellisia. Miinukselle meni. Tein paljon asioita saadakseni asioita onnellisemmiksi, tuloksen olen saanut eikä paljoa hurrata voi.

Ja kun meille blogisteille tyypilliseen tapaan sittenkin retostelen kulunutta vuotta, niin mietin sitä hyvää ja onnellista. Perhe koti työ ystävät harrastukset... joojoo... huiman monta onnellista päivää. Hurjan monta onnellista asiaa. Sen enempää avautumatta totean niitä vähemmän onnellisia päiviä ja asioita olleen enemmän. Paskamaisia asioita. Asioita, ihmisiä, tapahtuneita, tapahtumattomia, pelkoja, pettymyksiä, vastenmielisyyksiä. Valitettavan loputon lista.

Jos vähän raottaisi sitä onnellisuutta, voisi todeta kutoneensa sukkia. Voisi todeta kuntoilleensa, mahjonganneensa, herkutelleensa (hahaa, joulun ja vuodenvaihteen juhlinnat menivät kuohuviinin ja samppanjan voimin), ommelleensa, puuhastelleensa ja vaikka mitä hyvää mieltä tuottavaa tehneensä.

Ja edelleen, ajan tasalla olevien blogistien tavoin pohdin tätä talvea. Ja olen se vastarannan kiiski, minua ei sitten millään lailla haittaa tuo vallitseva säätila. Ei lunta, ei kylmää, ei talvea. On vain pimeää, on vain märkää. Huhhahhei, ei haittaa, kyllä se talvi joskus tulee. Tai sitten ei, ei sekään haittaa. Kevät tulee kuitenkin. Jos haluaa jotain haittaavaa löytää, minua haittaa sateen pehmentämä kotitie, johon auton pohja ottaa kiinni lastin ollessa pelkkää kuskia suurempi. Eikä sekään haittaa...

Onnea on:
- voitko muru keittää mulle kolme kuppia kahvia?
- joo totta kai äiti:)

 Tässä onnessa

Ps. Toivotaan meille kaikille silti onnellista tätä vuotta:)

mitäs sitten?

Mitäs sitten kun on helpompi olla kirjoittamatta kuin kirjoittaa?

Mitäs sitten kun on parempi olla kirjoittamatta kuin kirjoittaa?

Mitäs sitten kun asia, jota ei kirjoita, ei jää historiaani kirjoitettuna?

Mistä minä tiedän!!

-t-

Vanhassa talossa

Tämä olkoon tarina vanhasta talosta kauniin aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä.

Yksi tärkeä asia täällä blogissani ovat te, lukijat. Kommentoitte tai ette. Olen huono kommentteihinne vastaamaan, olette varmasti huomanneet. Jokikistä kommenttianne kuitenkin korkealle arvostan, kiitos teille, ne ovat tärkeitä minulle, vaikka sen huonosti osoitankin. Ja Virpi, sinä siellä, ihana saada sinulta viestiä vaikkei blogger yhteistyöhän taipuisikaan :)

Ajatukset ovat poukkoilleet villeinä pitkään. Olen tehnyt ja ollut tekemättä. Olen lukenut ja kirjoittanut. Olen pelännyt ja toivonut. Olen ollut rauhallinen ja olen ollut ahdistunut.

Aurinko kun tuolla paistaa, päätin jättää kaikenmaailman ajatukset muhimaan itsekseen, ja päätin tutustua Vanhaan Taloon kameran läpi. Ja voi auts!! Ei olisi pitänyt. Luulin meillä olevan suhtkoht siistiä, vääremmässä tuskin olisin voinut olla, auh!

Tästä nyt kierrokselle tähän hetkeen, meidän vanhaan taloomme, olkaa hyvät (ja minä kun olen minä, selitys aina löytyy...)

Astutaan siis kolmannesta ulko-ovesta sisään,

portaisiin.
Miksei kukaan ole istuttanut sipuleita,

kysynpä vaan.

Kassillinen.

Kukaan ei ole tyhjentänyt 

kuivausrumpua.

Pesty ja kuivattu sentään.

Siirrytään keittiöstä nopeasti eteen päin.

Vastassa on lipasto ja avoin sukkalaatikko.

Painitossuineen.

Meillä lämmitetään edelleen hehkulampuilla.

Ovat lisälämpö,

sanovat viisaat mitä tahtovat.

Niin, siis lampuillakin...

Meillä myös taiteillaan.

Maalit ja hamat.

Paljon.

Lakritsipulverin oikea säilytyspaikkahan 

on työpöydällä, 

uuden hienon testilämmittimen vierellä.

Auringonpaisteessa.

Anteeksi huono kuva,

tärähti kuten kuvaajakin.

Niin se lämmitin.

Ihan tulivoimainen.

Nuo sähköjohdot nyt vain sattuivat olemaan siinä...

ei pienintäkään siivousvimmaa havaittavissa...

Tästä lämmittimestä vielä lisää,

mikäli tuotekehitysosastomme kykenee

sitä esim. kaunistamaan.

Ideana siis:

eristeenä lautanen,

päällä leipävuoka,

jossa palaa neljä tuikkukynttilää

(joita lämpökynttilöiksikin kutsutaan...),

niiden päällä kukkaruukku, 

punasavinen(reikä on tukittu foliolla),

ja koko komeuden kruunaa kuuskytluvun kukkaruukku.

Toi lämpöasteita eilen illalla 

neljä kappaletta normaaliin lisää yhdessä isossa huoneessa.

Tässä siis vinkkiä jos Eino vie sähöt...

Matkan jatkuessa huomaamme 

jokun perheenjäsenen hankkineen pertsat.

Palmothin popot siis.

Muistaakseni kolme euroa.

Toisella työpöydällä.

Ja kääntäessämme katseemme vasemmalle,

huomaamme ankaran todellisuuden.

Katsokaa tuota pölymäärää. 

Kehyksissä on ollut uusi väri

jo kuukausia.
Äiti pikku kätösin suhutellut keskilapselleen seinäntäytettä.

Kukahan ne on tuohon jättänyt?
Keskeneräisinä.
Lasit jossakin.

Äkkiä eteenpäin.

Ruokasalin pöydältä löytyy 

suklaakakku.

Ei meillä mitään leivota.

Paitsi taas eilen.

Pikkulapsi.

Jälkiruokana hevosen sisäfilepihveille.

Huomattava omena-sitruuna-kurpitsatäyte.

Ja sitäpaitsi,

aika usein meillä käytetään jääkaappiakin...

Eteenpäin, sano mummo lumessa.

Meillä asustaa telkkuhuoneen sohvapöydällä

sotaisa joukko.

Löydätkö linnapihalla olevan sormuksen?

Ja örkkimaalaamo on vuorostaan viereisellä,

vähän pienemmällä pöydällä,

pöytä puolestaan odottaa maalausta valkoiseksi.

Odottanut vuoden.

Ja sännätään vielä kohti makkaria.

Tarkasti katsoessa huomaa, että kuvassa on pöytä.

Kuorrutettuna.

Vesipyssy,

kirjakokoelma,

hömppää, tietoa, lastenjuttuja, ja ja ja,

legoörkki,

rekka,

peli...

Samalta pöydältä, eri pää.

Orkideakirja.

Hotellipeli

Kuulapeli.

Tuntematon lahjakirja.

Ammattikirjallisuutta (vanhan miehen).

Lego.

Muumio. Viime vuodelta.

Seikkaillut siitä saakka eri puolilla taloa.

Miksen ole myynyt tuota pöytää?

Vieläkään?

Se odottaa vain verkkoon heittoa. 

Kuvatkin otettuna (toki, tyhjänä...)

Ja viimeinen huone. Makkari.

Arvaas mikä.

Minu vuonna kivi ja tuli tekemäni 

vanhan miehen aamutakki.

Mielenliikautuksellisista syistä en ihan kaikkia huoneita kuvannut. Keskilapsen huone mm. on niin kylmä, ettei sinne voinut nenäänsä näyttää.Vessa. Pieni. Ei ilmaistavaa. Kylppäri taitaisi saada viranomaiset liikkeelle, ainakin lastensuojelu olisi kiinnostunut. Ei ne kymmenet erilaiset kaakelit seinillä, mutta entä ne lattian irtolaatat? Entä tulisuudelma keskellä suihkukopin lattiaa? Sovitaankos, ettei kerrota kellekään ;) 

Entä eteinen numero kaksi? Sähkötön ja varjon puolella. Seinistä raavittu maalit pois. Matto sentään lattialla. Odottaa valkoista maalia... Eteinen numero kolme. Sinne ei pääse. Kattoon asti täynnä, varastona. Kyseisen eteisen kautta pitäisi päästä toiseen vessaan. Ei siis sattuneesta syystä pääse. Ei se tosin kovasti haittaakaan, pytty on lattialla viemärin vieressä. Ja vintillä olisi toistasataa neliötä niinsanottua tyhjää tilaa. Ei tosin tyhjää. Kaikki se tavara, joka olisi pitänyt hävittää jo vuosia sitten vaikkapa kaatopaikalle, majailee edelleen siellä. Tarttis varmaa tehrä jottai. Ehkä ensi kesänä. Näin olen ajatellut jo yli kymmenen vuotta.

Yhtään kauempaa ei kuvia olisi voinut ottaa. Nytkin rajaamalla sain kaikkein kamalimmat jutut pois.Ei olisi kestänyt silmää yhtään enempää. Enkä olisi voinut naamaani näyttää ulkopuolella kodin. Vai mitä Sirpa?

Taivaslaulu

Luin Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu. Eilen illalla. Yhdeltä istumalta. Sitä ei voinut laskea kesken kädestään. Kirja on puhutteleva.

Tuo kirja sai ajatukseni jopa kahden vuosikymmenen taakse. Silloin luin Jean Sassonin Prinsessa-trilogian. Vuosikymmen sitten puolestaan luin Liza Marklundia, tässä yhteydessä hänen kirjansa Uhatut.

Saatuani Uhatut luetuksi ystäväni kertoi menneensä naimisiin muslimin kanssa. Juuri luettuani tuon kirjan tämä uutinen oli minulle järkyttävä. Ystäväni liitto on jo päättynyt, ei kuitenkaan mistään Uhatuissa esiin tulleista mahdollisista syistä. Haluan tässä vielä lisätä että työskentelen paljon maahamme läheltä ja kauempaa muuttaneiden kanssa ja kokemukseni ovat olleet kautta vuosien hyvät, jopa upeat. Minulla ei ole pahaa sanottavaa. Tietty aika ajoin asioita ihmettelee ja kummastelee, niin kuin aina, kun ihmisten kanssa työskentelee, mutta on muistettava meidän kaikkien olevan ihmisiä, inhimillisiä.

Yhtä kaikki, nuo viisi kirjaa ovat ne, jotka ovat kaikkien satojen lukemieni kirjojen joukosta minua eniten puhutelleet. Vielä muistan ne yhdeksänkymmentäluvulla kokemani tunteet ja kuohut ajatuksissani, Uhattujen pahuuden ja sen herättämät järkytykset. Ja eilen moni ajatus poukkoili villisti päässä, törmäillen ja kiitäen.

Nuo viisi kirjaa ovat kukin saaneet minut itkemään, niin eilinenkin. Jonotin kirjaa kirjastosta kuukausia. Saatuani sen luetuksi ajattelin palauttaa sen heti, jotta seuraava sen nopeasti saisi. Enpä palautakaan, luen sen uudelleen, hitaammin.

Mikä meissä ihmisissä oikein on? Mikä meitä vaivaa? Miksi toiset luulevat olevansa oikeammassa kuin toiset? Johtajuutta tarvitaan, mutta toisen alistaminen ja mitätöiminen eivät ole johtajuutta. Näistä kirjoista olisi helppo vetää johtopäätös, että uskonto sallisi nuo. Se olisi liian helppo vastaus. Se ei voi olla se. Mikä se sitten on? Mitä sinä ajattelet?

-tarjah-
tabletilla taas

Kapalonakkeja

Olen kehissä.

Pieni muistelus viime viikonvaihteelta,

Pikkunakit ja pieni paketti taikinlevyjä, 

kapalonakkeja. 

Ohut suikale taikinaa nakin ympärille, 

suosio lasten keskuudessa huikea. 

Helppo kuin mikä, kokillekin.

Kakun korvasi kukkapurkki. 

Purkissa suklaamousse 

ja päällä mustia oreokeksejä murskattuna.

Ja mato.

Oreokeksien täytteet ja kaikenlaiset muutkin jäännelmät 

sekoitin kakkutikkareiksi.

Taiteilijalapsi sitten teki niistä ukkeleita,

karamellivärillä värjätty valkosuklaa,

lakritsiströsselit ja punainen silmäteelmä.

Tässä sama ukkeli pöydässä,

pinterestistä poimin idean painaa pöytäliinaan hämppiä.

Neljä metriä lakanakangasta,

yksi purkki kangasväriä 

ja lapsityövoimaa painamassa

hämppävaelluksen

lattialta kohti keskellä

olevaa kynttilänjalkaa.

Tyytyväinen.

Ja vielä

rajoittunut kakku.

Kauniin helmen blogista löysin gluteenittoman kakun ohjeen.

Kiitos Tanja, tämä on loistava ohje muokattavaksikin:)

Ja muuten, jos gl-ohjeita muutenkin kaipaa, 

kannattaa tutkailla

hänen leivontatunnistettaan enemmänkin.

Upeaa:)

Sitä ohjetta sitten muokkasin urakalla.

Pieni serkkunen kun syö vain maidotonta ja 

vehnäproteiinitonta ruokaa,

hänelle sopiva kakku piti kehittää.

Jauhona käytin Provenan Gluten Free pure oat -jauhoa.

Kermaviilin vaihdoin omenahilloon

ja sitä myöden soodan leivinjauheeseen

(sooda sopii happamalle kermaviilille,

muttei mielestäni omenahillolle).

Ja sitten se totaalinen muunnos,

kuorrutus.

Kolme keltuaista, pari desiä kookosmaitoa,

130 g (levyllinen) tummaa suklaata,

vähän sokeria.

Keitetään kiisseliksi.

Liotin kaksi liivatetta siihen ja jäähdytys.

Kylmään kiisseliin

kovaksi vatkatut 

valkuaiset (3).

Kakun päälle,

sokerimassasta haamut

ja juoksutus pöytään

Tämän postauksen ajatus tulee kuitenkin vasta tässä.

Päiväkirjamerkintänä itsellekiin.

Isäinpäivä.

Sitä on vietetty vähän uudella tavalla.

Keskilapsi partiopuskassa.

Isolapsi teollisuuskaupungissa.

Pikkulapsi sentään kotona.

Aamulla leivottiin pikkulapsen kanssa.

Tuoretta patonkia

ja omenatorttusia

(maailman helpoin,

torttutaikinalevy kahdeksaan osaan,

sormella kuoppa keskelle

ja nokare uuninkestävää marmeladia siihen,

uuniin ja kypsänä tupsaus tomusokeria.)

Hyvää ja kallista briejuustoa

ja spumantea.

Juuri nyt pikkulapsi isänsä kanssa

rakentaa örkkiarmeijaansa.

Isällään tosin oli muita suunnitelmia päivälleen,

mutta pikkulapsi ilmoitti tänään olevan isäinpäivä,

joten he tekevät yhdessä jotain kivaa,

hän itse oli valinnut siihen örkit.

Uunista tuoksuu valkosipuliperunat,

lihapullukat ovat tulollaan

(nautaa, söin massaa raakana,

tämä vain tiedoksi, 

mikäli siitä iskee joku ehec tai kumppaneistaan jokin,

tiedoksi ruumiinavauksen tekijälle)

Olo on viime postauksesta kohentunut, 

koko viikosta selvisin,

työmaalla erikoisia tapahtumia.

Lääkeuudistus etenee, 

tämmöinen pulliainen ei oikein vaan tiedä,

miten tulisi jakaa pieni pyöreä 

halkaisuviivaton pilleri kahtia, 

saati neljään osaan.

Pelkkiä muruja,

epämääräisiä sellaisia, tuloksena.

Jos siellä lukijapuolella olisi joku, 

joka tietäisi asiasta jotain,

neuvot otettaisiin kiitollisena vastaan:)

Lisäksi sairauskertomukseen merkittäköön:

tajuton tasapainovaikeus.

Ei huimaa.

Mikään ei pyöri.

Tasapaino vain hukassa.

Kävellessä vetää voimakkaasti

jonnekin muualle paitsi suoraan.

Jätän fillarin satulan ja otan kaasupolkimen,

partsajuttuja muistellen:

Ylipitkä wiineri, ei tuu mittään!!

Näillä ajatuksilla ja tunnelmilla mennään nyt,

päätän ylipitkän postaukseni tähän.

Valitusten esiäiti, olkaat hyvät :(

Varoituksen sana, pelkkää valitusta tiedossa. Jos olet valmiiksi väsynyt, harmissasi, masentunut tai jotain muuta noiden suuntaista, kannattaa painaa oikeassa yläkulmassa olevaa ruksia, niin, nyt, juuri nyt, lukematta enää sanaakaan.

Nyt se on iskenyt. Ei mikään räkätauti, vaan kilpirauhanen. Ja itsesääli. Ja kauniisti sanottuna ketutus. Olen kolmatta viikkoa lääkevaihdossa ja voin sanoa vain voivoi. Periaatteessa olo on jollakin lailla paermpi, mutta.

Kun kilpparini toimintaa ajetaan alemmas,  minä sekoan, mikään määrä unta ei ole riittävästi ja muisti haihtuu loputkin hippunen kerrallaan. Olen koettanut jaksaa. Nukun niin pitkään, kuin kello antaa luvan.

Mitään ylimääräistä en aamulla tee. Ylimääräiseksi aamuisin luetaan näinä aikoina mm. lehdenluku. Kotiin tullessani raahudun nojatuoliin, poimin lehden ja totean niin monen tiedon lehdessä olleen sellaisen, että siitä olisi pitänyt jo työn vuoksi lukea jo aamulla. Yritän sovittaa aamupalan syömisenkin työn lomaan, saan niin lisäaikaa nukkumiselle. Kotiutuessani taidan sammahtaakin tähän tuoliini, kummasti ainakin kello näyttää kummallisia lukemia...

Hankaluus tässä on työ-ja perhe-elämät. Yksinhuoltajuus (päättyi viime torstaina, toistaiseksi, vähäksi aikaa) yhdistettynä lastenjuhlien suunnitteluun ja valmisteluun. Ne juhlat. Lisäksi lastemme pienten serkkujen (vanhempineen tietty) tapaaminen pyhänä. Normaaalien töiden lisäksi tällä viikolla kaksi työreissua maamme itäiseen pääkaupunkiin, kaksi eestaaskokopäivä-työpäivää ja yksi kehittämispäivä. Ja kaikkiin väleihin limittäin-lomittain unta palloon. Tai niin kuin meillä sanotaan, lunta lanttuun :)

Ei paljoa ole tietoa muusta maailmasta. Kuulin jonkun töissä mainitsevan jotain syysmyrskystä. Joo, sateenvarjoni meni nurin eilen idässsä. 

Kyllä sitä tahdonvoimalla näköjään pystyy puskemaan. Tosi joitain tärkeitäkin asioita on pakko priorisoida, töissäkin tänään tuli todennetuksi. Kun ei pysty niin ei pysty. Voisihan sitä varmaan kotiinkin jäädä, ei vain sielu anna periksi saikkaria, pusken. Ei montaa yötä, niin saa aamulla nukkua. Päivällä nukkua. Illalla nukkua.

Tärkeät jutut kuitenkin ensin, blogeja voi tältä pilleriltä lukea vaikka olisi nukahtamaisillaan... ja muuten, on hassua tuo makuuhuoneen lämpötilan merkitys, tai oikeammin merkityksettömyys. On ihan sama, montako astetta siellä on, kun taju sammuu niin se sammuu, on asteita minkäverran tahansa. Enpä ole montaakaan kertaa tänä syksynä kakluuniin koskenut. Tai joo, silloin kun oli aamulla yhdeksän miinusastetta, taisin puita sinne tökkiä...

Ensi viikolla taas muutos nappeihin, saapa nähdä, millaisin seuraamuksin.Jos vaikka saisi aikaan positiivisemman postauksen.

Huomenna Kamppiin eksymään ja etsimään jotain ihme-bussia (näin maalaisittain ilmaistuna). Jos siis herään, ensin kotona ja sitten vielä asemalla... vai pitääkö sanoa steissillä?

Ja joo, julkaisen (tai ainakin yritän) tämän pillerillä, tämä ei anna liittää perinteistä allekirjoitustani, niinpä näin:

-tarjah-

Kaameuksia tiedossa?

No, nyt onkin sitten 

harmaatakin harmaampaa, 

ei kuitenkaan sada. 

Kävin haravoimassa taas kerran 

niitä omenapuiden lehtisatoja, 

keräsin vielä kerran korillisen omppuja, 

pakkasen puremia. 

Katson, 

josko ne olisivat vielä siinä kunnossa, 

että niitä kannattaisi kuivata. 

Tässä on meidän perheen syysvärit, 

ruskea, keltainen ja punainen,

pöllö salamakuva, pöh.

Omput varmaan pitäisi pestä ennen kuvausta :)

Ja tässä sama kuvakulma erikoissalamalla, 

nimittäin käsi salaman edessä:

Edessä on hurja viikko. Pikkulapsi pitää perjantaina kaverisynttärit, teemana jotain kaameaa. Juhlinnat jatkuvat lauantaina, olen luvannut tehdä kaameaa suklaakakkua pienille serkuilleen. Tässä on vain pari pientä mutkaa matkassa, talo on kuin pommin jäljiltä, kutsut olisi pitänyt jo jakaa (ne ovat vielä aivojeni syövereissä kivoina kuvina), koko kaameus pitäisi suunnitella tykötarpeineen ja töitäkin pitäisi tehdä.

Ja pari pientä lisäkierrosta tähän kaikkeen tuo muutettu kilpparilääkitykseni, oloa voisi kait kuvata parhaiten sanalla "maanisdepressiivinen", joko sata lasissa tai sitten ei, nolla. Jos pari postausta sitten valitin oloani, niin mitä se nyt kirvoittaisi, jos sitä tarkemmin kuvailisi, en taida pohtia edes. Jos toiveen jollekin kejulle / haltijalle saisi esittää, niin pientä tasoitusta, kiitos, tähän virta/virrattomuuteen, jooko?

Ollaan sitä sitten niin trendikkäitä

Luin nimittäin jostakin, että on niin kovasti trendikästä kuvata kahvikuppiaan. Ja minä sitten vielä huitaisen samalla trendikkyydellä toisenkin asian, viestin kokemastani kauheudesta, nimittäin äitiyden vaikeuksista. Minun äitiyteni koki kolahduksen.

Ja sitäpaitsi, tuo kuppi ei ihan varmana ole mitenkään millään lailla pinttynyt kahvinjuonnista, on vaan niin kovasti harmaa ja suttuinen päivä, että varjoja vain... käsi tärähti... pikseleitä...