Itkua ja naurua

Olen viime yönä palannut kotiin vähän ennen kahta. Minä, joka menen kymmeneltä nukkumaan. Nukkuminen piti jättää myöhempään, ajoin nimittäin ihan ite, omalla autolla. Sain yhden kamerankin välähtämään, jessus, mikä valo pimeässä yössä, tämäkin yllättäen ja pyytämättä. En varmasti sitä pyytänyt... saapi nähdä viranomaisten kannan siihen pyytämättömyyteen...

Vaikka poliisisetä olisi rahastamisen kannalla, sanonpa vain, että kannatti silti. Rahassa ei voi mitata eilisen arvoa. Vietin nimittäin eilen parhaan päivän miesmuistiin. Otin hopeaheponi alleni ja polkaisin sen kohti lumisia maisemia, yhdessä viiletimme heponi kanssa satoja kilometrejä. Perillä minua oli vastassa Ystäväni, isolla yyllä.

Miten voi päivä mennä niin, että ekan kerran tajusin kellon kulun puoli neljän aikaan, kahvin tuoksuessa. Seuraavan kerran ajankulu iski tajuntaan joskus yhdeksän-kymmenen aikoihin. Miten siinä niin kävi? Istuimme ja juttelimme. Juttelimme ja juttelimme. Itkimme ja nauroimme. Tiedättekö sen sellaisen ystävän, jonka kanssa voi puhua mistä vain ja miten vain, ilman minkäänlaista sensuuritarvetta. Vaikka toinen ajattelisi eri tavalla, se oma tapasi saa silti hyväksynnän, et ole silti toista vastaan, vaikka ajatteletkin eri tavalla. Tämän upean ihanaisen ystäväni kanssa olemme tunteneet varmaankin vuodesta 1981, muistaakseni. Elämä on ottanut ja antanut, riepotellutkin, molempia. On yksi, joka pysyy, ystävyys. Luottamus. Oli niin ihana itkeä ja nauraa yhdessä, sielua ravistaenkin.

Sen ravistamisen koin oikeasti vasta tänään. Olin ajellut yön tunteina kotiin omissa ajatuksissani. Aamulla herättyäni jatkoin ajatuksiani siitä, mihin yöllä jäin. Puuhailin hiljaksiin ja äkkiä huomasin itkeväni. Itkeväni kaikelle. Ilosta ja surusta. Onnesta ja murheesta. Pelostakin.

Päivä on mennyt iloitessa tästä rakkaasta ystävästäni, kiitos, että olet olemassa.

Yritin etsiä tähän kuvaa. Meistä on ensimmäinen yhteiskuva varmaankin ollut lehdessä, luultavaati Satakunnan Kansassa. Siis tuolloin kasikytluvulla, me ollaan tehty paljon kaikkea mainitsemisen arvoista :) Muistolaatikko on varmaan vintillä, ei löytynyt. Hyvässä, tosi hyvässä tallessa. Jospa vaikka kesäksi sen saisi esiin, tutkailtavaksi. Ja taas itketään ja nauretaan.

Minäpä päätin sanoittaa sen kuvan. Tuo kuva on sen arvoinen. Mustavalkokuva suuressa satakuntalaista suuremmassa lehdessä.

Taitaa olla toukokuu, kauan sitten. Tässä hän ja hän keskittyvät melomaan. Allaan kappaleet styroksia ja metreittäin tummaa ja kylmää vettä. Ainakin toinen heistä ylitti itsensä, ikimaailmassa hän ei olisi uskonut ylittävänsä suurta vettä , välineinä pala styroksia, oksa ja pala lautaa. Mukanaan rinkat, pakattuina veden ylitystä varten jätesäkeillä. Kaksi nuorta naista, ilme päättäväisenä, otsalla permanenettikiharat , sielussa molemmilla kaihertaa pelko ja jännitys. Kuvan ottamisen jälkeen he rantautuivat aivan kuivina, rinkkakin kummallakin aivan kuiva. Takana pitkä matka vetten päällä. He tekivät sen, mihin eivät uskoneet. Ystävät.

Voi hyvin, Ystäväni

-tarja-

Juaraanks kaffett yhres?

Kati-kultainen Kirahvilasta kaipas kaffeseuraa. Ja täsä mää ny ole, vast ny, sori. Kiitos Kati kuitenkin, kaffe maistu ain :)

"Määrätynlainen uteliaisuus on johtanut meidät bloggaamaan, liittyi se sitten ympäristöön, luontoon tai maailmanmenoon, omaan elämäämme, harrastuksiimme tai lemmikkeihimme. Monipuolisuus on valttia blogeissa. Jos vastaat kysymyksiini ja jaat viidelle eteenpäin, voit viedä pullakahvit mukanasi. Esitän kysymyksiä, mitkä saattavat useinkin tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskustellessa. Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiini? Voit myös vastata kysymyksiin pelkästään valokuvin.

1. Millainen sinun sisustustyylisi on?

Sitä voisi kuvailla sanalla tyylitön. En nimittäin sisusta. Meillä hankitaan tarpeeseen ja sopivaa, yleensä vanhana, joskus uutena. Eivätkä kalusteet vaihda paikkaa vain huviksi, ainoastaan syystä. Ugh.

2. Minkälainen on lempihuoneesi tai -huonekalusi?

Tykkään meidän makkarista. Johtunee siitä, että se on ainoahko liki valmis huone. Peiliovet kaipaavat vielä viimeistä maalikerrosta. Ja toinen hyvä asia siinä on sijainti, siitä ei kuljeta läpi, toistaiseksi... Sitten kun hetki koittaa, oven taakse tulee vielä veski. Ja sittenkin siitä kuljemme vain me kaksi, vanha mies ja minä. En pidätä kuitenkaan hengitystä sitä odotellessa...

Tässä täydellinen huijauskuva tuosta makkarista. Huijausta sikäli, että tuo pöytä tuoleineen ei enää ole siellä, vaan se on myynnissä. Myyntitoimet ovat kuitenkin kovin vaatimattomat, tämä taitaapi olla eka maininta koko asiasta missään muualla kuin puheissamme vanhan miehen kanssa. Jos kiinnostaa, pistä @postia.

 Elämän jäljillä varustettuna,
setti on Kodinykkösestä muutama vuosi sitten ostettu,
nököttänyt tuossa kaiken aikaa,
kuormattuna toki,
nyt pakkauksen jälkeen ekaa kertaa tyhjänä :)

Tuolla paikalla on nyt kaappi, en muista, josko olen siitä maininnut tai näyttänyt. Kuvaa siitä ei ainakaan saa, sikäli paksun harmaata on tuolla taivasalla, ettei oikein hotsita kuvaaminen. Ostin toripistefi:n kautta ihanaisen valkoisen vaatekaapin viime kesänä, pitänee kuvata sit kun aurinko suvaitsee minua ilahduttaa kotona ollessani.

3. Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omatuntoa?

Olen aika järkyttävän jalat-maassa tyyppi. Tosikoksikin voisi kutsua. Realistikin kuvaa. Rahaa käyttäisin silmää räpäyttämättä lapsiini ihan mielin määrin.

4. Mihin asioihin elämässä satsaat?

Hyvään ruokaan ja läheisiin. Eikös ollut semmoinen hyvä-äiti-vastaus? Kuitenkin totta.

5. Mistä onnesta unelmoit?

Nyt tulee paljastus. En unelmoi. Enää. Se, mistä olen unelmoinut, on murskannut unelmani. Ja kuten jo sanoin, olen niin realisti. Unelmani oli vahva, toteutettavissa. On aika korkea kynnys koetun jälkeen uskaltaa unelmoida. Kyllä minä vielä varmaan joskus tulen unelmoimaan, nyt vaan on liian kipeät romahdukset lähellä.

6. Missä olet tunnollinen?

Rakastan sääntöjä. Elämä on muka turvallista, kun on säännöt, joita noudattaa. Se on samalla tosikolle kova ja korkea kompastuskivi.

7. Mikä on miehen paras ominaisuus? Entä naisen?

Luotettavuus ja rehellisyys. Yksinkertaisuudessaan.

8. Mikä on elämässä ihanaa?

Olen muuttanut visuaaliseen muotoon minun elämäni parhaat asiat, ne löytyvät myös blogini helmasta.

9. Ja lopuksi puutarha-aiheinen kysymys. Jos puutarhakeiju vierailisi luonasi, saisit toivoa ihan mitä vain puutarhaasi, mitä se olisi?

Keiju Keijunen saisi siirtää kaikki kasvi niille parhaiten sopivalle paikalle. Ja pitää ne hengissä. Ja semmosen vesijutun se voisi vihdoinkin tuoda meille. Sen semmosen kivan ruukkujutun, semmosen, josta se vesi virtaa, tietty se vois vähän sääntöjäkin sille luoda, semmosia, kun vaikka esmes sen puhdistuksesta, talvisäilöstä ja niin edespäin, ehkäpä se olisi ilonamme vuosikausia, ilman niitä sääntöjä ei...

Ja jos ite kaffeseuraa saisin vaikkapas, vaikkapas, teiltä, arvon daamit:

Kinttupolkujen Marika

Paperinarun Leena

Villalangan Vee (no ku se kaffettelu o muute nii harvinaist)

Puronvarren PeePee

ja vielä
Kuplien Kupla

Tässä taitaapi olla joukko kovin erilaisia naisihmisiä, olisi kiintoisaa oikeastikin kaffetella, erilaiset ihmiset ovat rikkaus, jota haluan vaalia. Ja totisesti, niin saankin tehdä, sekä työ- että kotiminälläni, luojalle kiitos.

Kaffetellaas,

Romulyylin tilkkupeitto

Katsokaatte tätä , arvoisat lukijat, Romulyyli arpoo aivan huikean ihanan tilkkupeiton, käykäähän klikkailemassa itsenne mukaan. Tai ei sittenkään, jos nyt sinne ittenne klikkaatte, mun mahdollisuudet pienenevät...

Tai siis joo, menkää vaan, Sinikalla on kivaa kun on paljon osallistujia. Siis kipin kapin!!

Katsokaa nyt tätä peittoa, kannattaiskos :) Mikä värien ilotulitus! Kuvaa klikkaamalla pääsee helposti suoraan arpajaisiin...



Huomiseen,

Aivovaurio ja ristiretkellä helvettiin

Tämä hetki saa minut aivovaurioon... ristiretkellä helvettiin. Ne minua niin ravistavat...

On kukkia ihan oikeasti alkuluku,
takana piilee se seitsemäs...

Siivouspäivän kukat ja tuo helvetin esikartanon pallo. Pikkulapsi valitsi maljakon, täydellinen juuri noille herkkukukille, pallo sen sijaan on oma valintani. Eletään omistuistakin omituisempaa aikaa, tämä päivä malliesimerkki siitä, itse, ihan vapaaehtoisesti ja omavalintaisesti, pyytämättä tartuin tuohon palloon ja heiluttelin sitä itseni näännyksiin, kädet täristen tätä kirjoitan. Kuvankäsittelystä ei ollut tulla mitään. Tahmatassu.

Jotta jaksaisi tämän päivän,

Päivän uutiset, dagens nyyhkäykset

- Mä katan lattian!!

Normipäivä siis, vanha mies ei ole kotona, joten syömme mukavasti ykkösen lattialla (toistan varmasti itseäni, mutta ykkönen on siis se "rempattu" asunto talostamme, keksilapsi asuu kakkosessa, telkkuhuone on kolmosessa ja me miekkosen kanssa majailemme nelosessa, näiden kaikkikien välillä on moottorisaha laulanut). Vietimme mukavaa laatuaikaa lasten kanssa, minä tiskasin, keskilapsi misasi kaiken ja pikkulapsi paistoi pihvit (marketissa oli nuf tarjouksessa). Sen kanssa palleroperunoita. Totesimme annoksen värin löytyvän lautasesta itsestään, ei siis mitään turhia rehuja tänään...

Pikkulapsi tekin ruuneperinpiirakan yksin ollessaan. Muropohja, mansikoita, murupinta ja valkoinen reunakuorrutus. Illalla vasta maistellaan.

Pakko kirjoittaa vielä muistiin itselle. Meidän jälkikasvulla nuo jalat ovat selvästi se heikko kohta, kaikilla. Urheiluharrastus sattuu aina vaan, kompuroidaan omiin jalkoihin tai portaisiin, pudotaan vuorelta ja murskataan koko nilkka, katkotaan sääriä tuosta vain, milloin on nilkka mustana venähdyksestä, milloin rakot vaivaavat, milloin kompuroidaan kaunoluistinten teriin, milloin liian korkeat korot vammauttavat...

Tässä viimeisin:

Kuvan on ottanut keskilapsi itse älyllään
ja minä olen napannut siitä vain pienen osan,
joten suonette anteeksi epätarkkuuden.
Portaat tällä kertaa.
Viime viikolla.

Näillä mennään tänään, on ollut suorastaan ällistyttävä päivä tänään töissä. Tarua ihmeellisempää.

yksinhuoltajaäidin arkimaanatai

Arki alkoi yksinhuoltajan roolissa taas, miekkonen läks töihinsä. Kello soitti kaksi tuntia ennen kukonlaulua, hyppäsin volkkarin puikkoihin poikkeukselliselle työkeikalle jo ennen miekkosen lähtöä, näyttää sekin päässeen lähtemään, kun ei nurkissa näy. Keikka oli minulle kovasti mukava ja opettavainen, jäi niin hyvä mieli.

Lumitilannekatsaus tammikuusta -14

Syksyllähän taisi olla yksi lumisateen tapainen, joulu kului vesisateessa, pari viikkkoa sitten piti tulla viistoistasenttinen lumi, todellisuudessa noin yksi sentti, ihana valaistuminen maisemassa silti. Samalla säänhaltija soi meille kaksiviikkoisen putket jäädyttäneen pakkasen, samainen haltija soi sään lauhtua viime viikon lopulla. Meilläkin pääsee taas kotona suihkuun... no, aamulla lähtiessäni ajoin koko matkan sumussa ja usvassa, edellistä autoa tuskin näkyi. Päivällä palatessani tilanne oli muuttunut vain valoisuuden suhteen, oli aavistuksen aamuyötä valoisampaa. Nyt lumisaldo on kaksi senttiä kuraista loskaa, meidän nurmikolla tosin se on valkoista. Joku kirjoitti blogissaan, liekö ollut villiviini, pihallaan olleen jänisten karkeloiden jäljet, meiltä löytyy kans.

Ja nyt tullaan siihen päiväni kohokohtaan. Tulin kotiin, keitin kupillisen ja istahdin lempparituoliini ja tablettiin valitsin dokumentin Jehovantodistajista. Seuraava, mitä millään tasolla tajusin, oli puhelimeni inhottava ääni. Olin siirtynyt luomien taakse katselemman dokumentteja ja siirtynyt tabletteineni pikkulapsen sänkyyn, ottanut peiton päälleni ja asettanut sekä tabun että rillit nätisti yöpöydälle. Kaksi tuntia tajutonta unta? Soittaja muuten oli isolapsi... sillon joku sadas aisti, äiti pitää saada elävien kirjoihin :) onnekseni jälkikasvu on jo riittävän vanhaa kestämään äidin nukkuminena

No tämä äiti sitten kokosi luunsa ja lähti uudelleen töihin, tällä kertaa lähihuudeille. Sähköpostista hyppäsi liki sata lukematonta viestiä silmille, äkkiä luukku kiinni ja parempiin maisemiin, tiimikokoukseen. Budjetit vilisivät ja äkkiä vilinä loppui ja meidät suorastaan ajettin pois sieltä, huspois. Niin sai äiti palata kotiinsa laskemaan jälkikasvua, molemmat paikalla.

Meillä on muuten abi, sitä ei vaan tahdo niin selkeästi tajuta, hän kun ei ole isolapsen tavoin tavallinen abi, vaan hän tekee kaksoistutkintoa. Päättötyö just valmistui ja tänään oli ruotsin prelit, perjantaina tulee olemaanbtekstitaito, ei mikään preli, vaan ihan oikeaa kirjoittamista, huih!! Näillä muruilla ei ole mitään lukulomaa, vaan opintoja painetaan sillä omalla alalla koko ajan aina välillä kirjoitellen... ruotsista puheenollen, meillä kaivataan Solsidania ilman tekstitystä, mikähän lienee siinä syynä...

Löytäisinköhän kamerasta jotain julkaisukelpoista, pitää tarkistaa.

Joo löytyi, mutta pöytäkonetta ei saa millään verkkoon, se laatikko, miksikä sitä nyt sanotaan, tukiasema tai mikä lie, veteli viimeisiään eikä siitä saa millään ilveellä (lue:minun taidoillani) siirrettyä kuvia tähän pilleriini. Tein nimittäin kivan kollaasin meidän abista ja hänen väri-iloittelustaan. Ehkä siis huomenna, jos Elisa suo...

palataan siis maisemiin värien kera:)

Hullunmyllyviikko

Hullunmylly kuitenkin rauhoittuu huomisaamuna lähtiessämme ajamaan kohti ystävämme äidin siunaustilaisuutta. Ilmatieteenlaitos kertoo tulevan ajosään olevan surkea, joten mikäpä siinä sitten, rauhassa ajeleksitaan.

Viikko on pitänyt sisällään niin päättömiä juttuja, että on korkea aika viikonlopun tullakin ja rauhoittaa tilanne. Viikkoon on mahtunut yksinhuoltajuutta, kokkiohjelmaa, painiharkkoja, maailman rankin a-tilaisuus, iltatöitä, väliin jäänyt kahvakuulailu, kaksi kertaa salilla (joista toinen meni ihan harakoille, ellei lasketa maailmanparannuksen huippuseuraa), kannukaupalla kahvia, lopptyötään tekevän keskilapsen stressailun seuraaminen, ihan oikeiden työtöiden tekeminen ja kokonaisen tunnin ei-mitään-tekeminen. Edellisten lisäksi kymmenentuntisia yöunia, sopii vaan laskea nukkumaanmenoaikoja, ihan normi työviikko kuitenkin...

Nyt on sangollinen pinaattikeittoa, jättipakkaus saman kokin tekemää sienisalaattia, odotuksessa pari pulloa skumppaa ja hyvää iltaseuraa kotona. Mikäs tässä ollessa, huominen kyynelineen tulee ja sen jälkeen kokonainen päivä perheen kanssa kotosalla. Ajatuksen tasolla on sunnuntainen mahdollinen avannossakäynti, se pitää kirjoittaa näkyville, jotta sille on edes teoreettinen mahdollisuus toteutua.

Ja naamakirjaan heittämäni kuvatus, joka jotenkin niin kolahti... kirpulla taas...

UFO

Minulle vapaasti suomennettuna "ei-ihan-valmis-,-vieläkään"

Onko muita yhtä pöhköjä? Entä parempia selityksiä?

1. sytomyssy, lanka loppui kesken

2. neulepusero, hihoja uupuu, mitenkähän ne pitäis tehdä?

3. huivi, ei jaksa koukuttaa

4. tawashi, telkkuohjelma loppui kesken

5. sukka, liikaa vähennetty silmukoita jalkaterästä, purkuun

6. omaan pipoon ei edes lankoja vielä hankittuna, ehtineekö valmiiksi näillä lumilla? ei kai vaan lankakauppaan tars mennä?

7. wingspaniin ei ole löytynyt kutittamatonta oikean väristä lankaa vielä, samako lankakaupanpuutosanemia?

8. vanha mies tilasi sukat, hohhoijaa, milloinka alkaisi? kädetkin kuivuu...

9. pikkulapsi tilasi myös sukat, hahhahhaa, monet vanhat mahtuvat vielä

10. tusina sukkaparia odottaa lankojen päättelijää, oi kuka, oi kuka sen tekisi?

11. omat ekat palmikkosäärystimet ovat hävinneet ennen ensimäistäkään käyttökertaa

12. miksi kaikki tekemäni huivit/tuubit kutittavat? Tai oikeammin pistelevät/polttavat/raastavat/uurghh!

13. miksi tässä talossa jäähtyy kahvi heti kuppiin kaadettuna?


on tää niin... niin... niin siis talvi :)

Ja joo, nyt ei valiteta liiasta valosta kuvissa, sitä kutsutaan auringonpaisteeksi

PS. Eilinen kuntosali

Voisko joku neuvoo?

On nimittäin pieneen päähän päästetty aivan liikaa tietoa. Minä, kuten ilmeisesti aika moni muukin omassa blogissaan, olen ihmetellyt blogini kuvien kummaa tummuutta, suhruisuutta. No, blogistanian ihmeellisessä maailmassa olen törmännyt tiedonhippusiin, joita en pienen pienillä aivoillani osaa yhdistellä mieleisiksini. Siis.

Olen ymmärtänyt mm. tummuuden kuvissa johtuvan ehkäpä kuukleplussasta. Sitä ei käsitttääkseni ole itse millään lailla tarvinnut ottaa käyttöönsä, kuukelimiehet ovat päättäneet puolestamme.

Ja edelleen, mikäli mitään ymmärrän, ovat tehneet sen ainakin minun kannaltani pirullisesti. Tiedän jopa, mitä täppejä pitää klikata sadakseen ko. automaattisen "palvelun" pois päältä.

Nyt tulee se haiseva raato: saadakseen nuo täpät kilkatuksi pois, pitää ensin kirjata itsensä kyseisen palvelun käyttäjäksi. Ja samalla hyväksyä joltisenkinmoisen nipun oikeuksia kuukelimiehille omiin tietoihini, mm. sijaintiini, jonka jakamista en tule milloinkaan sallimaan. Ei pöytäkoneeni, läppärini, tablettini eikä puhelimeni todellakaan tarvitse tietää sijaintiani, sitä kautta ei muidenkaan sitä tietää tarvitse, riittää, kun itse tiedän. Tuonhan voi kuitata poistamalla itsensä tuon täppäilyn jälkeen ko. palvelusta, samalla kuitenkin saa sanoa hyvästit muunmuassa keemailpostilaatikolleen, myös muuta menettää. Näppärää, kuukelipojat.

Nyt siis pyyntö: osaatko neuvoa jonkin tavan, jolla nuo kuvat saa näkymään alkuperäisinä, joutumatta pakkosijoitetuksi kuukleplussaan?!

Minä en pidä siitä, että joku muu päättää puolestani mitä haluan. En elävässä elämässä enkä varsinkaan missään bittimaailmassa. Päätän itse. Ja toisaalta, ei se keemaili mikään välttämätön minulle ole, kyllä tarpeen tullen siitäkin luovun. Nih.

Voi kiltit, tietäkää joku ja kertoka sitä ilosanomaa meille muillekin, kiltit!

Saran kettuarvonta

Hei kaikki lukijaiset, 

nyt kipin kapin osallistumaan 

Saran kivaan kettuarvontaan 

hänen mukavassa 

Valkoinen päätyaita-blogissaan. 

Samalla ehtinet tutustua 

hänen rintamamiestaloonsa ja 

taitaviin käsitöihinsä, 

hei, ala mennä :)

Onko kuppi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

Kuten mainitsin, ei pidä henkeä pidättämän talvea odottaessaan. Näin eilen kokonaista kolme lumihiutaletta. Onpahan piha siisti.

Tänään aamusella herätessäni vilkaisin sivusilmällä ulos. Naapurin peltikatolla oli milli lunta, säälittävä sellainen. Pikkulapsi puolestaan hurrasi, meidän saunan katto on lumessa!!!

Onko meillä siis lunta vai ei?

No, tästäkin kuvasta voi miettiä, onko? No onko talvi, häh?

Annan pienen vinkin, kuva on lähes mustavalkoinen ja valehtelee, vettä satoi. Maanantaisen kuvan tarkoituksena ei oikeasti ole tavipohdinta, vaan pohdinta älyllisestä elämästä. Mihin sinä käyttäisit tätä suojatietä? Menisitkö mieluummin ojaan vai ojaanko menisit? Tietenkin ojan penkalta voi ponnistaa lähtiessään lentoon, luonnollisestikin ;) Varsinkin omistaessaan varsiluudan...

Talvea odotellessa

Tuletkos, oi talvi?

Onpa taas suuren sairaalan päivä. Tai oli. Ilman aamunappeja matkaan siis ja jälleen sai äimistellä tätä aikaa. Miten voidaan rakentaa uusi hieno lasaretti ja sinne sitten sadoin neliöin ja kuutioin turhaa tyhjää tilaa? Kellarikerroksesta näkyi taivas!! Sen taiteen siellä ymmärrän, mutten sitä turhaa tyhjää tilaa. No kiukuttelut sikseen, onhan kevät koittamassa. Ja ihan totta, ulkoistaessani itseni lasaretista, aamu oli kirkastumassa ja näin ihan oikean taivaan, vanhan taivaan. Ei sinisenä, vaan heräämässä, aamutaivas. Ja sitten se sekunti meni ohi. Harmautta pukkaa.

Palattuani nappikaupan kautta kotiin sain inspiraation. Huomiseksihan on luvattu talvi. Pitää siis kunnostaa piha talven tuloa ajatellen valmiiksi, hehee :)

Tuumasta toimeen,

• haravoin tuulten riepottelemat oksat
• tyhjensin rännien alla olevat vedenkeruupöntöt
• istutin pari sataa kukksipulia, keltaisia kerrottuja monte carlo-tulppaaneja ja moly-alliumeja (ne, joista tuossa taannoin valitin, kun kukaan ei ollut niitä istuttanut, minulla taitaapi olla näkijän lahjoja, minä niin varmana tiesin, että vielä tammikuussa ehtii... varmaan...)
• kitkin rikkaruohoja
• annoin joulukuusen neulaset, ne lattialta lakaistut,
  
  mustikkapensaille
• otin pihalelut kellariin
• siistin pihalyhdyt ja tarkistin muistokynttilän palamisen. Isolapsemme kummisedän, hyvän ystävämme, mahjongkaverimme, äiti nukkui tiistaina pois ja meillä on tapana polttaa tulia poismenneiden sieluille, niin nytkin.
• siirsin ulosviskatun joulukuusen pois oven edestä (vanha mies saa kotiuduttuaan tehdä sille jotain)
• keräsin kaiken mahdollista lumenluontia haittaavan romukokoelman pois.
  

Nyt on tammikuun yhdeksäs. Hei haloo!! Krookukset ovat nostaneet päänsä. Yritin katsoa ohi, etten näkisi orvokkeja. Maksaruoho puskee uutta. Naapurin pihatie jäi syksyllä haravoimatta, se on siis yhtä nilkkaan saakka olevaa liejua. Ei siitä saa valittaa, mutkun. Meidän postilaatikko on sen mudan keskellä... tarvitaan kumpparit päästäkseen lähelle... tuossa vieressä alkuperäinen kuva nykyisestä mutavellistä

Mutta arvatkaas mitä, nyt kahvinkeitin huutelee mokan keittoon ja saadakseni kynnenaluset ja kynsinauhat pihamellastuksen jäljiltä puhtaiksi, pitää tiskata. Sanomattakin tietenkin on selvää kaikkien muistavan astianpesukoneettomuutemme, joka on vallalla edelleen. Köyhyyttä kun nääs pukkaa ja huonoa en suostu nurkkiimme ottamaan. Tiskaan siis käsin, samalla tavalla kuin mummuni aikanaan, se on oikeasti mukavaa. Mikäs tässä tiskaillessa.

Ja vielä vinkki tälle torstaille, kanssabloggaajamme Kati on ihanine koteineen uudessa Meidän talo-lehdessä. Kipinkapin lehtihyllylle ostoksille, minä ainakin menen :)

Jääkäämme odottamaan talvea, ei kuitenkaan pidätetä henkeä sitä odotellessamme :)

Äidin onnea :)

Kyllä sitä onneakin löytyy, vaikka joka päivä.

• vanha mies läks töihin eilen, tulee tänään illalla kotiin
• isolaps läks eilen myös töihin, tuli iltapäivällä kotiin, vein hänet onnibussin palveltavaksi
• pikku-ja keskilapset keskenään puuhailivat koko päivän
• annoin isolapsen pyynnöstä tunnin elämästäni pesäpallolle
• keskilaps läks kaverille
• pikkulaps sai kaverin kotiin leikkimään
• pikkulapsen prinsessaystävä jäi yöksi
• keskilaps sanoi tulevansa puolen yön aikaan kotiin
• sain yöllä viestin, ettei hän tulekaan, vaan sen sijaan ystävänsä, tullessaaan suuresta kaupungista junalla, tulee yöksi
• aamulla herätessäni laskin talossa majailevia varpaita, noin niin kuin mielenkiinnosta, lisäkseni vain pikkulaps ja prinsessa varpaineen
• hiiviskelin hiljaksiin antaen heidän nukkua
• kunnes. Kello kaksitoista kuulen liikahtelua. Junan tuoma ystävä kömpii hiukset takussa esiin, onneksi olin juuri keittänyt kahvia.
• keskilaps edelleen retkillään, pikkulaps ja prinsessa leikkivät, junantuoma läks töihin, vanha mies töissä ja isolaps omassa kodissaan (toivottavasti) ja itse istuksin kahvikuppini kanssa valtaistuimellani (tiedättehän Cruella de Vilin)
• pikkulapsen sängyn päälle on yön aikan ilmestynyt katos, ilmeisesti prinsessan toiveesta

Tämä on sitä äidin onnea, tätä lisää, kiitos :)

PS. Cruellasta voisin sen verran avata lisää, että kauan sitten olin bussissa. Mukana oli lapsiryhmä. Lähelläni oli kaksi noin viisivuotiasta prinsessaa, kuulin heidän supattelevan keskenään. Toinen heistä vilkaisi minua ja kuulin taikasanan "cruella!!!". Joo,  minulla on osa hiuksista valkoisena, luonnostaan. Ja miksi minulla on sellainen olo, että olen kertonut tämän jo aiemminkin? Mutta sepä ei haittaa, ainakaan minua. Ylpeänä kannan nimen, jonka lapsukaiseni ovat ottaneet arkikäyttöön. Verratessa alkuperäiseen Cruellaan minun on kuitenkin todettava, että yhtäläisyydet jäävät vain karvakasvustoon päälaella, tupakointi ei kuulu paheisiini, en omista avoautoa ja olen toivottoman paksu häneen verrattuna. Luonteenpiirteiden yhteneväisyydestä voisi uskaltaessaan kysyä jälkikasvulta... en taida.

kootut selitykset

Kuten kaikki ajan tasalla olevat kirjoittajat täällä blogistaniassa, minäkin aloitan päivitykseni: en nyt ala koota yhteen viime vuotta, vaan tyydyn...

Tyydyn siis mihin? Toteamaan kuluneesta vuodesta, että paljon oli onnellisia asioita, vielä enemmän vähemmän onnellisia. Miinukselle meni. Tein paljon asioita saadakseni asioita onnellisemmiksi, tuloksen olen saanut eikä paljoa hurrata voi.

Ja kun meille blogisteille tyypilliseen tapaan sittenkin retostelen kulunutta vuotta, niin mietin sitä hyvää ja onnellista. Perhe koti työ ystävät harrastukset... joojoo... huiman monta onnellista päivää. Hurjan monta onnellista asiaa. Sen enempää avautumatta totean niitä vähemmän onnellisia päiviä ja asioita olleen enemmän. Paskamaisia asioita. Asioita, ihmisiä, tapahtuneita, tapahtumattomia, pelkoja, pettymyksiä, vastenmielisyyksiä. Valitettavan loputon lista.

Jos vähän raottaisi sitä onnellisuutta, voisi todeta kutoneensa sukkia. Voisi todeta kuntoilleensa, mahjonganneensa, herkutelleensa (hahaa, joulun ja vuodenvaihteen juhlinnat menivät kuohuviinin ja samppanjan voimin), ommelleensa, puuhastelleensa ja vaikka mitä hyvää mieltä tuottavaa tehneensä.

Ja edelleen, ajan tasalla olevien blogistien tavoin pohdin tätä talvea. Ja olen se vastarannan kiiski, minua ei sitten millään lailla haittaa tuo vallitseva säätila. Ei lunta, ei kylmää, ei talvea. On vain pimeää, on vain märkää. Huhhahhei, ei haittaa, kyllä se talvi joskus tulee. Tai sitten ei, ei sekään haittaa. Kevät tulee kuitenkin. Jos haluaa jotain haittaavaa löytää, minua haittaa sateen pehmentämä kotitie, johon auton pohja ottaa kiinni lastin ollessa pelkkää kuskia suurempi. Eikä sekään haittaa...

Onnea on:
- voitko muru keittää mulle kolme kuppia kahvia?
- joo totta kai äiti:)

 Tässä onnessa

Ps. Toivotaan meille kaikille silti onnellista tätä vuotta:)

mitäs sitten?

Mitäs sitten kun on helpompi olla kirjoittamatta kuin kirjoittaa?

Mitäs sitten kun on parempi olla kirjoittamatta kuin kirjoittaa?

Mitäs sitten kun asia, jota ei kirjoita, ei jää historiaani kirjoitettuna?

Mistä minä tiedän!!

-t-